Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa?

kaikki äidit eivät todellakaan aina ole siellä hiekkalaatikon reunalla hurmoksissa ja keinuttele lastaan leikkipuistossa extaasissa. Ne vain tuli tehtyä kun ne kuului elämään. Olin neljän lapsen vauva-aikojen jälkeen kurkkuani myöten täynnä näitä luomumössöjä ja kantoliinoja yms. Onneksi silloin ei ollut fb.tä yms, mihin olisi pitänyt vielä lässyttää, että kuinka ihanaa on kun saan pestä vauvani kestovaippoja ja kuoria luomubataattia mössöön.

Kun tutkaili niitä muita mammoja, oppi löytämään ne naiset, jotka ei niin mammoja olleetkaan vaan ihan omia persooniaan ja naisia siellä tyynen mammahymyn takana. Heidän kanssa jaksoi sitten sitä hiekkakakkua lappaa kun huumori lensi puistossa.

Jokaisen äitiysloman aikana kuitenkin pidin jotain omaa, mitä sain tehdä. Sillä minä en jaksanut koskaan upota siihen äidin rooliin niin täydellisesti, että koko persoonani olisi muuttunut. Olen aina halunnut omaa aikaa ja tehdä omia juttuja myös parisuhteessa. Siitä en tinkinyt, vaikka äidiksi ryhdyin.

4xäiti

äitiyden vaatimuksista, vaan olet itsekin asettanut näiden stereotypisten mielikuvien pohjalta itsellesi tavoitteita, jotka eivät vastaa persoonaasi. - No, ihan varmasti palatkin tuossa asetelmassa loppuun!

Se, ettet tykkää kökkiä kotona kahdestaan vaativan taaperon kanssa ja että kaipaat työelämään, kuormittaa tietysti sinua aikana, jolloin sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kökkiä kotona ja vastata taaperon loputtomiin tarpeisiin. Sitten kun vielä tunnet siitä huonoa omaatuntoa - jopa siinä määrin, että määrittelet epäonnistuneesi äitinä (!) - on soppa eittämättä valmis!

Ole nyt, hyvänen aika, itsellesi vähän armollisempi! Luuletko tosiaan, että kaikki äidit diggailevat siitä kantoliinameiningistä ja istuvat tyytyväisinä hiekkalaatikon reunalla juttelemassa kestovaippojen eduista? Ei todellakaan! - Itse suorastaan inhosin sitä kotona viettyä aikaa, ja tiedän, etten ole ainoa.

En äitiyslomallanikaan jaksanut pyhittää elämääni ja facebook-päivityksiäni lapsen grammojen ja senttien vanhaatamiselle, eikä pitkin puistoa viipottavan menevän taaperon perässä ravaaminen vastannut mielikuvaani mukavasta kesäiltapäivästä. Neuvolakortin sijaan luin mieluummin hesaria ja kaipasin puistotaaperruksen sijaan pitkiä kävelyitä merenrannassa. Nykyäänkään, kouluikäisen vanhempana, en jaksa tunkea itseäni joka hemmetin vanhempainyhdistykseen ja pullanleivontakomiteaan. Käyn mieluummin tyytyväisenä töissäni ja annan luokkaretkirahat suoraan luokan tilille palkastani kuin hymistelen piparkakkukojussa ns. "soccer momien" kanssa. En vain ole niin "äidillinen"...jos nimittäin äitiys määritellään perinteisten mielikuvien kautta.

Mutta pitääkö kaikkea määritellä perinteisten mielikuvien kautta? Tekeekö se naisesta huonon naisen, jos hän ei tykkää käyttää hametta? Tekeekö se miehestä epäonnistuneen miehen, jos hän tykkää lukea runoutta eikä pidäkään kaljasta? Eikö ole monta tapaa olla ihan hyvä nainen, mies tai vanhempi?

Sanoit, että kunnioitat sitä, miten jotkut naiset uhrautuvat lastensa puolesta. - Minä uskon, että sinäkin uhrautuisit. Itse tiedän, että uhraisin henkeni silmääkään räpäyttämättä lapseni puolesta, jos olisi pakko. Mutta kuka sanoo, että opinnot, sosiaaliset suhteet tai omat lomat on uhrattava, jotta voi olla hyvä äiti?

Itse en usko, että lastani niin kiinnostaa se, kuinka monessa vanhempainyhdistyksessä istun. Meillä on omat juttumme: uimahallikäynnit, kirjan lukemiset yhdessä, pitkät juttutuokiot, sylittelyt. Joka päivä töiden jälkeen, etenkin jos olen vielä käynyt harrastamassa jotain tai tavannut ystäviäni, kaipaan oman lapseni luo! Lapseni on tyytyväinen ja tasapainoinen eikä varmasti vähiten siksi, että minä olen tyytyväinen ja tasapainoinen ja aina hänen seurassaan LÄSNÄ. En olisi - tai ollut - sitä silloin, kun jouduin olemaan hänen seurassaan koko ajan.

