Lastenpsykiatri: Valta perheissä siirtynyt lapsille

50, miten niin usein??? Opettele sinä nyt vain lukemaan. Lu-ke-maan. 49

et edes rautalankaviestiäni ymmärtänyt, etkä osannut toisellakaan kerralla selittää, mitä sitten tarkoitit, jos sinua näin väärin tulkitaan ;-DDDD

lässyn lässyn kulttuuria monissa perheissä. Hyvät tavat ja aikuisuus on kateissa monilta aikuisilta, miten sitä löytyisi lapsiltakaan.

Lässyttämälläkin lapsista kasvaa hyvätapaisia ja tasapainoisia, jos vanhemmat näyttävät hyvää esimerkkiä ja ovat turvallisia aikuisia. Ongelmia tulee, kun vanhempi ei ole aikuinen, vaan menee lapsen tasolle tilanteissa. Kun äiti alkaa itse parkua, kun lapsi 'on hänelle ilkeä' tai isä 'riitelee' leikki-ikäisen kanssa kuin vertaisensa. Tai vanhemman 'ei tee mieli' tehdä sitä tai tätä lapsensa eteen, kun 'lapsi käyttäytyy niin inhottavasti.'

Itse asiassa olen huomannut, että tämä aikuisuuden puute usein näkyy tilanteissa, joissa vanhemmat omasta mielestään pitävät kuria. Lapselta odotetaan aikuismaista ymmärrystä syy ja seuraus-suhteista, valvontaa laiminlyödään ja lasta sitten epäjohdonmukaisesti rangaistaan, kun jotain menee pieleen. Tai oman mielialan mukaan välillä ollaan hyvin sallivia tai sitten ylitiukkoja. Tai huudetaan uhmaikäisen kanssa kilpaa ja pidetään tätä vain tunteiden näyttämisenä tms. Kerrotaan lapsille parisuhde- tai talousvaikeuksista tai uhkaillaan puolisoa erolla lapsen kuullen. Tai juoruillaan lapselle kuin aikuiselle (siis esim. puhutaan siitä, kuinka käly teki sitä tai tätä tai kuinka lapsen kaverin perhe sitä tai tätä.) Tai mennään mukaan lasten keskinäisiin riitoihin ja sympataan ja kompataan lasta siinä, kuinka ikävä joku kaveri onkaan ja kuinka ikävästi ope komensikaan.

Vanhempien pitäisi luoda lapselle turvallinen maailma ja antaa lasten pitää vanhempia kaikkivoipina ja kaikkitietävinä ja kykenevinä huolehtimaan lapsen tarpeista aina. Vanhemman pitää lapsen silmissä olla vakaa ja varma. Empaattinen saa ja pitää olla, mutta lasta ei pidä surkutella silloinkaan, kun lapsi kohtaa oikeasti isoja pettymyksiä tai ikäviä asioita. Jos vanhempikin on murheen murtama, kun lapsen kaveri teki oharit, ei lapsi voi tuntea oloaan turvalliseksi.

Rahaa ja töitä ilmeisesti on, älyä sitten sitäkin vähemmän.

ottaa mukaan ulkomaanmatkoille ja päästää kielikurssille. Luojan kiitos viitsin aikoinaan kouluttaa itseni ammattiin, missä on töitä ja suht hyvä palkka.

Ainakin Suomessa suurin osa lapsista tietää paikkansa oikein hyvin eivätkä pompota vanhempiansa. Tunnen paljon lapsia, enkä ole koskaan ajatellut kenenkään olevan perheensä pomo. Missä te oikein asutte?



Minä asun Pirkanmaalla.

Moni lapsi on turvaton, kun vanhemmat pyrkivät jatkuvasti miellyttämään lapsia ja säästämään pettymyksiltä ja turhaumilta. Liian siloiteltu tie koituu haitaksi lapsille viimeistään koulussa.

