Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa?

Varaa vaikka omenaa, maissinaksuja ja sensemmoista mukaan jos kitisee nälkää. Syököön vaikka sormin, pian ne määrät siitä kasvaa. Alkuun voi olla vähäisempää mutta viikossa parissa jo selkeästi paremmin.



Meillä lapset on syöneet mielellään esimerkiksi raejuustoa, sitä onkin melkein kaiken kyljessä. Jos muu ei maistu, se ainakin menee.



Älä ota paineita syömisestä ainakaan, koita muuutenkin laskea rimaa ja löytää niitä iloisia juttuja. Kohtahan pääset sinne kouluun, ja sitten joku toinen kasvattaa lastasi ja näkee sen päivittäin, ne ihmeelliset jutut mitä se tekee ja oppii. Ei siis syyllistäväksi tarkoitettu kommentti :) vaan tarkoitan tsempata tähän loppuun näkemään tämän lyhyen ajan merkityksen. Lapset oikeasti kasvaa hujahtaen.

että vauvavuosi on raskas, mutta sitten helpottaa. Ihan oikeasti, kun lapsi on vuoden ja päälle alkaa monella tapaa helpompi jakso. Lapsesta alkaa olla seuraakin.

lapseen voi ja saa väsyä, se on NORMAALIA, väsytäänhän me välillä myös puolisoon, ystäviin, omiin vanhempiin...kaikkiin. Ei kenenkään kanssa jaksa aina olla 24h, vaan jokainen kaipaa enemmän virikkeitä ja ihmisiä ympärilleen sekä sitä omaa tilaa ja rauhaa olla itsekseen. Silti, väsymys ei tarkoita, etteikö voisi olla RIITTÄVÄN HYVÄ äiti, ei niitä lapsia sitä varten tarvii mihinkään pois laittaa, ja varmasti, aivan 100% varmasti ne "huosta-vanhemmatkin" kyllästyy ja väsyy niihin lapsiin ja sempä takia niillä onkin välillä lomaa. Tää palsta on kyllä vaarallinen mielenterveydelle, kun täällä on sellaisia mielipuolisia kommentteja, joissa korostuu täydellisyyden tavoittelu, tyyliin jollei ole luomupuuro joka aamu täsmälleen kello 8:13, jollei äiti ole läsnä 100% koko ajan jne jne niin lapsen elämä on lopullisesti piloilla ja huostaan vaan... huoh. rentoutukaa ja syökää nyt vaikka kuuman pään viilennykseksi jäätelöt ja limsat (niidenKÄÄN takia ette ole huonoja äitejä...

ei helkkari..lapsi on VASTA 1v ja et jaksa olla lapsesi kanssa. Jollain oli tämä kyllästyminen tullut jo aikaisemmin.



Käsittämätöntä. Unohtakaa hetkeksi itsenne ja ajatelkaa lasta. Ei tuon ikäisen paikka ole päivähoidossa. Töitä ja opiskelua ehtii harjoittaa myöhemminkin. Lapset ovat pieniä vain hetken ja sitä aikaa ei saa ikinä takaisin.

olenko tämä kirjoittaja minä. eli onko tämä joku vanha ketju, joka on nostettu :D nimittäin samoja tuntemuksia oli minulla, erityisesti vuodenikäisen kanssa. nyt lapsi lähemmäs kaksi vuotta ja olo helpottanut. Tottakai vielä välillä tuntuu JUURI tuolta. Hyvin kuvailet burn outtia muuten :D

Yritin jossain vaiheessa tutkia, oliko oman väsymykseni syynä se, että odotukseni äitiydestä eivät toteutuneet, tai että yritin toteuttaa jotain lehtien ideaaliäitiyttä.

Tulin siihen johtopäätökseen, että näin ei ole. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa äitinä olemisesta, en ollut epävarma omista valinnoistani, enkä ole missään vaiheessa (oikeasti) kokenut olevani huono äiti. Päinvastoin, olen mielestäni ollut koko ajan järkevä, johdonmukainen ja "normaali", eikä lapsi ole mikään projekti. Huolimatta tästä suutun joskus lapselleni, tunnen säännöllisesti syyllisyyttä eri asioista ja mietin jatkuvasti, miten olisin voinut tehdä asioita toisin. Mutta olen jo tottunut näihin uusiin tunteisiin.