Minä näen sen niin, että jos tykkää seistä puiston laidalla, leipoa pullia ja kanniskella kantoliinaa päivät pitkät, niin hienoa! Mutta kenenkään ei tarvitse osoittaa tai todistaa rakkauttaan leipomalla pullia. Se ei ole, eikä sen tarvitse olla, ainoa hyvän vanhemmuuden malli.

koska olen kyllä täysin tietoinen, että noin se on, mutta kun se ei tunnu siltä. En pääse irti omista täydellisen äidin tavoitteista, vaikka miten yritän.

ap

Ainoa oikea ratkaisu on töihin tai sinun tapauksessasi opiskelemaan lähtö. Minä olen ollut melkein kolme vuotta kotona ja viimeinen vuosi oli aivan tuskaa. Näin jälkikäteen ajateltuna ehkä lapsi olisi kannattanut laittaa 2-vuotiaana hoitoon. Meillä oli samankaltainen tilanne, ja on itse asiassa edelleenkin eli lapsi syö todella huonosti. Se stressaa jatkuvasti ja pinna on kireällä, kun lapsi ei syö. Neuvolassa naputetaan, kun lapsen paino on miinuskäyrillä. No, nyt saavat päiväkodissa tapella sen syömisen kanssa sitten :)

Tulipas itsellekkin iloinen mieli, kun koet että kokemuksistani oli apua!

Ja tosiaan, opiskelupäivänkin jälkeen jaksaa lapsen kanssa paremmin, kotityötkin maistuu kun on kiva heittää aivot narikkaan. Sitä on myös jotenkin niin tohkeissaan päivän tapahtumista. Usein selitän lapsellekkin mitä äiti on päivän aikana oppinut ja hänkin mielellään kuuntelee ja vastailee :)

Ja jos miehesi yhtään on hoivaviettinen, niin pikkuhiljaa siirrät sitä perushoivaa hänelle. Tai sitten ihan sovitte uudesta työnjaosta. Meillä mies on ainakin pitänyt uudesta roolistaan suunnattomasti. Hivelee kuulemma isällistä itsetuntoa kun lapsi tulee sanomaan että "isi vaihda vaippa", "isi tuli pipi, puhalla" jne. Ettei äiti ole aina se johon lapsi turvaa ja jolta odottaa hoivaa. Mies pitää myös siitä, että hänelle kuuluvat selkeät rutiininomaiset tehtävät, jotka hän taitaa jopa äitiä paremmin(ei ole toki täysin yksipuolista, toki minäkin lastani hoivaan :) ).

Pointti siis on se, että mies kokee uuden järjestelyn kautta "jäävänsä plussalle", koska lapsen aidon läheisyyden lisäksi hänellä on myös onnellinen ja tyytyväinen vaimo joka ei koe tarvetta loukkaantua miehen harrastusmenoista yms. Joten mitään perheriitoja meille ei lapsen hoitamiseen ja kotitöihin liittyvistä asioista ole syntynyt.

Ja voin kertoa että töihin meno oli niiiin ihanaa, kävin ihan ylikierroksilla ja olin työpäivien jälkeen totaalisen puhki fyysisesti, mutta jaksoin silti olla lapselle täysin läsnä ja kärttyämättä, koska pääkoppa pelasi taas :)

Opiskelen myös samalla ja minusta tuntui että äippäloman aikana aivot tylsistyi totaalisesti. Se ahdisti, koska "ajatteleminen" on ollut aina keskeinen osa identiteettiäni. En ollut ollenkaan oma itseni. Meillä onkin äitiyslomani jälkeen käynyt niin, että isä on astunut ikäänkuin äidin saappaisiin, hoitaa "perushuollon" ja hellän hoivan, kun taas itse olen roolissa joka muistuuttaa enemmän tyypillistä isän roolia: leikin ja riehun lapsen kanssa, opetan juttuja jne.

Mutta poiki tuo äitiysloma-ahdistus jotain hyvääkin: siitä kumpusi aihe gradulle. Tutkimus oli minun terapiani, jonka kautta tunnen ja hyväksyn itseni ja äitiyteni paremmin. Suhteeni lapseeni on omanlaisensa, muttei yhtään sen huonompi tai parempi, kuin mitä ideaalina pidetty äiti-lapsi suhde.

Niin ja vielä, oma äitini on viimeisen päälle perinteinen äiti: rakastaa hoivata, huolehtia ja uhrautua olematta tippaakaan marttyyri. Äiti ei ole ollut koskaan masentunut vaan sellainen ikuinen optimisti ja hippimäisen hyväntuulinen haihattelija. Joten ainakaan minun "puutteeni" eivät johdu omasta äiti-tytär suhteesta.

Tsemppiä. Se TODELLA helpottaa, mutta ensin sinun pitää hyväksyä itsesi ja rakastaa itseäsi ja myös lastasi ainutlaatuisina persoonallisuuksina, ei vain äitinä ja lapsena :)

Kiitos erityisesti tuosta huomiosta, miten fyysisestä väsymyksestä huolimatta jaksoit (ja jaksat) ihan eri tavalla olla lapsesi kanssa iltaisin! Tuo on tietenkin minulla ollutkin pelkona, että entä jos ei opiskelemaan pääseminen helpotakaan, vaan tilalle tulee iltaisin valtaava loputon väsymys ja lapseni jää ihan hunningolle, vaikka hän nimenomaan silloin tarvitsisi läheisyyttä ja vanhempien huomiota. Hassua miten oikeat sanat voikaan helpottaa ja nyt uskon todella, että tämä ratkaisu on varmasti se oikea.

