Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa?
27.07.2011 |
Olen pian 1v esikoisen kanssa kotona ja oikeastaan jo pitkin kesää pinna on ollut kireä, mutta nyt se taisi katketa ihan lopullisesti. En jaksa enää yhtään syöttötappelua, en yhtään kieltoa, en todellakaan mitään leikkimistä, en vaipanvaihtoa en mitään. En jaksa kotonakaan mitään, vaan inhoan sohvatyynyjäkin ja tekisi vaan mieli ottaa ja hajottaa kaikki tavarat ja heittää ikkunasta pihalle. Ei huvita lähteä lapsen kanssa kotoa mihinkään, kun en saa edes aamuruokaa syötettyä, enkä jaksa lähteä olemaan koko ajan varuillani, että millon se nälkä iskee ja pitää mennä johonkin kahvilaan lämmittelemään ruokaa ja alottamaan syöttötappelu kaikkien tuijottavien silmien edessä. En kyllä jaksaisi edes laittaa näissä helteissä itseäni kaupunkikuntoonkaan, joten se siitä. Haluaisin vaan johonkin pois, johonkin kauas lapsesta ja miehestä. Johonkin missä ei ole yhtään tuttua ihmistä tai tavaraa, johonkin ihan toiseen elämään.
Kaiken tuon vastapuolena olen kuitenkin innoissani kodin ulkopuolisista asioista, kuten kavereiden häistä (jonne pääsen ilman lasta), koulun alkamisesta (ja lapsen menemisestä hoitoon), tulevasta ulkomaanmatkasta (jossa lapsi kyllä on mukana, mutta silti) jne. Odotan että pääsisin johonkin missä voin osoittaa kykyni (koulu) ja missä minut nähdään muunakin kun äitinä. En vaan ihan oikeasti siedä olla lapsen kanssa kahdestaan enää yhtään ainoaa päivää. Päiväunille käytyäänkin minä alan jo valmiiksi lähes itkemään, kun ajattelen sitä hetkeä kun hän herää ja minun pitäisi taas jaksaa.
Vaikea kuvitella että olisin masentunut, koska todellakin odotan tulevaisuutta, en vaan jaksaisi odottaa näitä viimeisiäkään viikkoja, vaan pää hajoaa ihan just nyt. Inhoanko minä vaan lastani ja olen maailman surkein äiti?
Antaa tulla vaikka paskaa täyslaidallinen, kukaan teistä ei voi ajatella minusta äitinä rumemmin, kun itse teen.
Kommentit (84)
ja se on vain nuutmista siihen arkeen ja lapsen kanssa palloiluun jne. Kyllä se siitä menee ohi. Voisitko jättää muksun isälleen ja lähteä vaikka yöksi hotelliin, syödä hyvin, käydä kavereiden kanssa leffassa, nukkua aamulla pitkään ja kävellä valmiiseen aamupalapöytään. Auttaisi ehkä ainakin joksikin aikaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta mietin kyllä mistä tuo kumpuaa. Mistä te syötöissä esimerkiksi tappelette? Mikä tekee olosta yhdessä niin vaikeaa? Oletko kotona yksinäinen?
Minulla 2 lasta, toinen pian 2v ja toinen vajaa vuoden. Välillä on ollut haastavaa nauttia kotona olemisesta, eikä se aina oikeasti vain onnistukaan. Silti pääosin on ihan mukavaa.
Se johtuu omalla kohdallani siitä, että olen saanut ystäviä toisista äideistä. Käyn puistoissa tapaamassa heitä ja puhumassa muustakin kuin lapsista. Minulla on myös ennen lapsia saatuja ystäviä, joilla nyt lapsia. Heidän kanssaan soitellaan myös usein. Tämä on auttanut todella paljon. Toinen syy on rutiinit, joista en ihan hirveästi mielelläni lipsu, koska elämä vain sujuu parhaiten suhteellisen tiukoilla rutiineilla. Kolmas syy on pienet omat jutut, joita teen vain itseäni varten. Esimerkiksi sanomalehden lukeminen (rutussahan se usein luetaan mutta silti), illalla romaaniin hetkeksi uppoaminen. pitkähköt suihkut, iltapäiväkahvi päiväuniaikaan, käsityöt, hajanaiset opiskeluasiat.