Kai se vain sitten on niin, että ensimmäisen lapsen saaminen on isoin muutos elämässä ikinä, ja hakkaa omakotitalon rakentamisen ja muut muutokset mennen tullen. Kamalaa tajuta, että tätä se elämä nyt sitten on ja toi uusi tyyppi on meidän kanssamme aina. Ei auta kuin pärjätä. Ja sekin oli kamala tajuta, että aina ei ole kivaa ja ihanaa - no ei elämässä sellaista yleensäkään ole. Ja sitten on vielä se haikailu aikaan ennen lasta: oli niin helppoa tehdä mitä huvittaa ja koska huvittaa.

Olen melkein päässyt näistä asioista jo yli. En haluaisi kuitenkaan tehdä loppuelämää mitä huvittaa, koska siihenkin kyllästyy.

Mutta tosiaan, lapsen kanssa olo helpottuu, kun hän alkaa kommunikoida ja muistaa asioita. Ja kitinään ja taisteluunkin tottuu niin, ettei se koko ajan ärsytä.

Ihana kuulla myös ajatuksia siitä, että tämä todellakin voi olla ihan normaalia ja varsinkin tietysti siitä, että tämä menee ajan kanssa ohi. Miten lapsen kanssa kuitenkin voi olla jatkuvasti niin, että kohta se menee ohi? Ensin on koliikki tai vatsavaivat tai tissitakiaisuus ja odotellaan että se menee ohi. Sitten alkaa mahdollisesti hampaat tulla, kiinteiden ruokien kanssa opettelu, joka ei ehkä onnistu jne ja niiden ohi menemistä odotellaan. Kohta alkaa liikkumisen opettelu ja yöt hajoavat, jolloin öiden paranemista odotellaan. Sitten tuleekin jo jossain vaiheessa uhma ja toinen uhma, kaikki muu kasvuun liittyvä haaste ja murrosikä. Kuka tästä nauttii ja missä vaiheessa?

ap

ei helkkari..lapsi on VASTA 1v ja et jaksa olla lapsesi kanssa. Jollain oli tämä kyllästyminen tullut jo aikaisemmin.

Käsittämätöntä. Unohtakaa hetkeksi itsenne ja ajatelkaa lasta. Ei tuon ikäisen paikka ole päivähoidossa. Töitä ja opiskelua ehtii harjoittaa myöhemminkin. Lapset ovat pieniä vain hetken ja sitä aikaa ei saa ikinä takaisin.

kyllästynyt, vaan enemmänkin kotona kökkimiseen ja kotiarkeen. Jos sinä jaksat rutiineja ja arkea ja pyllynpesua vuoden päivät kyllästymättä, niin tosi hienoa. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyllästymisessä olisi jotain pahaa. Henkireikiä pitää olla.

Yritin jossain vaiheessa tutkia, oliko oman väsymykseni syynä se, että odotukseni äitiydestä eivät toteutuneet, tai että yritin toteuttaa jotain lehtien ideaaliäitiyttä.

Tulin siihen johtopäätökseen, että näin ei ole. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa äitinä olemisesta, en ollut epävarma omista valinnoistani, enkä ole missään vaiheessa (oikeasti) kokenut olevani huono äiti. Päinvastoin, olen mielestäni ollut koko ajan järkevä, johdonmukainen ja "normaali", eikä lapsi ole mikään projekti. Huolimatta tästä suutun joskus lapselleni, tunnen säännöllisesti syyllisyyttä eri asioista ja mietin jatkuvasti, miten olisin voinut tehdä asioita toisin. Mutta olen jo tottunut näihin uusiin tunteisiin.