Itse asiassa olen huomannut, että tämä aikuisuuden puute usein näkyy tilanteissa, joissa vanhemmat omasta mielestään pitävät kuria. Lapselta odotetaan aikuismaista ymmärrystä syy ja seuraus-suhteista, valvontaa laiminlyödään ja lasta sitten epäjohdonmukaisesti rangaistaan, kun jotain menee pieleen. Tai oman mielialan mukaan välillä ollaan hyvin sallivia tai sitten ylitiukkoja. Tai huudetaan uhmaikäisen kanssa kilpaa ja pidetään tätä vain tunteiden näyttämisenä tms. Kerrotaan lapsille parisuhde- tai talousvaikeuksista tai uhkaillaan puolisoa erolla lapsen kuullen. Tai juoruillaan lapselle kuin aikuiselle (siis esim. puhutaan siitä, kuinka käly teki sitä tai tätä tai kuinka lapsen kaverin perhe sitä tai tätä.) Tai mennään mukaan lasten keskinäisiin riitoihin ja sympataan ja kompataan lasta siinä, kuinka ikävä joku kaveri onkaan ja kuinka ikävästi ope komensikaan.

Vanhempien pitäisi luoda lapselle turvallinen maailma ja antaa lasten pitää vanhempia kaikkivoipina ja kaikkitietävinä ja kykenevinä huolehtimaan lapsen tarpeista aina. Vanhemman pitää lapsen silmissä olla vakaa ja varma. Empaattinen saa ja pitää olla, mutta lasta ei pidä surkutella silloinkaan, kun lapsi kohtaa oikeasti isoja pettymyksiä tai ikäviä asioita. Jos vanhempikin on murheen murtama, kun lapsen kaveri teki oharit, ei lapsi voi tuntea oloaan turvalliseksi.

Huomaatko kuvailevasi erehtymätöntä Taivaan Isää ja Äitiä? Ei tuollaista vanhempaa ole koskaan ollutkaan, joka ei loukkaannu lasten huonosta

käytöksestä eikä puhu lapsille ikinä mitään aikuisten asioita. Itse kasvoin kultaisella 70-luvulla ja omat vanhempani riitelivät harvase päivä lasten kuullen ja avioerolla uhkailtiin jatkuvasti. Lopulta se tulikin, eikä perusturvallisuus siitä järkkynyt suuntaan eikä toiseen. Meistä lapsista tuli aivan tavallisia ihmisiä, jotka ollaan opiskeltu ja päästy töihin, lisäännytty ja eletty lainkuuliaisina koko ikämme. BTW, väkivallallakin meitä uhkailtiin säännöllisesti!

Huomaatko kuvailevasi erehtymätöntä Taivaan Isää ja Äitiä? Ei tuollaista vanhempaa ole koskaan ollutkaan, joka ei loukkaannu lasten huonosta

käytöksestä eikä puhu lapsille ikinä mitään aikuisten asioita. Itse kasvoin kultaisella 70-luvulla ja omat vanhempani riitelivät harvase päivä lasten kuullen ja avioerolla uhkailtiin jatkuvasti. Lopulta se tulikin, eikä perusturvallisuus siitä järkkynyt suuntaan eikä toiseen. Meistä lapsista tuli aivan tavallisia ihmisiä, jotka ollaan opiskeltu ja päästy töihin, lisäännytty ja eletty lainkuuliaisina koko ikämme. BTW, väkivallallakin meitä uhkailtiin säännöllisesti!

kestää. Sopivalla temperamentilla varustettu selviää täysissä järjissä melkein mistä vain, osan kohdalla taas ympäristön todella pitää onnistua. Lisäksi muut perheen ulkopuolisetkin kokemukset vaikuttavat ja monet lapset pystyvät poimimaan korvaavia kokemuksia. Turvallinen isovanhempi, päivähoito, koulu tai harrastus auttaa jo paljon.

Kukaan ei pysty tietenkään olemaan kuvailemani vanhempi ihan 100 %, mutta sillä on merkitystä, kuinka usein niitä lipsahduksia sattuu. Ja lapsen temperamentista sitten riippuu, paljonko hän niitä kestää.