Lisäksi tuo äidin roolin vaihtuminen isän rooliin kuulostaa aivan unelmalta. Voisin myös mielelläni vaihtaa kaiken perushuoltoon käytetyn energian lapseen itseensä käytettäväksi. Hassua miten se aina onkaan äiti, jonka pitäisi jaksaa molemmat. Kiitos aivan mielettömän paljon!

ap

mutta tästä ei taidettu vielä puhua: lapsi tarvitsee eri ikäisenä vähän eri juttuja, ja vaikket sinä ehkä olisikaan sellainen vauvan/pikkutaaperon äiti kuin olisit halunnut olla, vaikutat niin analyyttiseltä ja fiksulta ihmiseltä, että voit hyvinkin olla aivan erinomaisen loistava keskustelukumppani ja elämänopettaja lapsellesi, kunhan hän hieman tuosta kasvaa. Lapset ovat noin keskimäärin muutenkin huomattavasti mielenkiintoisempia ja parempaa seuraa, kunhan oppivat puhumaan kunnolla :)



Minun lapseni ovat nyt 5 ja 7 enkä minäkään olisi jaksanut kotona juuri vuotta pidempään, pää alkoi oikeasti hajota. En edes kauheasti muista mitään vauva-ajoista, mutta tunnistan kuvaamasi tunteet.. Nyt molemmat lapseni ovat erittäin puheliaita ja uteliaita pieniä ihmisiä ja käyn heidän kanssaan päivittäin ihan uskomattoman mielenkiintoisia keskusteluja! Mieheni aina kehuu, ettei ikinä jaksaisi vastailla lasten kysymyksiin ja puntaroida eri juttuja niin syvällisesti kuin minä jaksan. Voisiko tämä olla sinunkin vahvuutesi? Tai joku muu vähän isomman lapsen kanssa tehtävä juttu? Se, mitä yritän sanoa, on siis että kaikkien ei tarvitse olla vauvaihmisiä, lapsi tarvitsee paljon muutakin ja kasvaessaan aina vain enemmän, sitä sinä pystyt varmasti tarjoamaan. Älä siis turhia murehdi, löydät kyllä varmasti oman tapasi olla lapsellesi loistava ja ihana, maailman paras äiti.



Jaksamista ja aurinkoisia kesäpäiviä, viettäkää se nakit ja ranskiksia -päivä ;-)

kaikki äidit eivät todellakaan aina ole siellä hiekkalaatikon reunalla hurmoksissa ja keinuttele lastaan leikkipuistossa extaasissa. Ne vain tuli tehtyä kun ne kuului elämään. Olin neljän lapsen vauva-aikojen jälkeen kurkkuani myöten täynnä näitä luomumössöjä ja kantoliinoja yms. Onneksi silloin ei ollut fb.tä yms, mihin olisi pitänyt vielä lässyttää, että kuinka ihanaa on kun saan pestä vauvani kestovaippoja ja kuoria luomubataattia mössöön.

Kun tutkaili niitä muita mammoja, oppi löytämään ne naiset, jotka ei niin mammoja olleetkaan vaan ihan omia persooniaan ja naisia siellä tyynen mammahymyn takana. Heidän kanssa jaksoi sitten sitä hiekkakakkua lappaa kun huumori lensi puistossa.

Jokaisen äitiysloman aikana kuitenkin pidin jotain omaa, mitä sain tehdä. Sillä minä en jaksanut koskaan upota siihen äidin rooliin niin täydellisesti, että koko persoonani olisi muuttunut. Olen aina halunnut omaa aikaa ja tehdä omia juttuja myös parisuhteessa. Siitä en tinkinyt, vaikka äidiksi ryhdyin.

4xäiti

äitiyden vaatimuksista, vaan olet itsekin asettanut näiden stereotypisten mielikuvien pohjalta itsellesi tavoitteita, jotka eivät vastaa persoonaasi. - No, ihan varmasti palatkin tuossa asetelmassa loppuun!

Se, ettet tykkää kökkiä kotona kahdestaan vaativan taaperon kanssa ja että kaipaat työelämään, kuormittaa tietysti sinua aikana, jolloin sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kökkiä kotona ja vastata taaperon loputtomiin tarpeisiin. Sitten kun vielä tunnet siitä huonoa omaatuntoa - jopa siinä määrin, että määrittelet epäonnistuneesi äitinä (!) - on soppa eittämättä valmis!

Ole nyt, hyvänen aika, itsellesi vähän armollisempi! Luuletko tosiaan, että kaikki äidit diggailevat siitä kantoliinameiningistä ja istuvat tyytyväisinä hiekkalaatikon reunalla juttelemassa kestovaippojen eduista? Ei todellakaan! - Itse suorastaan inhosin sitä kotona viettyä aikaa, ja tiedän, etten ole ainoa.

En äitiyslomallanikaan jaksanut pyhittää elämääni ja facebook-päivityksiäni lapsen grammojen ja senttien vanhaatamiselle, eikä pitkin puistoa viipottavan menevän taaperon perässä ravaaminen vastannut mielikuvaani mukavasta kesäiltapäivästä. Neuvolakortin sijaan luin mieluummin hesaria ja kaipasin puistotaaperruksen sijaan pitkiä kävelyitä merenrannassa. Nykyäänkään, kouluikäisen vanhempana, en jaksa tunkea itseäni joka hemmetin vanhempainyhdistykseen ja pullanleivontakomiteaan. Käyn mieluummin tyytyväisenä töissäni ja annan luokkaretkirahat suoraan luokan tilille palkastani kuin hymistelen piparkakkukojussa ns. "soccer momien" kanssa. En vain ole niin "äidillinen"...jos nimittäin äitiys määritellään perinteisten mielikuvien kautta.