Kai se vain sitten on niin, että ensimmäisen lapsen saaminen on isoin muutos elämässä ikinä, ja hakkaa omakotitalon rakentamisen ja muut muutokset mennen tullen. Kamalaa tajuta, että tätä se elämä nyt sitten on ja toi uusi tyyppi on meidän kanssamme aina. Ei auta kuin pärjätä. Ja sekin oli kamala tajuta, että aina ei ole kivaa ja ihanaa - no ei elämässä sellaista yleensäkään ole. Ja sitten on vielä se haikailu aikaan ennen lasta: oli niin helppoa tehdä mitä huvittaa ja koska huvittaa.

Olen melkein päässyt näistä asioista jo yli. En haluaisi kuitenkaan tehdä loppuelämää mitä huvittaa, koska siihenkin kyllästyy.

Mutta tosiaan, lapsen kanssa olo helpottuu, kun hän alkaa kommunikoida ja muistaa asioita. Ja kitinään ja taisteluunkin tottuu niin, ettei se koko ajan ärsytä.

Ihana kuulla myös ajatuksia siitä, että tämä todellakin voi olla ihan normaalia ja varsinkin tietysti siitä, että tämä menee ajan kanssa ohi. Miten lapsen kanssa kuitenkin voi olla jatkuvasti niin, että kohta se menee ohi? Ensin on koliikki tai vatsavaivat tai tissitakiaisuus ja odotellaan että se menee ohi. Sitten alkaa mahdollisesti hampaat tulla, kiinteiden ruokien kanssa opettelu, joka ei ehkä onnistu jne ja niiden ohi menemistä odotellaan. Kohta alkaa liikkumisen opettelu ja yöt hajoavat, jolloin öiden paranemista odotellaan. Sitten tuleekin jo jossain vaiheessa uhma ja toinen uhma, kaikki muu kasvuun liittyvä haaste ja murrosikä. Kuka tästä nauttii ja missä vaiheessa?

ap

Mulla on 3 lasta ja välillä on hankalaa ja välillä tosi ihanaa, sellaista se lasten kanssa on ;)

Ja voin kertoa että töihin meno oli niiiin ihanaa, kävin ihan ylikierroksilla ja olin työpäivien jälkeen totaalisen puhki fyysisesti, mutta jaksoin silti olla lapselle täysin läsnä ja kärttyämättä, koska pääkoppa pelasi taas :)



Opiskelen myös samalla ja minusta tuntui että äippäloman aikana aivot tylsistyi totaalisesti. Se ahdisti, koska "ajatteleminen" on ollut aina keskeinen osa identiteettiäni. En ollut ollenkaan oma itseni. Meillä onkin äitiyslomani jälkeen käynyt niin, että isä on astunut ikäänkuin äidin saappaisiin, hoitaa "perushuollon" ja hellän hoivan, kun taas itse olen roolissa joka muistuuttaa enemmän tyypillistä isän roolia: leikin ja riehun lapsen kanssa, opetan juttuja jne.



Mutta poiki tuo äitiysloma-ahdistus jotain hyvääkin: siitä kumpusi aihe gradulle. Tutkimus oli minun terapiani, jonka kautta tunnen ja hyväksyn itseni ja äitiyteni paremmin. Suhteeni lapseeni on omanlaisensa, muttei yhtään sen huonompi tai parempi, kuin mitä ideaalina pidetty äiti-lapsi suhde.



Niin ja vielä, oma äitini on viimeisen päälle perinteinen äiti: rakastaa hoivata, huolehtia ja uhrautua olematta tippaakaan marttyyri. Äiti ei ole ollut koskaan masentunut vaan sellainen ikuinen optimisti ja hippimäisen hyväntuulinen haihattelija. Joten ainakaan minun "puutteeni" eivät johdu omasta äiti-tytär suhteesta.



Tsemppiä. Se TODELLA helpottaa, mutta ensin sinun pitää hyväksyä itsesi ja rakastaa itseäsi ja myös lastasi ainutlaatuisina persoonallisuuksina, ei vain äitinä ja lapsena :)

Kotona oli ihanaa siihen saakka, että kuopus oli 7 kk, sitten vaan alkoi tuntua, etten kerta kaikkiaan jaksanut olla 24h-äiti. Puolisoni osallistui lasten hoitoon kyllä, mutta minä kaipasin muutakin kuin pikaiset pyrähdykset liikunnan pariin.