En sano, että kaikkien pitäisi nauttia kotiäitiydestä. Saa ihan oikeasti rehellisesti kokea olevansa tyytyväisempi töissä, niin kauan kuin silti hoitaa lapsen ihan hyvin, kuten sinä tunnut tekevän. Jos kotona ei viihdy, pitää mennä töihin. Lapsi on tehty ja siitä on huolehdittava silti jokatapauksessa.
odotuksesta innoissasi? Oliko vauva-aika sellaista kuin odotit?
Vauva-aika oli ja ei ollut semmoista kun odotin. Siihen vastuun määrään ei mielestäni voi kukaan valmistautua, koska semmoista ei tässä elämässä voi muualla kokea, joten se oli tavallaan arkielämässä "yllätys". Olen kuitenkin ihan oikeasti nauttinut olosta lapsen kanssa, vaikka itseään toistavat päivät ovatkin välillä nyppineet. Nyt vaan loppui voimat ihan kokonaan ja menee hermot ihan joka asiaan.
ap
ja se on vain nuutmista siihen arkeen ja lapsen kanssa palloiluun jne. Kyllä se siitä menee ohi. Voisitko jättää muksun isälleen ja lähteä vaikka yöksi hotelliin, syödä hyvin, käydä kavereiden kanssa leffassa, nukkua aamulla pitkään ja kävellä valmiiseen aamupalapöytään. Auttaisi ehkä ainakin joksikin aikaa?
Rahaa ei liikaa ole, mutta ehkä tämä ei ole nyt vaan mitattavissa rahassa, joten luottokortti pelastakoon. Pelottaa vaan, että jos sitä päivää, kun haluaisin tulla takaisin, ei tulekaan...
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinnittelen syyskuuhun asti, sitten pääsen itse kouluun ja lapsi menee hoitoon!!!!
Olen vain niin puutunut tähän arkeen, olen totaali-yh. En jaksa enää. En nyt tunnusta olevai masentunut, olen vaan äääääääärimmiilleeeeen venytetty ja oman elämän puutteessa.
tiedossa on jotain arjesta poikkeavaa kivaa, muuta kuin vaipanvaihtoa ja syöttötappeluita. Meillä oli syöttötappeluita kunnes aloina ajattelemaan siten, että vauva ei nälkään kuole ja syö sitten kun on nälkä ja näinpä se olikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on mielestään ollut hieman masentunut minun syntymän jälkeen, mutta toisaalta aika pian meille tuli hoitolapsia ja sain olla kouluikään saakka kotona ja muistan kyllä ajan todella onnellisena, että tiedä häntä.
ap
ja se on vain nuutmista siihen arkeen ja lapsen kanssa palloiluun jne. Kyllä se siitä menee ohi. Voisitko jättää muksun isälleen ja lähteä vaikka yöksi hotelliin, syödä hyvin, käydä kavereiden kanssa leffassa, nukkua aamulla pitkään ja kävellä valmiiseen aamupalapöytään. Auttaisi ehkä ainakin joksikin aikaa?
Rahaa ei liikaa ole, mutta ehkä tämä ei ole nyt vaan mitattavissa rahassa, joten luottokortti pelastakoon. Pelottaa vaan, että jos sitä päivää, kun haluaisin tulla takaisin, ei tulekaan...
ap
Olen niin väsynyt, että olen miettinyt kuinkakohan kauan pitäisi olla lapsesta erossa että tulisi kunnolla ikävä... :(((
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta mietin kyllä mistä tuo kumpuaa. Mistä te syötöissä esimerkiksi tappelette? Mikä tekee olosta yhdessä niin vaikeaa? Oletko kotona yksinäinen?