Mutta pitääkö kaikkea määritellä perinteisten mielikuvien kautta? Tekeekö se naisesta huonon naisen, jos hän ei tykkää käyttää hametta? Tekeekö se miehestä epäonnistuneen miehen, jos hän tykkää lukea runoutta eikä pidäkään kaljasta? Eikö ole monta tapaa olla ihan hyvä nainen, mies tai vanhempi?

Sanoit, että kunnioitat sitä, miten jotkut naiset uhrautuvat lastensa puolesta. - Minä uskon, että sinäkin uhrautuisit. Itse tiedän, että uhraisin henkeni silmääkään räpäyttämättä lapseni puolesta, jos olisi pakko. Mutta kuka sanoo, että opinnot, sosiaaliset suhteet tai omat lomat on uhrattava, jotta voi olla hyvä äiti?

Itse en usko, että lastani niin kiinnostaa se, kuinka monessa vanhempainyhdistyksessä istun. Meillä on omat juttumme: uimahallikäynnit, kirjan lukemiset yhdessä, pitkät juttutuokiot, sylittelyt. Joka päivä töiden jälkeen, etenkin jos olen vielä käynyt harrastamassa jotain tai tavannut ystäviäni, kaipaan oman lapseni luo! Lapseni on tyytyväinen ja tasapainoinen eikä varmasti vähiten siksi, että minä olen tyytyväinen ja tasapainoinen ja aina hänen seurassaan LÄSNÄ. En olisi - tai ollut - sitä silloin, kun jouduin olemaan hänen seurassaan koko ajan.

Minä näen sen niin, että jos tykkää seistä puiston laidalla, leipoa pullia ja kanniskella kantoliinaa päivät pitkät, niin hienoa! Mutta kenenkään ei tarvitse osoittaa tai todistaa rakkauttaan leipomalla pullia. Se ei ole, eikä sen tarvitse olla, ainoa hyvän vanhemmuuden malli.

koska olen kyllä täysin tietoinen, että noin se on, mutta kun se ei tunnu siltä. En pääse irti omista täydellisen äidin tavoitteista, vaikka miten yritän.

ap

niitä äitikavereita, joiden kanssa voi lyödä vaikka koko elämän välillä ihan leikiksi, ilman että taivas tippuisi niskaan. Voin oikein sieluni silmin kuvitella itseni juurikin hiekkakakkuja taputtelemaan ja jopa nauttimaan siitä. Miten ihmeessä niin monista ystävistäni onkaan tullut äitiyden myötä kamalan kapeakatseisia ja arvostelevia. Viimeksi viikonloppuna kuulin kauhisteluja siitä kuinka minä voin edes ajatella "pakkosyöttäväni" lastani, kun kerroin mitä kaikkea temppuja meillä välillä tehdään.

ap

kävin psykologilla, kun kolmas lapsi syntyi ja ihan konkreettisista neuvoista oli hyötyä. Ne olisi aivan yhtä hyvin voinut antaa vaikka kaveri tai oma mies, en olisi uskonut. Yksi tärkeimmistä neuvoista oli, että hellitä, hellitä ja hellitä. Jos on pakko ajatella ongelmia, ajattele niitä 15 minuuttia ja lopeta sitten. Älä välitä kiukuista ja raivareista, yritä ohittaa ne aika neutraalisti. Lapselle on tärkeää, että hän saa uhmata, ja että äiti ottaa ne turvallisesti vastaan. Minä otin sellaisen tavan, että kun lapsi raivosi tai käyttäytyi muuten tosi törpösti, ajattelin kauppalistaa. Mietin mitä tänään ostan kaupasta, ja mitä ruokaa laitan. Oli paljon helpompaa ottaa kiukku rennosti vastaan, kun mietti että vois viimeisenä ottaa vaikka ranskanpastilleja koriin. Juu tiiän, kuulostaa ihan typerältä, mutta toimi :D Et kai muuten vaan syötä vauvamössöjä yksivuotiaalle? Saattaa protestoida niitä, ja siinä on sitten jokapäiväinen sotatila valmis. Pikkuinen näkee heti, että nyt on se riitelyhetki edessä, keräänpäs kaikki energiani tähän. Ja sen yhden äidin nakkiranskisohje oli tosi hyvä, ydinviesti taisi nimittäin olla siinäkin, että pitäisi relata. Anna lapselle kaikkia niitä ruokia, mitä itsekin syöt ja syö yhdessä hänen kanssaan. Ekan lapsen kanssa on usein hirveän tarkka, ja tuntuu että puoli lasia mehua tai liian suolainen ruoka on maailman pahin juttu ;) Monipuolinen ruoka on tietysti tärkeää, mutta ei sekään suositeltavaa ole, että se monipuolinen ruoka syödään kärttyisässä seurassa tapellen. Tee vaikka soseutetuista mansikoista mehujäitä ja tarjoa niitä välipalaksi. Ihme jos menee taisteluksi :D

mutta tästä ei taidettu vielä puhua: lapsi tarvitsee eri ikäisenä vähän eri juttuja, ja vaikket sinä ehkä olisikaan sellainen vauvan/pikkutaaperon äiti kuin olisit halunnut olla, vaikutat niin analyyttiseltä ja fiksulta ihmiseltä, että voit hyvinkin olla aivan erinomaisen loistava keskustelukumppani ja elämänopettaja lapsellesi, kunhan hän hieman tuosta kasvaa. Lapset ovat noin keskimäärin muutenkin huomattavasti mielenkiintoisempia ja parempaa seuraa, kunhan oppivat puhumaan kunnolla :)