Haastavimpia ovat usein neurologisesti erityiset. Ja haastavuutta ei helpota, että kyse on usein periytyvistä ominaisuuksista, jolloin vanhemmilla on samoja ongelmia ja vakaan ympäristön luominen on heille erityisen vaikeaa. Ja tosiaan ne vastakkaisen neurolgisen rakenteen omaavat lapset sitten selviäisivät lähes mistä vain. Ja heillä taas on usein vakaammat vanhemmatkin perinnöllisyydestä johtuen.

Neurologisten ongelmien lisäksi tietysti myös psykiatriset ongelmat periytyvät, sekä geeneissä että ympäristön vaikutuksesta. Mielialahäiriöisen vanhemman on vaikea luoda vakaata kotia ja jo perinnöllisesti altis lapsi altistuu näin myös epävakaalle ympäristölle. Ikäviä kierteitähän näistä sitten syntyy.

Tämän huomion olen tehnyt itsekin. Hyvä kun joku uskaltaa sanoa sen ääneen. Sietämättömiä vanhempia on yllin kyllin.

Tämä täti oikein kauhulla odottaa, koska alan törmäillä näihin sietämättömiin ja häiriintyneisiin perheisiin, joita ilmeisesti tämän äijän mukaan on suurin osa perheistä :) Ilmeisesti elän jossain lintukodossa, koska törmään vain tavallisiin perheisiin, joissa lapset ovat tavallisia normaaleja lapsia eikä Häiriintyneitä.

maailmaan! Meidän uuden asuinympäristön leikkipuistossa tapaa päivittäin näitä tapauksia...

Kiitos! Missä päin asutte? Omakotialue/ kerrostalolähiö? Maalla/ Kaupungissa? Iso paikkakunta/ pieni paikkakunta? Ruuhka-Suomessa/ pohjoisemmassa? Millainen sosioekonominen rakenne alueella jne?

kaikenkokoisia taloja, ei ole maaseutua - metsä vieressä, ruuhkia jonkun verran, toiset on köyhiä ja toiset rikkaita.

Siis Helsingissä asutaan ja täällä ei ole (mielestäni) erilaisia alueita, vaan kaikilla alueilla on erilaisia ihmisiä taustoiltaan (talo/talous jne.). Joidenkin lasten vanhempia ihmettelen monesti ja se vanhempien ihmeellinen käytös näkyy jälkikasvussa.

Olen maalla syntynyt, ja kyllä sielläkin riittää...

kestää. Sopivalla temperamentilla varustettu selviää täysissä järjissä melkein mistä vain, osan kohdalla taas ympäristön todella pitää onnistua. Lisäksi muut perheen ulkopuolisetkin kokemukset vaikuttavat ja monet lapset pystyvät poimimaan korvaavia kokemuksia. Turvallinen isovanhempi, päivähoito, koulu tai harrastus auttaa jo paljon.

Kukaan ei pysty tietenkään olemaan kuvailemani vanhempi ihan 100 %, mutta sillä on merkitystä, kuinka usein niitä lipsahduksia sattuu. Ja lapsen temperamentista sitten riippuu, paljonko hän niitä kestää.

Haastavimpia ovat usein neurologisesti erityiset. Ja haastavuutta ei helpota, että kyse on usein periytyvistä ominaisuuksista, jolloin vanhemmilla on samoja ongelmia ja vakaan ympäristön luominen on heille erityisen vaikeaa. Ja tosiaan ne vastakkaisen neurolgisen rakenteen omaavat lapset sitten selviäisivät lähes mistä vain. Ja heillä taas on usein vakaammat vanhemmatkin perinnöllisyydestä johtuen.