Podin huonoa, kun päätin palata töihin kuopuksen ollessa 11 kk. Ajattelin, etta olen todella huono kasvattaja, kun menen muiden lapsia opettamaan ja vien omani hoitoon.

Esikoisen kanssa olin 2 vuotta kotona ja ehdin töihin vuodeksi ennen toisen syntymää. Pidän lapsistani todella, vaikkei minusta kotiäidiksi taida olla.

Kesä kotona nyt 6- ja 3-vuotiaiden kanssa on minulle tarpeeksi rankkaa. Pidän itseäni silti loistoäitinä. Tsemppiä, ap ja muut, kyllä elämä vielä hymyilee!

missä ihan konkreettisesti ajattelet olevasi loistoäiti? Minä varmaan kaipaisin ihan mustaa valkoisella niistä asioista, joissa voin olla hyvä äiti, vaikken erityisesti tästä kotona olemisesta tykkääkään.

Tämä on vaan niin ristiriitaista, kun nytkin väsyneenä jään hymy suussa katsomaan, kun lapsi matkustaa ympäri kotia horjuvilla askelillaan kädet huitoen tasapainoa, mutta sitten tulee joku pieni asia, joku mihin pitäisi olla ihan hitusen ylimääräistä energiaa ja menetän hermoni.

ap

ei välttämättä tarkoita näköalattomuutta ja sitä ettei odota tulevaisuutta, minulla esim vain väsymystä ja uupumusta joka sit masennuslääkkeillä parantui. Ikinä en ollut alakuloinen tms, nautin elämästä jne, mutta en vaan jaksanut ja olin aloitekyvytön.

ja ellei nyt ole olemassa jotain totaalisen erilaista masennusta, niin tämä ei ole sitä lainkaan. Silloin en voinut kuvitellakaan, että vaikka viikon totaalilepo helpottaisi oloa. Nyt taas ajattelen, että se olisi ihan taivas ja tulisin varmasti maailman iloisimpana äitinä takaisin. No, eipä sitä voi ikinä varmaksi tietää, voi kai tämä pahimmillaan masennukseen johtaakin, mutta nyt en lähtisi itseäni lääkkeillä "korjaamaan".

ap

äitiyden vaatimuksista, vaan olet itsekin asettanut näiden stereotypisten mielikuvien pohjalta itsellesi tavoitteita, jotka eivät vastaa persoonaasi. - No, ihan varmasti palatkin tuossa asetelmassa loppuun!

Se, ettet tykkää kökkiä kotona kahdestaan vaativan taaperon kanssa ja että kaipaat työelämään, kuormittaa tietysti sinua aikana, jolloin sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kökkiä kotona ja vastata taaperon loputtomiin tarpeisiin. Sitten kun vielä tunnet siitä huonoa omaatuntoa - jopa siinä määrin, että määrittelet epäonnistuneesi äitinä (!) - on soppa eittämättä valmis!

Ole nyt, hyvänen aika, itsellesi vähän armollisempi! Luuletko tosiaan, että kaikki äidit diggailevat siitä kantoliinameiningistä ja istuvat tyytyväisinä hiekkalaatikon reunalla juttelemassa kestovaippojen eduista? Ei todellakaan! - Itse suorastaan inhosin sitä kotona viettyä aikaa, ja tiedän, etten ole ainoa.

En äitiyslomallanikaan jaksanut pyhittää elämääni ja facebook-päivityksiäni lapsen grammojen ja senttien vanhaatamiselle, eikä pitkin puistoa viipottavan menevän taaperon perässä ravaaminen vastannut mielikuvaani mukavasta kesäiltapäivästä. Neuvolakortin sijaan luin mieluummin hesaria ja kaipasin puistotaaperruksen sijaan pitkiä kävelyitä merenrannassa. Nykyäänkään, kouluikäisen vanhempana, en jaksa tunkea itseäni joka hemmetin vanhempainyhdistykseen ja pullanleivontakomiteaan. Käyn mieluummin tyytyväisenä töissäni ja annan luokkaretkirahat suoraan luokan tilille palkastani kuin hymistelen piparkakkukojussa ns. "soccer momien" kanssa. En vain ole niin "äidillinen"...jos nimittäin äitiys määritellään perinteisten mielikuvien kautta.