Minun lapseni ovat nyt 5 ja 7 enkä minäkään olisi jaksanut kotona juuri vuotta pidempään, pää alkoi oikeasti hajota. En edes kauheasti muista mitään vauva-ajoista, mutta tunnistan kuvaamasi tunteet.. Nyt molemmat lapseni ovat erittäin puheliaita ja uteliaita pieniä ihmisiä ja käyn heidän kanssaan päivittäin ihan uskomattoman mielenkiintoisia keskusteluja! Mieheni aina kehuu, ettei ikinä jaksaisi vastailla lasten kysymyksiin ja puntaroida eri juttuja niin syvällisesti kuin minä jaksan. Voisiko tämä olla sinunkin vahvuutesi? Tai joku muu vähän isomman lapsen kanssa tehtävä juttu? Se, mitä yritän sanoa, on siis että kaikkien ei tarvitse olla vauvaihmisiä, lapsi tarvitsee paljon muutakin ja kasvaessaan aina vain enemmän, sitä sinä pystyt varmasti tarjoamaan. Älä siis turhia murehdi, löydät kyllä varmasti oman tapasi olla lapsellesi loistava ja ihana, maailman paras äiti.

Jaksamista ja aurinkoisia kesäpäiviä, viettäkää se nakit ja ranskiksia -päivä ;-)

Nämä sanat lämmittävät, aivan todella. Tässä oli varmaan myös vastaus pohdintoihini toisesta lapsesta. Me haluamme aivan aidosti lapsellemme sisaruksen, joskaan ei nyt ihan vielä, mutta kuitenkin. Nyt tietenkin olen alkanut pohtimaan, että miten ihmeessä minä kahden lapsen kanssa selviäisin, kun nyt jo pää leviää. Ehkä kuitenkin voisin ajatella niin, että kunhan tarjoan lapselle kaiken perusturvan tuon vauva-ajan ja keskityn siihen, että pääsen taas jatkamaan myös omien haasteideni parissa, voin jatkossa olla aivan hyvä ja riittävän hyvä äiti kasvaville lapsilleni.

ap

jokaisen lapsen kohdalla hermo on mennyt entistä enemmän juuri ennen miehen kesälomaa tai jotain muuta luvassa olevaa rentoutumista. VOisiko tässä olla kyse siitä. Et oikein jaksaisi niitä viimeisiä hetkiä, kun tiedät että kohta helpottaa. Pistä se lapsi pyörän lastenistuimeen ja lähtekää retkelle. Mukaan maissinaksuja, riisimuroja, hedelmäpaloja ja vesipullo. Ja hei, menkää yhdessä ostamaan jätskit, jollette ole sellaista jo tehnyt, En kehota syömään epäterveellisti, mutta huomaat että maailma ei kaadu ja lapsi näyttää todennäköisesti tosi iloiselta ja somalta koko naama jäätelössä. Kosteusliinapaketti mukaan, ne ansaitsis nobelin rauhanpalkinnon! Hyvää loppukesää :)

Muistan että meilläkin oli ruokailut vaikeita tuossa 1v iässä - kunnes minä luovutin. Annoin siis lapsen syödä itse ja jos halusin lähteä jonnekin eikä lapsi ollut suostunut syömään, pakkasin laukkuun mukaan nokkamukillisen maitoa, riisikakkuja, omenaviipaleita, porkkanatikkuja, sämpylän tms. ruokaa jonka saattoi lykätä taaperon käteen sitten kun hän alkoi kesken matkan valittaa nälkäänsä. Auttoi itseä jaksamaan todella paljon kun pääsi vähän ulos neljän seinän sisältä!

kävin psykologilla, kun kolmas lapsi syntyi ja ihan konkreettisista neuvoista oli hyötyä. Ne olisi aivan yhtä hyvin voinut antaa vaikka kaveri tai oma mies, en olisi uskonut. Yksi tärkeimmistä neuvoista oli, että hellitä, hellitä ja hellitä. Jos on pakko ajatella ongelmia, ajattele niitä 15 minuuttia ja lopeta sitten. Älä välitä kiukuista ja raivareista, yritä ohittaa ne aika neutraalisti. Lapselle on tärkeää, että hän saa uhmata, ja että äiti ottaa ne turvallisesti vastaan. Minä otin sellaisen tavan, että kun lapsi raivosi tai käyttäytyi muuten tosi törpösti, ajattelin kauppalistaa. Mietin mitä tänään ostan kaupasta, ja mitä ruokaa laitan. Oli paljon helpompaa ottaa kiukku rennosti vastaan, kun mietti että vois viimeisenä ottaa vaikka ranskanpastilleja koriin. Juu tiiän, kuulostaa ihan typerältä, mutta toimi :D Et kai muuten vaan syötä vauvamössöjä yksivuotiaalle? Saattaa protestoida niitä, ja siinä on sitten jokapäiväinen sotatila valmis. Pikkuinen näkee heti, että nyt on se riitelyhetki edessä, keräänpäs kaikki energiani tähän. Ja sen yhden äidin nakkiranskisohje oli tosi hyvä, ydinviesti taisi nimittäin olla siinäkin, että pitäisi relata. Anna lapselle kaikkia niitä ruokia, mitä itsekin syöt ja syö yhdessä hänen kanssaan. Ekan lapsen kanssa on usein hirveän tarkka, ja tuntuu että puoli lasia mehua tai liian suolainen ruoka on maailman pahin juttu ;) Monipuolinen ruoka on tietysti tärkeää, mutta ei sekään suositeltavaa ole, että se monipuolinen ruoka syödään kärttyisässä seurassa tapellen. Tee vaikka soseutetuista mansikoista mehujäitä ja tarjoa niitä välipalaksi. Ihme jos menee taisteluksi :D