Neurologisten ongelmien lisäksi tietysti myös psykiatriset ongelmat periytyvät, sekä geeneissä että ympäristön vaikutuksesta. Mielialahäiriöisen vanhemman on vaikea luoda vakaata kotia ja jo perinnöllisesti altis lapsi altistuu näin myös epävakaalle ympäristölle. Ikäviä kierteitähän näistä sitten syntyy.

Omat vanhempani olivat varmaankin itseni lailla mielialahäiriöisiä (ikinä ennen en ole kuullut tällaista termiä), ja samoin olivat isovanhempani, koska eivät olleet vakaita ja turvallisia juuri koskaan. Huusivat ja mekastivat. Seitsemää lasta hoitaessa muuten ani harva kykenee jumalaiseen itsehillintään ja virheettömään kasvatussuoritukseen. Vielä 50-luvulla näitä monilapsisia epätäydellisiä perheitä oli suurin osa, ja varmasti silloinkin mentiin ali siitä, missä aita on matalin, lapset hakattiin, lahjottiin tai uhkailtiin ruotuun. Silti saksalaispsykologi ei pohdi tämän ikäluokan häiriintyneisyyttä, vaan hänen mielestään häiriintynyt lapsi on sellainen, joka on saanut joskus tahtonsa läpi.

Ja mitä pahaa siinä on, että ihmisillä on eri temperamentit? Ei sellainen ihminen ole häiriintynyt, jonka temperamentti sattuu olemaan esim. äkkipikainen tai tylsämielisyyteen asti hidas. Kukin selviää elämästään tyylillään, ei siinä mitään häiriintyneisyyden leimoja tarvita.

Hieman raapaisumainen selostushan se oli mutta varmasti asiaa.

Moni ei tunnu enää ollenkaan opettavan lapsilleen hyvää käytöstä ja muiden ihmisten kunnioittamista. Olen huomannut että varsinkin pojat jätetään usein kasvattamatta. Tunnen useammankin perheen joissa teini-ikäinen poika ei esim. vielä osaa tervehtiä ja keskustella vieraiden kanssa, vaan istuu huoneessaan tietokoneen äärellä ja ruokakin kannetaan sinne tai sitten poika istuu ruokapöydässä tuppisuuna ja umpimielisen näköisenä.

äitini ja isosiskoni kanssa lastenkasvatuksesta. He haluaisivat kasvattaa juuri noin - ja kasvattivatkin pikkusiskoni noin. Tämä muutti pois äidin luota nelikymppisenä ja on nyt ekaa kertaa oikeassa työssä...



Ja silti saan vääntää äitini ja isosiskoni kanssa esimerkiksi pettymysten tuottamisesta ja syy-seuraussuhteiden näyttämisestä jatkuvasti kättä.



Lapsia ei saisi rangaista mistään, mitään ei saisi vaatia ja jotenkin pitäisi koko ajan ostaa kiintymystä ja hyvitellä jotakin.

Lapsia ei enää kasvateta sosiaalisuuteen.

Eli pitää todellakin paikkansa. Onhan tälläkin palstalla hyviä esimerkkejä paljon. Jotkut säästelevät ei-sanan käyttöä, toiset uskovat siihen, että lapset itse tajuavat tehdä asiat oikein, kolmannet kyselevät aivan käsittämättömä vinkkejä siihen miten saada lapsi kuriin. Käsittämättömiä siinä suhteessa, että jokainen terveellä maalaisjärjellä varusteltu aikuinen tajuaisi ne ihan itsekin.

Ja muutama muukin kasvatusalan ammattilainen on samaa sanonut minulle sen jälkeenkin. Meillä kyllä on lapsille rakkauden lisäksi hyvin selvästi annettu myös rajat ja tehty selväksi kuka asioista päättää vaikka se usein johtaakin itkuun ja hammastenkiristykseen.



Eli vaikka asia on tiedossa niin silti helpottaa kun aina välillä joku muistuttaa siitä ettei tunne olevansa liian tiukka vanhempana.