Minulla 2 lasta, toinen pian 2v ja toinen vajaa vuoden. Välillä on ollut haastavaa nauttia kotona olemisesta, eikä se aina oikeasti vain onnistukaan. Silti pääosin on ihan mukavaa.
Se johtuu omalla kohdallani siitä, että olen saanut ystäviä toisista äideistä. Käyn puistoissa tapaamassa heitä ja puhumassa muustakin kuin lapsista. Minulla on myös ennen lapsia saatuja ystäviä, joilla nyt lapsia. Heidän kanssaan soitellaan myös usein. Tämä on auttanut todella paljon. Toinen syy on rutiinit, joista en ihan hirveästi mielelläni lipsu, koska elämä vain sujuu parhaiten suhteellisen tiukoilla rutiineilla. Kolmas syy on pienet omat jutut, joita teen vain itseäni varten. Esimerkiksi sanomalehden lukeminen (rutussahan se usein luetaan mutta silti), illalla romaaniin hetkeksi uppoaminen. pitkähköt suihkut, iltapäiväkahvi päiväuniaikaan, käsityöt, hajanaiset opiskeluasiat.
En sano, että kaikkien pitäisi nauttia kotiäitiydestä. Saa ihan oikeasti rehellisesti kokea olevansa tyytyväisempi töissä, niin kauan kuin silti hoitaa lapsen ihan hyvin, kuten sinä tunnut tekevän. Jos kotona ei viihdy, pitää mennä töihin. Lapsi on tehty ja siitä on huolehdittava silti jokatapauksessa.
lähinnä varmaan syöttötuolissa pysymisestä. Jos vaan jaksan keksiä sata sirkustemppua, menee ruoka kiltisti alas ja elämä muutenkin sujuu, mutta jos "luovutan", niin lapsi itkee ja kitisee aina seuraavaan ruoka-aikaan asti, eli hän vaikuttaa (ainakin minun mielestä) konkreettisesti nälkäiseltä. Tai ehkä minä vaan pelkään, että hän on nälkäinen... Olen vasta saanut vierotettua lapsen yösyötöistä, kun nukkuminen oli muutenkin pitkään niin vaikeaa, että en todellakaan jaksanut repiä yhtään ylimääräistä energiaa tuohon taistoon ja nyt kun se on takana, en haluaisi riskeerata sitä, että joku yö lapsi sitten oikeasti herääkin nälkäisenä ja kaikki työ on mennyt hukkaan.
Nyt kesällä minulla ei ole ollut ketään äitikavereita maisemissa. Olen siis oikeasti päivisin todella yksinäinen. Lisäksi olen sen verran väsynyt, etten jaksa edes ajatella lähteväni puistoon tekemään uusia tuttavuuksia. Jotenkin pelkkä ajatus tuntemattoman kanssa small talkista saa ahdistuksen pintaan. Lisäksi lapsen perään pitää vielä olla katsomassa niin tiiviisti, kun joka ikinen pieni kivi menee suuhun, ettei siinä kovin rentoa juttuhetkeä pääse edes syntymään.
Lasta en ikinä jättäisi huolehtimatta, enkä häntä ihan oikeasti koskaan antaisi pois. Mikä klisee, mutta silti niin totta. En vaan jaksa tätä loputonta äkäisyyttä ja väsymystä, haluan takaisin jaksavaksi ystäväksi, puolisoksi ja äidiksi. Piste.
ap
Kuullostaa, että se olisi väsyttävintä tuossa kaikessa. Lapsi syö sen, minkä tarvitsee. Tarjoat esim. kolmen tunnin välein ja lapsi päättää itse syömänsä määrän. Ei siellä hoidossakaan tarjota ruokaa muulloin kuin ruoka-aikoina, ja jos silloin ei maistu,, ei auta muu kuin odotella seuraavaa ruoka-aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinnittelen syyskuuhun asti, sitten pääsen itse kouluun ja lapsi menee hoitoon!!!!