nimittäin siinä relaamisessa. Mutta kaipa elämä olis tylsää, jos ei aina olisi jotain mihin pyrkiä. Nyt kuitenkin yritän ottaa sen relaamisen tavoitteeksi, en jotain uutta hienoa virikeleikkiä lapselle. Tänään kuitenkin pakkaan matkalaukun ja lähden perjantaihin saakka ihan omalle lomalle. Toivon vaan kovasti, ettei perjantaina vielä kotiin palaaminen paljon ahdistais, koska sillon voi isompi soppa olla valmis.

ap

jokaisen lapsen kohdalla hermo on mennyt entistä enemmän juuri ennen miehen kesälomaa tai jotain muuta luvassa olevaa rentoutumista. VOisiko tässä olla kyse siitä. Et oikein jaksaisi niitä viimeisiä hetkiä, kun tiedät että kohta helpottaa. Pistä se lapsi pyörän lastenistuimeen ja lähtekää retkelle. Mukaan maissinaksuja, riisimuroja, hedelmäpaloja ja vesipullo. Ja hei, menkää yhdessä ostamaan jätskit, jollette ole sellaista jo tehnyt, En kehota syömään epäterveellisti, mutta huomaat että maailma ei kaadu ja lapsi näyttää todennäköisesti tosi iloiselta ja somalta koko naama jäätelössä. Kosteusliinapaketti mukaan, ne ansaitsis nobelin rauhanpalkinnon! Hyvää loppukesää :)

Päässäni huvittelinkin jo kuvalla lapsesta syömässä jäätelöä ja ajattelin josko tekisin niin kamalan rikoksen, että kävisin ostamassa paketin jäätelöä ja illan iloksi laittaisin sitä lapselle sotkettavaksi lautaselle. Ehkäpä saisin ainakin itse hymyillä ja varmasti rentoutua!

Miksihän ihmeessä tästä lapsen kanssa olemisesta on edes tullut näin kamala suorituskenttä. Ei sitä, ei tätä, ei tuota eikä missään nimessä niitä muita, vaan juuri näin ja niin ja nuin ja noin. Kamalat määrät sääntöjä, joita säikähtelen, kun en ole ymmärtänyt noudattaa.

Olenko sitten jotenkin erityisen herkkä äiti, kun otan niin kamalasti stressiä kaikesta?

Mitä te äidit, jotka ette harrasta urheilua, muuten teette omalla vapaa-ajallanne? Meinaan jos teillä on säännöllisesti jotain omia menoja viikolla?

ap

Muistan että meilläkin oli ruokailut vaikeita tuossa 1v iässä - kunnes minä luovutin. Annoin siis lapsen syödä itse ja jos halusin lähteä jonnekin eikä lapsi ollut suostunut syömään, pakkasin laukkuun mukaan nokkamukillisen maitoa, riisikakkuja, omenaviipaleita, porkkanatikkuja, sämpylän tms. ruokaa jonka saattoi lykätä taaperon käteen sitten kun hän alkoi kesken matkan valittaa nälkäänsä. Auttoi itseä jaksamaan todella paljon kun pääsi vähän ulos neljän seinän sisältä!

Voi riisikakut, minä en ole ymmärtäny koko riisikakkuja. Siinä siis yksi kikka lisää maissinaksujen lisäksi. Kiitos!

ap

jokaisen lapsen kohdalla hermo on mennyt entistä enemmän juuri ennen miehen kesälomaa tai jotain muuta luvassa olevaa rentoutumista. VOisiko tässä olla kyse siitä. Et oikein jaksaisi niitä viimeisiä hetkiä, kun tiedät että kohta helpottaa. Pistä se lapsi pyörän lastenistuimeen ja lähtekää retkelle. Mukaan maissinaksuja, riisimuroja, hedelmäpaloja ja vesipullo. Ja hei, menkää yhdessä ostamaan jätskit, jollette ole sellaista jo tehnyt, En kehota syömään epäterveellisti, mutta huomaat että maailma ei kaadu ja lapsi näyttää todennäköisesti tosi iloiselta ja somalta koko naama jäätelössä. Kosteusliinapaketti mukaan, ne ansaitsis nobelin rauhanpalkinnon! Hyvää loppukesää :)

sitä lomaa tässä odotellaan. Liekkö menee viimeiset päivät sitten jäätelön ja riisikakkujen voimalla, että meillä on edes jotain kivaa päivien ratoksi.