-mun lapsia ei kukaan muu saa muut kieltää

-toislta lapselta saa viedä lelun kädestä, ottakoon itse takaisin jos haluaa

-krääsää lapsilla on kymmeniä kiloja. Esim jotain tiettyjä lelusarjoja oikein kerätään lapselle.

-vaatteet pitää olla merkkituoteita ja niitä pitää olla paljon

-rahan arvoa ei opeteta

-harrastukset saa lopettaa heti kun haluaa

jne.

80-luvulla. Kaveri opiskeli lastenhoitajaksi 90-luvun alussa ja silloin jo opetettiin, että lapsille ei saa koskaan, ikinä, missään tilanteessa sanoa EI, vaan pitää sanoa ÄLÄ, jolloin jää sen lapsen itsensä päätettäväksi miten toimia. No, nyt on sitten nämä samat lapset itse kasvattamassa lapsiaan, niin ei liene yllätys, millaista tulosta sieltä tulee.

tuota väitettä. Vanhempien syyllistäminen on helppoa populismia, koska vanhemmat syyllistyvät niin helposti. Syystä että yhteiskunta ei nykyään luota pätkääkään vanhempien kykyyn kasvattaa lapsiaan. Yhteiskunnan silmissä jokainen vanhempi on epäilyttävä tyyppi, jota täytyy valvoa enemmän tai vähemmän ja jonka lapsille ammattikasvattajan hoiva on parempaa kuin omien vanhempien.



Lisäksi mikään, mitä vanhempana teet, ei ole oikein. Esimerkki; meillä kaksivuotias huolehtii itse lämpiminä päivinä siitä, että hakee jääkaapista vesipullon, juo siitä ja laittaa takaisin jääkaappiin. Minä huolehdin sitten siitä, että saa jokaisen ruuan ja välipalan mukana riittävästi nestettä. Normaalia ja tavallista. Silti luin lehdestä lasten huonosta hoidosta, johon oli esimerkiksi valittu juuri se, että parivuotias joutuu (!! ei siis saa, vaan joutuu, reppana) hakemaan itse itselleen juotavaa kun on janoinen. Ja että tämä on esimerkkinä lasta laiminlyövästä kasvatuksesta, jossa lapselta vaaditaan liiallista itsenäisyyttä. Käsittämätöntä!

nykypäivän nuorissa ja nuorissa aikuisissa, joiden puheessa v**u esiintyy joka toisena sanan. Roskaus on kansalaisoikeus samoin naapureiden häirintä mopoilla. Jos jotain sanoo niin kosto tulee varmasti.

Ja tulokset on nähtävissä kaikkialla, kouluissa, leikkipuistoissa, jopa täällä av:lla.



Juuri pari päivää sitten joku kehui että on selvinnyt koko lapsen pienen (3v) elämän neuvottelemalla kaikista asioista. Piti hyvänä asiana sitä, että pystyi jopa uhmaikäisen kanssa neuvottelemaan kaikesta.



Ja sitten on niitä vanhempia, joiden lapset eivät osaa ottaa mitään neuvoja tai käskyjä vastaan, eivätkä osaa noudattaa mitään sääntöjä. Jos opettaja komentaa koulussa, niin jopa ollaan heti soittamassa rehtorille, että ei meidän lasta saa komentaa.



En todellakaan kannata pelolla kasvattamista, ruumiillista kurittamista tai alistamista mutta kyllä vanhempien pitää olla se joka määrää. Tietyistä asioista voidaan neuvotellakin lapsen kanssa ja antaa valinnan mahdollisuuksia, mutta isot linjat päättää aikuinen. Lapsi voi päättää laittaako punaiset vai siniset housut mutta ei sitä lähdetäänkö tänään päiväkotiin tai mihin aikaan sinne lähdetään.



Aikuisen kuuluu opettaa jo pienelle lapselle, että joskus on vain toteltava, vaikka ei yhtään huvittaisi. Ja samoin käyttäytymissäännöt on opeteltava, eikä joka paikassa voi juosta ja huutaa.