Lastenpsykiatri: Valta perheissä siirtynyt lapsille

tällaisia kasvattajia lähipiiristäni? Kyllä, on meluisia lapsia ja kurittomia lapsia, mutta eivät he ole huonosti kasvatettuja, vaan he yleensä OIREILEVAT koska vanhemmat ovat eronneet, tai he joutuvat muuttamaan usein tai muuten elämään hyvin stressaavassa tilanteessa. Että älkää viitsikö sekoittaa kasvatusta ja perusturvan puutetta toisiinsa, kiitos.

että yksinhuoltajat luovat liian usein symbioottisen suhteen lapseen, ja vaativat itselleen rakkautta lapseltaan.

ja perusturvan puute saa kasvattamaan lapsia näin.

Saatiinpa tähänkin keskusteluun yksinhuoltajien syyllistäminen. Voin kyllä ihan kertoa, että nämä "vapaan kasvatuksen" helmet löytyvät ihan ydinperheistäkin. Se että juuri sinun tuttavapiiristäsi ei niitä löydy, ei tarkoita etteikö niitä olisi ollenkaan.



Kaikki lapsen käytökseen liittyvät asiat eivät todellakaan ole vanhempien vika tai huonon kasvatuksen tulosta mutta osa on. Ja toki yhteiskuntakin on muuttunut vuosien varrella, mutta ei se silti poista kaikkea vanhempien vastuuta.

Kasvatus on kai paljolti toedostettu prosessi, kyseessä on ns. vanhempana toimiminen. Jutussa käsiteltiin paljolti symbioottista vanhempi-lapsisuhdetta, ja symbioottisen vanhemmuuden sanottiin olevan tiedostamaton tila. Näin ollen se ei ole aktiivinen oma valinta. Se toki vaikuttaa vanhemman vanhempana toimimiseen, eli kasvattamiseen, mutta täysin yksi yhteen niistä ei tokikaan voi puhua.

poimin artikkelista seuraavat kohdat:



neuvottelevat ja perustelevat asiat lapsille, jotta he ymmärtäisivät.



olen näin tehnyt, ja luulin samalla kasvattavani lapsia ymmärtämään, miksi joku asia on kiellettyä tai miksi näin toimitaan.



toiseksi: saan raivarin, jos 7 vuotias ei auta kun pyydän apua kotitöissä. en todellakaan sano maltillisesti, että mene huoneeseesi, käyttäydyt huonosti vaan pakotan tekemään hommat vaikka rajun riidan kautta.



siinä sitä tosiaan sitten otetaan mittaa, kumman auktoriteetti on suurempi. kokisin häviäväni, jos lapsen ei tarvitsisi pyytämääni hommaa tehdä.



en tiedä, miten asiat sujuu kodin ulkopuolella, jossa toiset pyytää ja ohjaa. ainkaan opettajat/ päiväkotihenkilökunta ei ole valittanut.



mitähän minun nyt pitäisi tehdä, ettei lapset olisi liian hankalia kasvaessaan, argumentoidessaan paljon ja sanoessaan mielipiteensä yleensä asiaan kuin asiaan.

Mutta perheellä oli kuitenkin ruokaa, koulua käytiin jne.



Appivanhemmat kasvattivat tyttärensä juuri noin! Ja nämäkin jopa vetoavat kaikessa edelleen siihen lapsuuteensa ja maksattavat vanhemmillaan sitä. Nämä juoksevat, venyvät, antavat rahaa ja passaavat liki nelikymppisiä naisia tuon takia edelleen ja koko ajan. Levittävät punaista mattoa keisarinnojen kulkea.



Kummmallakin suunnattomia vaikeuksia saada töitä, kaikki jää keskenn, ei minkäänlaisia sosiaalisia taitojaa, ei mitään realistista kuvaa omista kyvyistä jne., eivät saa asetuttua jne. JA AINA syy on joko ne lapsuudenmuutot tai sitten muut ihmiset.

ja olen sitä mieltä, että vallan siirtymisen näkee ja on nähny jo jonkin aikaa yhteiskunnassa, työpaikoilla, leikkipuistossa, kouluissa jne. Ja narsististen, itsekkäiden "minä minä minä" ja "kaikki heti mulle nyt" -tyyppisten ihmisten yleistyminen näkyy selvästi.