ap

Pingottava, täydellisyyttä tavoitteleva äiti on oikeasti lapselle tosi kurjaa seuraa. Ei äitiys ole mikään kilpailu, itsensä eikä toisten kanssa. Lapsesi ei tiedä, oletko tänään onnistunut olemaan omasta mielestäsi tosi hyvä äiti tai jotain muuta ylevää. Hän huomaa, oletko nauranut hänen kanssaan, hymyillyt itseksesi ja iloinnut lapsen touhuista ja omista lepohetkistäsi ja ajatuksistasi. Mietippä minkälaisessa seurassa itse haluaisit aikaasi viettää, rennossa ja iloisessa, vai täydellisyytta tavoittelevan suorittajan kanssa, joka siitä syyst joka päivä pettyy itseensä ja lapseensa. Joskus lapsen hyvä päivä on äidin hyvä päivä, ja se voi tarkoittaa ihan jotain muuta kuin askartelua, täydellisiä välipaloja ja muuta kehittävää. Mietippä, ehtivätkö entisaikojen tai edes oma äitisi miettiä tuollaisia asioita. Ei minun ainakaan, ja silti oma lapsuuteni oli hyvin onnellinen. Hiekkaa ja pikkukiviä suussa, usein sotkuisissa vaatteissa, eikä varmasti aina ruokaympyrän mukaan evästettynä. Nykyajan äidit (minä mukaanlukien) tietävät ihan liian hyvin, miten kaikki pitäisi tehdä ja suorittaa, mutta lista on harmillisen pitkä, jos kaiken aikoo tehdä juuri oikein... T: se psykologilla käynyt ja siellä paljon oppinut. Ps. voit yllättyä, ja löytää itsesi ikävöimästä omaa kiukkuavaa sotkunaamaasi jo vuorokauden kuluttua. Jos et, niin sekään ei haittaa mitään :)

Tuosta suorituspaineesta nimittäin. Mun lapset on jo vähän isompia, joten mun mielestä paineet on lisääntyneet netin myötä kymmenessä vuodessa. Tällaiset palstat ja imetystukiryhmien besserwisserit ja blogit ja muut on itse perkeleestä:)



Muista kuitenkin aina se, että ihmiset siloittelee asioita ja pitää kulisseja pystyssä. Toisaalta nyt on jotenkin elämä mennyt niin hulluksi, että jokainen äiti kohta pelkää, että pilaako lapsen tulevaisuuden jos söi palan tuorejuustoa, vei hoitoon/hoisi kotona, luki lapselle/ei lukenut vaan opetti itse lukemaan.



Ei saa antaa tuttipulloa, ei tuttia, pitää antaa nukkua vierssä, vaikka itse ei saisi nukuttua. Yötyöttä ei saa lopettaa hienovaraisella unikoululla kun lapsen elämä menee pilalle ja tulee traumoja. Makeaa ei saa syöttää ja ruokailun pitää olla niin terveellistä. Lasta et saa pussata kun tulee karieshirmu ja lapselta tippuu hampaat suusta jne..



Tiedät, kyllä mitä tarkoitan.



Minä opin aika äkkiä, etten niissä kerhoissa ja muissa selitellyt, miten hoidan lapsia. Imetyksen lopetin alle vuoden iässä ja aloin antamaan tavallista maitoa 10 kuisesta. Perheen ruokaa söivät jo alle 1 vuotiaasta. Nirson kohdalla laittelin sormipaloja, jopa joskus vain ranskanleipää ja siihen voita päälle.



Se jäätelö on ihana ajatus:) Osta lapselle ja laita lautaselle ja anna nauttia. Lapsesi ei mene pilalle, vaikka söisi joskus mitä sattuu jos ruokailu on vaikeaa. Minulla on ollut nirso lapsi ja hyvävointinen teini on tällä hetkellä. On välillä tosiaan elänyt sillä ranskanleivällä ja maidolla. Yhteen väliin oli kausi, että soi näkkileipää ja maitoa.



Hienoa lomaa ja omaa aikaa sinulle. Toivottavasti huomaat tämän ketjun myötä, että niiden tyynien mammahymyjen takana saattaa olla muitakin turhaantuneita ja pikkukapinallisia, jotka ei haluakaan olla täydellisiä äitejä vaan haluavat olla parhaita mahdollisia, mutta säilyä silti omana itsenään, vaikka lapsia saisikin.



Ja juuri tämä syndrooma #näiden seinien sisäpuolella minua ei näy" on tuttu monille äideille. Usko tai älä



4xäiti

Tuosta suorituspaineesta nimittäin. Mun lapset on jo vähän isompia, joten mun mielestä paineet on lisääntyneet netin myötä kymmenessä vuodessa. Tällaiset palstat ja imetystukiryhmien besserwisserit ja blogit ja muut on itse perkeleestä:)

Muista kuitenkin aina se, että ihmiset siloittelee asioita ja pitää kulisseja pystyssä. Toisaalta nyt on jotenkin elämä mennyt niin hulluksi, että jokainen äiti kohta pelkää, että pilaako lapsen tulevaisuuden jos söi palan tuorejuustoa, vei hoitoon/hoisi kotona, luki lapselle/ei lukenut vaan opetti itse lukemaan.

Ei saa antaa tuttipulloa, ei tuttia, pitää antaa nukkua vierssä, vaikka itse ei saisi nukuttua. Yötyöttä ei saa lopettaa hienovaraisella unikoululla kun lapsen elämä menee pilalle ja tulee traumoja. Makeaa ei saa syöttää ja ruokailun pitää olla niin terveellistä. Lasta et saa pussata kun tulee karieshirmu ja lapselta tippuu hampaat suusta jne..