Mutta pitääkö kaikkea määritellä perinteisten mielikuvien kautta? Tekeekö se naisesta huonon naisen, jos hän ei tykkää käyttää hametta? Tekeekö se miehestä epäonnistuneen miehen, jos hän tykkää lukea runoutta eikä pidäkään kaljasta? Eikö ole monta tapaa olla ihan hyvä nainen, mies tai vanhempi?

Sanoit, että kunnioitat sitä, miten jotkut naiset uhrautuvat lastensa puolesta. - Minä uskon, että sinäkin uhrautuisit. Itse tiedän, että uhraisin henkeni silmääkään räpäyttämättä lapseni puolesta, jos olisi pakko. Mutta kuka sanoo, että opinnot, sosiaaliset suhteet tai omat lomat on uhrattava, jotta voi olla hyvä äiti?

Itse en usko, että lastani niin kiinnostaa se, kuinka monessa vanhempainyhdistyksessä istun. Meillä on omat juttumme: uimahallikäynnit, kirjan lukemiset yhdessä, pitkät juttutuokiot, sylittelyt. Joka päivä töiden jälkeen, etenkin jos olen vielä käynyt harrastamassa jotain tai tavannut ystäviäni, kaipaan oman lapseni luo! Lapseni on tyytyväinen ja tasapainoinen eikä varmasti vähiten siksi, että minä olen tyytyväinen ja tasapainoinen ja aina hänen seurassaan LÄSNÄ. En olisi - tai ollut - sitä silloin, kun jouduin olemaan hänen seurassaan koko ajan.

Minä näen sen niin, että jos tykkää seistä puiston laidalla, leipoa pullia ja kanniskella kantoliinaa päivät pitkät, niin hienoa! Mutta kenenkään ei tarvitse osoittaa tai todistaa rakkauttaan leipomalla pullia. Se ei ole, eikä sen tarvitse olla, ainoa hyvän vanhemmuuden malli.

koska olen kyllä täysin tietoinen, että noin se on, mutta kun se ei tunnu siltä. En pääse irti omista täydellisen äidin tavoitteista, vaikka miten yritän.

ap

mammakahviloita tai luomuruoan tekemisen tärkeydestä vatvomista jne. Olen hyvä äiti siinä, että olen tasapuolinen ja oikeudenmukainen, vaikka perheessä on miehen ja minun lapsia, leivotaan yhdessä, sadepäivinä tehdään maja ja mennään sinne eväsretkelle, kerron juttuja omasta lapsuudestani, piirrän ja pelaan lautapelejä mielelläni. Mutta esim. iltasatua en jaksa lukea, se on ärsyttävää hommaa, pinnani ei ole vieläkään maailman pisin, mutta yydän anteeksi, jos olen sanonut liian kovasti tms.

olenko tämä kirjoittaja minä. eli onko tämä joku vanha ketju, joka on nostettu :D nimittäin samoja tuntemuksia oli minulla, erityisesti vuodenikäisen kanssa. nyt lapsi lähemmäs kaksi vuotta ja olo helpottanut. Tottakai vielä välillä tuntuu JUURI tuolta. Hyvin kuvailet burn outtia muuten :D

Vai lähditkö töihin tai opiskelemaan tms?

ap

Ja voin kertoa että töihin meno oli niiiin ihanaa, kävin ihan ylikierroksilla ja olin työpäivien jälkeen totaalisen puhki fyysisesti, mutta jaksoin silti olla lapselle täysin läsnä ja kärttyämättä, koska pääkoppa pelasi taas :)

Opiskelen myös samalla ja minusta tuntui että äippäloman aikana aivot tylsistyi totaalisesti. Se ahdisti, koska "ajatteleminen" on ollut aina keskeinen osa identiteettiäni. En ollut ollenkaan oma itseni. Meillä onkin äitiyslomani jälkeen käynyt niin, että isä on astunut ikäänkuin äidin saappaisiin, hoitaa "perushuollon" ja hellän hoivan, kun taas itse olen roolissa joka muistuuttaa enemmän tyypillistä isän roolia: leikin ja riehun lapsen kanssa, opetan juttuja jne.