Minun oma äitini on ollut todella löperö kasvattaja, vastuu annettu lapsille jo todella pienenä. Onneksi minusta on tullut ihan hyvin menestyvä ja normaali, osa itsekkyydestä on hioutunut pois lasten teon myötä. Mutta veljeni on nelikymppisenä edelleenkin kuin iso vauva vailla minkäänlaista oman elämän hallintakykyä ja pyrkimystä elättää itsensä. Ei kestä epäonnistumisia eikä tunne-elämän kolhuja.

Vanhempien syyllistäminen on helppoa populismia, koska vanhemmat syyllistyvät niin helposti. Syystä että yhteiskunta ei nykyään luota pätkääkään vanhempien kykyyn kasvattaa lapsiaan.

Minusta et ymmärtänyt jutun pointtia oikein. Winterhoff puhuu emotionaalisesti lapsiinsa kiinnittymisestä aikuisista. Vanhemmat kerjäävät rakkautta lapsiltaan epävarmassa maailmassa. Kun aikuinen ei pysty/halua/uskalla todellisiin aikuisiin ihmissuhteisiin, hän kiinnittyy lapseen. Samlla hän kiinnittää lasta itseensä. Tästä on seurakusena se, ettei lapsi pääse kasvamaan vaan häneltä jää elämättä normaaleja kehitysvaiheita. Tästä on sitten seurauksena kerrotun kaltaisia tilanteita.

suomalaisesta? osaako joku sellainen sanoa, jolla on kokemusta molemmista maista?

symbioottinen suhde äitiinsä, ja nämä äidit eivät ole yksinhuoltajia ja nykyäitejä, vaan kyllä ne neuroottiset löytyy tuolta 55-65 ikäakselilta...moniakin esimerkkejä tiedän lähipiiristä.

Lastenlasten kanssa kiukutellaan, ollaan valtapeiä kuin itse pieni lapsi, annetaan ensin touhuta ja riehua ja sitten äkkiä menee totaalisesti pinna. Omaan tyttäreen pidetään suhdetta missä vaaditaan lapslta huomiota ja rakkautta.

kokemusta saksalaisesta perhe-elämästä, mutta siellä tärkeää on juuri konservatiivisuuden ja huomioonottamisen tasapaino. Eli ollaan tavallaan muodollisia esim vierailulla mutta toisaalta taas erittäin lämpimiä ja empaattisia. Sellaisia vanhanajan herrasmiehiä ja ladyja, jossa sukupolvien yhteisöllisyys ja eri ikävaiheiden kunnioitus on tärkeää. Ehkä jollain on muukin kokemus, tämä siis vain yhteistä perheestä/svusta kohta 10 vuoden ajalta.



Siellä ei siis ihmisen pitää toimia tiettyjen käytöskoodien mukaan, vaikkei huvittaisikaan. Kaikkia pitää tervehtiä, poistuvia vieraita saatetaan pihamaalle saakka, lapsia kannustetaan keskusteluun mahdollisesta ujoudesta huolimatta, toisaalta lapsia huomioidaan siinä missä aikuisetkin (erityisesti tarjoilussa ja kattauksessa), muistetaan aiemmin tavatun henkilön taustasta jotain sopivaa, josta voi aina tiedustella.

Ja sille, joka inisi, että on niin helppo syyllistää vanhempia... No ketä muuta sitä pitäisi syyllistää? Se on nimenomaan vanhempien vastuulla se lapsenkasvatus, ei yhteiskunnan.

Minulla on yksivuotias voimakastahtoinen poika, jota todella saa kasvataa päivittäin -on jo pitkään saanut. Lapsella tosiaan on oma tahto. Joskus ajattelen, että en tule pärjäämään lapseni kanssa, koska "kaikkien muiden" lapset tottelevat puhetta. Minun lapseni, melkein vauva vielä, ei todellakaan, vaan rajoja pitää asettaa ihan fyysisesti (ottaa pois tilanteesta, ottaa kielletty esine suuren riidan kanssa väkisin pois jne). Johtoajatukseni on, että sääntöjä on vähän, mutta ne ovat ehdottomia. Joustavuudella ja pienellä viekkaudella yritän suunnata lapsen energiaa ja tahtoa sopiviin kohteisiin.

mutta juuri se yhteiskunta on muuttunut turvattomaksi - ja käytännössä kaikkia aikuisia, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä stressaa turvattomuus.