Tiedät, kyllä mitä tarkoitan.

Minä opin aika äkkiä, etten niissä kerhoissa ja muissa selitellyt, miten hoidan lapsia. Imetyksen lopetin alle vuoden iässä ja aloin antamaan tavallista maitoa 10 kuisesta. Perheen ruokaa söivät jo alle 1 vuotiaasta. Nirson kohdalla laittelin sormipaloja, jopa joskus vain ranskanleipää ja siihen voita päälle.

Se jäätelö on ihana ajatus:) Osta lapselle ja laita lautaselle ja anna nauttia. Lapsesi ei mene pilalle, vaikka söisi joskus mitä sattuu jos ruokailu on vaikeaa. Minulla on ollut nirso lapsi ja hyvävointinen teini on tällä hetkellä. On välillä tosiaan elänyt sillä ranskanleivällä ja maidolla. Yhteen väliin oli kausi, että soi näkkileipää ja maitoa.

Hienoa lomaa ja omaa aikaa sinulle. Toivottavasti huomaat tämän ketjun myötä, että niiden tyynien mammahymyjen takana saattaa olla muitakin turhaantuneita ja pikkukapinallisia, jotka ei haluakaan olla täydellisiä äitejä vaan haluavat olla parhaita mahdollisia, mutta säilyä silti omana itsenään, vaikka lapsia saisikin.

Ja juuri tämä syndrooma #näiden seinien sisäpuolella minua ei näy" on tuttu monille äideille. Usko tai älä

4xäiti

Minä kun kirjoitin tänne mielessäni kuvittelemista vastauksista valmiiksi ärtyneenä ja entisestään masentuneena ja nyt huomaan hengittäväni paljon syvempään ja minusta tuntuu että meillä menee nyt koko paletti ihan uusiksi. Alan tosissaan unohtaa kaikki pikkutarkat neuvot ja elää lapsen kanssa normaalia elämää. Tästä lähtien harjoitellaan aikuisten makaronilaatikon syömistä ja kauniina kesäpäivänä herkutellaan äitin kanssa jäätelöstä ja viikonloppuna syödään varmasti nakkeja ja ranskalaisia. Siinä sivussa varmasti hoituu kaikki tärkeä ja olennainen ja jos syötän samoja ruokia kun itse syön, niin ei siitä varmaan tämän sairaampaa aikuista ainakaan tule, eli ihan terve tulevaisuus odottanee.

ap

..mutta ihan kuin minä 3-6kk sitten. Pari viikonloppua yksin poissa lapsen luota auttaa kummasti ja sitten kun aivan pahin on jo ohi, niin sitten vielä esim. 1 vapaapvä viikossa vaikka...aina. Kesti kauan saada muut tajuamaan tilanne, mutta nyt mieheni osittain tajuaa ja antaa mulle aikaa olla itsekseen. Itse pidän myös vastuuta kaikkein raskaimpana juttuna. Toivottavasti saat jostain hoitoapua!

Asiasta on jo mainittukin täällä, mutta ota aikaa itsellesi! Vaikka vain pieniä hemmotteluja, käyt vaikka uimassa välillä yksin ja istu puoli tuntia porealtaassa. Kun sinulla on itselläsi hyvä olla niin jaksat paremmin lapsen kanssa ja lapsikin vaistoaa energisyytesi. Mutta jos olet väsynyt ja ärtynyt, se tarttuu heti lapseenkin. Ihan kun parisuhteessakin, ne pienet hetket poissa toisen luota tekee ihan hyvää. Eihän kukaan parisuhteessakaan oleva jaksa kyllästymättä olla toisen seurassa 24/7, saati sitten lapsen kanssa, joka tarvitsee hoivaa! Lapsellekin tekee hyvää, että rutiinit joskus rikkoutuvat ja saa tehdä asioita jonkun muun kuin äidin kanssa :) TSEMPPIÄ TOSI PALJON!! :)

ja se on vaan hyväksyttävä, ja yritettävä etsiä jokin kultainen keskitie.



Itse luulin aina, etten viihtyisi kotona, mutta toisin on! Esikoinen on 2,5v. ja kuopus 11kk, ja nautin kaikesta muusta, paitsi esikoisen uhmaraivareista :)



Ja muuten, toisen lapsen kanssa minä ainakin olen ollut jotenkin tosi "tasainen" ja "seesteinen", ilmeisesti sitä osaa suhtautua jo jotenkin rennosti ja nauttia kaikesta. Onneksi saan ainakin loppuvuoden olla vielä kotosalla... sitten taitaa rahatilanne pakottaa töihin...

ja se on vaan hyväksyttävä, ja yritettävä etsiä jokin kultainen keskitie.

Itse luulin aina, etten viihtyisi kotona, mutta toisin on! Esikoinen on 2,5v. ja kuopus 11kk, ja nautin kaikesta muusta, paitsi esikoisen uhmaraivareista :)

Ja muuten, toisen lapsen kanssa minä ainakin olen ollut jotenkin tosi "tasainen" ja "seesteinen", ilmeisesti sitä osaa suhtautua jo jotenkin rennosti ja nauttia kaikesta. Onneksi saan ainakin loppuvuoden olla vielä kotosalla... sitten taitaa rahatilanne pakottaa töihin...