Mutta poiki tuo äitiysloma-ahdistus jotain hyvääkin: siitä kumpusi aihe gradulle. Tutkimus oli minun terapiani, jonka kautta tunnen ja hyväksyn itseni ja äitiyteni paremmin. Suhteeni lapseeni on omanlaisensa, muttei yhtään sen huonompi tai parempi, kuin mitä ideaalina pidetty äiti-lapsi suhde.

Niin ja vielä, oma äitini on viimeisen päälle perinteinen äiti: rakastaa hoivata, huolehtia ja uhrautua olematta tippaakaan marttyyri. Äiti ei ole ollut koskaan masentunut vaan sellainen ikuinen optimisti ja hippimäisen hyväntuulinen haihattelija. Joten ainakaan minun "puutteeni" eivät johdu omasta äiti-tytär suhteesta.

Tsemppiä. Se TODELLA helpottaa, mutta ensin sinun pitää hyväksyä itsesi ja rakastaa itseäsi ja myös lastasi ainutlaatuisina persoonallisuuksina, ei vain äitinä ja lapsena :)

Kiitos erityisesti tuosta huomiosta, miten fyysisestä väsymyksestä huolimatta jaksoit (ja jaksat) ihan eri tavalla olla lapsesi kanssa iltaisin! Tuo on tietenkin minulla ollutkin pelkona, että entä jos ei opiskelemaan pääseminen helpotakaan, vaan tilalle tulee iltaisin valtaava loputon väsymys ja lapseni jää ihan hunningolle, vaikka hän nimenomaan silloin tarvitsisi läheisyyttä ja vanhempien huomiota. Hassua miten oikeat sanat voikaan helpottaa ja nyt uskon todella, että tämä ratkaisu on varmasti se oikea.

Lisäksi tuo äidin roolin vaihtuminen isän rooliin kuulostaa aivan unelmalta. Voisin myös mielelläni vaihtaa kaiken perushuoltoon käytetyn energian lapseen itseensä käytettäväksi. Hassua miten se aina onkaan äiti, jonka pitäisi jaksaa molemmat. Kiitos aivan mielettömän paljon!

ap

tuo vois olla mun teksti =) No viikon päästä töihin, JEEEEEE =D

Olen joutunut ottamaan vastuuta aika paljon elämässäni monesta asiasta ja selviämään yksin ja omin konstein. Joten vauva-ajan vastuu ei ollut mikään yllätys. Ennemin koin helppona elämän kun sai olla kotona rauhassa, eikä tarvinnut lähteä töihin.

No siihen pääasiaan silti. Tuo tunteesi on kuitenkin ihan tuttua aika monelle. Ei toki kaikille. Mutta itsekin joskus ryydyin ihan totaalisesti siihen arkeen ja rutiineihin. Kyllästyin suoraan sanoen.

On hyvä jos sinulla on muita suunnitelmia eli niitä häitä ja matkoja ja koulua yms. Et sitten joudu kovin kierteeseen ja pääse ihan kokonaan tylsistymään.

Ei sulle ole tapahtumassa mitään muuta kuin että haluat jo, että sinut nähdään niiden seinien ulkopuolellakin muunakin kuin äitinä. Ihan terve kehitys.

Äiti x4

odotuksesta innoissasi? Oliko vauva-aika sellaista kuin odotit?