Päiväkodeissa ja kouluissa on sijaisia ja sijaisen sijaisia, neuvoloissa samaten, ei ole enää mitään pysyvää missään, oma koulukin voi lakakta olemasta kun taas säästetään.



Eli vanhemmat eivät myöskään saa mitään tukea yhteiskunnalta enää. Pysyvyyden luominen on tavattoman työlästä!

kyky ymmärtää puhetta ja itse säädellä toimintaansa on aika rajallinen vielä. Oma lapseni on helppo, mutta yksivuotiaana fyysinen ohjaaminen oli itsestäänselvyys.

mutta juuri se yhteiskunta on muuttunut turvattomaksi - ja käytännössä kaikkia aikuisia, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä stressaa turvattomuus.

Päiväkodeissa ja kouluissa on sijaisia ja sijaisen sijaisia, neuvoloissa samaten, ei ole enää mitään pysyvää missään, oma koulukin voi lakakta olemasta kun taas säästetään.

Eli vanhemmat eivät myöskään saa mitään tukea yhteiskunnalta enää. Pysyvyyden luominen on tavattoman työlästä!

Jos kotoa saatu perusturvallisuus on kunnossa, niin lapsi kyllä kestää sen, että neuvolan täti onkin eri kuin viimeksi. Tai tänään on päiväkodissa tertun sijaisena maija. Jos koti on turvapaikka, se auttaa kestämään myös hetkellistä kodin ulkopuolista turvattomuutta.

tai kurittamaan lapsia tai keksimään toinen toistaan mellevämpiä kidutuskeinoja, joilla lapsi saadaan tottelemaan. Hän peräänkuuluttaa aikuisuutta vanhemmille eli sitä, että he antavat lasten olla lapsia. Se taas ei tarkoita sitä, että lapsi pitäisi alistaa.



Tällä palstalla kerrotaan usein siitä, miten kotona on tunteiden koko kirjo käytössä aina karjumisesta ja tavaroiden tahallisesta rikkomisesta halaamiseen asti. Tämä siis aikuisilla, joiden mielestä kaikki tunteet tulee näyttää eikä peitellä. Winterhoff oli toista mieltä eli hän painottaa sitä, että isän ja äidin on oltava vanhempia, joiden käytös ei saa pelottaa lasta eikä toisaalta saa hyväksyä lapsilta sellaista "tunneilmaisua", joka vahingoittaa muita. Kuten esim. tällä palstalla hyvin usein kerrottu "meidän pojilla on tapana purra toisiaan, eikös olekin hassua"...



Omat lapseni ovat tällä palstalla säälittyjä kunnollisia ressukoita, jotka koulussa avaavat kirjansa, kun opettaja käskee. Palstan mukaan he ovat alistettuja ja lannistettuja, Winterhoffin mukaan emotionaalisesti tarpeeksi riippumattomia vanhemmistaan ja näiden latistavasta rakkaudesta.

ettenkö käyttäisi sanaa EI. Ihan juuri tuossa muodossa, toistan pari kertaa sanan ei ja sitten puutun siihen fyysisesti. Lapsi jopa itsekin sanoo joskus eiei, mutta pieni malttamaton käsi ei tottele vaan tekee silti kiellettyä. Eräs toinen vanhempi sanoi kerran viisaasti, että tämmöisen lapsen kanssa on siinä mielessä helpompaa että on pakko luoda selkeät säännöt ja on joitakin asioita joista ei erityisesti keskustella, todetaan vain että ei, kissaa sattuu.

kyky ymmärtää puhetta ja itse säädellä toimintaansa on aika rajallinen vielä. Oma lapseni on helppo, mutta yksivuotiaana fyysinen ohjaaminen oli itsestäänselvyys.

lapset kyllä joutuvat säännöllisesti kokemaan pettymyksiä ja mielipahaa. Ei niitä kannata totuttaa siihen että aina saa mitä haluaa jos toki ei myöskään tarkoituksella pahoittaa lasten mieltä.



Kyllä näiden vähän isompien lasten ehdotukset ja pyynnöt nyt ylipäätään ovat sellaisia että päivittäin joutuu kymmeniä kertoja sanomaan ei, muutenhan elämä olisi pelkkää karkkia, Linnanmäkeä, kavereita, telkkaria katsomista ja pelaamista.



Ja jos sovittuja hommia ei tehdä niin sitten se näkyy jonkun "etuoikeuden" peruuttamisena, vaikkapa viikkorahan.