Vauva-aika oli ja ei ollut semmoista kun odotin. Siihen vastuun määrään ei mielestäni voi kukaan valmistautua, koska semmoista ei tässä elämässä voi muualla kokea, joten se oli tavallaan arkielämässä "yllätys". Olen kuitenkin ihan oikeasti nauttinut olosta lapsen kanssa, vaikka itseään toistavat päivät ovatkin välillä nyppineet. Nyt vaan loppui voimat ihan kokonaan ja menee hermot ihan joka asiaan.

ap

mammakahviloita tai luomuruoan tekemisen tärkeydestä vatvomista jne. Olen hyvä äiti siinä, että olen tasapuolinen ja oikeudenmukainen, vaikka perheessä on miehen ja minun lapsia, leivotaan yhdessä, sadepäivinä tehdään maja ja mennään sinne eväsretkelle, kerron juttuja omasta lapsuudestani, piirrän ja pelaan lautapelejä mielelläni. Mutta esim. iltasatua en jaksa lukea, se on ärsyttävää hommaa, pinnani ei ole vieläkään maailman pisin, mutta yydän anteeksi, jos olen sanonut liian kovasti tms.

Nuo kaikki kuulostaa ihanilta asioilta :).

ap

tuon olotilan, kun tuntui ettei elämässä ole muuta kuin pyllynpesua, kotona öllimistä, itkupotkuraivareita ja pukluja olkapäillä. Tukiverkkoa ei alkuun ollut, ajan myötä sekin onneksi kasvoi. Menin töihin nuorimmaisen ollessa 1v.2kk, enkä ole päivääkään katunut. Nyt lapset ovat jo koulussa ja voin sanoa, että mistään ahdistuksesta tms. ei ole ollut tietoakaan vuosiin. Kaikille ei kotona kökkiminen sovi ja mammakerhot ei kiinnosta.

Välillä vaikeaa syömisen kanssa, olisko ollut juuri yhden vuoden molemmin puolin. Meidän pojalla se johtui ilmeisesti hampaiden tulosta, koska sen jälkeen on ollut melko hyvä syömään. Itse hermostuin ja hermostun vieläkin eniten sotkemisesta, eli ruokaa tai lusikoita EI HEITELLÄ, tai mami raivostuu... Muuten olen yrittänyt rauhoittua tuokailun suhteen, eli ei se ole niin vakavaa, vaikkei söiskään kunnolla, sittennvaan pöydästä pois ja lämmitän saman ruoan myöhemmin. välipaloja tai sokerimehuja ei kannata antaa, kun ne vie ruokahalua.

Teimme miehen kanssa välillä sirkustemppujakin että saimme hänet syömään, mitä tahansa että huomio kiinnittyi muuhun ja suu aukesi! mies soitteli kitaraa, laitettiin laulava koira (fisher pricen) laulamaan pöydälle, piirretyt näkymään....! Nämä nyt ei ole varmaan ammattilaisen suosittelemia keinoja, mutta kun toinen oli painossa alakäyrällä ja heräsi yöllä nälkään, niin halusin mielluummin syöttää iltapuuron vaikka temppujen avulla.. Nyt taaperomme on jo iso poiika ja syö ilta ja aamupuuronsa ihan itse ja reippaasti!

Muuten tuosta sinun turhautumisesta, se ei ole mikään häpeä. Ei monellekaan äidille riitä pelkkä lapsen ja kodinhoito, kyllä pitää olla mutakin sisältöä elämään!

Itse en koe olevani kovin vahvaa hoivoviettiä omaava, eli oikeastaan nautin nyt enemmän äitiydestä kun lapsi on yli 2v. ja alkaa puhua ja osata ilmaista itseään paremmin, on niin ihana seurata kehitystä ja hänen aivoituksiaan ja kaikkia hassuja juttuja!

viihdyn hyvin kotona, koska pidän käsitöistä ja muusta luovasta näpertelystä, joita voin tehdä kun lapsi nukkuu tai isä on hoitamassa. yksi henkireikä on myös srk.n kerhot ja perhekahvila missä saa tavata muita äitejä, sinne onnaina kiva mennä, eikä kukaan katsi kieroon vaikka jonkun lapsi kitisee tai kiletäytyy syömästä!

En nyt osaa mitenkään auttaa, mutta koita kestää vielä vähän aikaa, äläkä stressaa lapsen syömisistä vaan tarjoa myöhemmin jos ei sillä kertaa syö. lapsikin voi alkaa pelätä ruoka-aikoja jos äiti on aina hermostunut ja suuttuu kun ei syö.