Olen vain niin puutunut tähän arkeen, olen totaali-yh. En jaksa enää. En nyt tunnusta olevai masentunut, olen vaan äääääääärimmiilleeeeen venytetty ja oman elämän puutteessa.
vaikka en edes uskalla verrata omaa jaksamistani sinun tilanteeseen. Minulla sentään on täysin osallistuva mies. Se omakin elämä olisi silti melko mukava olla. Kävin vielä syksyn, talven ja kevään säännöllisesti urheilemassa, mutta nyt kesällä vaan loppui voimat senkin järjestämiseen ja siihen, että urheilemaan pääsi vain kun aika oli erikseen järjestetty, eikä koskaan sillon kun tuntui, että nyt tekis mieli ja haluaisin ja tarvitsisin ja kaipaisin. Ei se pakkopullana enää kovin kauaa jaksa kiinnostaa.
ap
tiedossa on jotain arjesta poikkeavaa kivaa, muuta kuin vaipanvaihtoa ja syöttötappeluita. Meillä oli syöttötappeluita kunnes aloina ajattelemaan siten, että vauva ei nälkään kuole ja syö sitten kun on nälkä ja näinpä se olikin.
vaan tuntuu kostautuvan yöllä, joten ihan tosissani yritän tehdä kaikkeni, että lapsi söisi päivällä säännöllisesti joka ikisellä aterialla tarpeeksi.
ap
Ja aika todellakin kuluu hitaasti. Oikeastaan se ei kulu ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta mietin kyllä mistä tuo kumpuaa. Mistä te syötöissä esimerkiksi tappelette? Mikä tekee olosta yhdessä niin vaikeaa? Oletko kotona yksinäinen? Minulla 2 lasta, toinen pian 2v ja toinen vajaa vuoden. Välillä on ollut haastavaa nauttia kotona olemisesta, eikä se aina oikeasti vain onnistukaan. Silti pääosin on ihan mukavaa. Se johtuu omalla kohdallani siitä, että olen saanut ystäviä toisista äideistä. Käyn puistoissa tapaamassa heitä ja puhumassa muustakin kuin lapsista. Minulla on myös ennen lapsia saatuja ystäviä, joilla nyt lapsia. Heidän kanssaan soitellaan myös usein. Tämä on auttanut todella paljon. Toinen syy on rutiinit, joista en ihan hirveästi mielelläni lipsu, koska elämä vain sujuu parhaiten suhteellisen tiukoilla rutiineilla. Kolmas syy on pienet omat jutut, joita teen vain itseäni varten. Esimerkiksi sanomalehden lukeminen (rutussahan se usein luetaan mutta silti), illalla romaaniin hetkeksi uppoaminen. pitkähköt suihkut, iltapäiväkahvi päiväuniaikaan, käsityöt, hajanaiset opiskeluasiat. En sano, että kaikkien pitäisi nauttia kotiäitiydestä. Saa ihan oikeasti rehellisesti kokea olevansa tyytyväisempi töissä, niin kauan kuin silti hoitaa lapsen ihan hyvin, kuten sinä tunnut tekevän. Jos kotona ei viihdy, pitää mennä töihin. Lapsi on tehty ja siitä on huolehdittava silti jokatapauksessa.
lähinnä varmaan syöttötuolissa pysymisestä. Jos vaan jaksan keksiä sata sirkustemppua, menee ruoka kiltisti alas ja elämä muutenkin sujuu, mutta jos "luovutan", niin lapsi itkee ja kitisee aina seuraavaan ruoka-aikaan asti, eli hän vaikuttaa (ainakin minun mielestä) konkreettisesti nälkäiseltä. Tai ehkä minä vaan pelkään, että hän on nälkäinen... Olen vasta saanut vierotettua lapsen yösyötöistä, kun nukkuminen oli muutenkin pitkään niin vaikeaa, että en todellakaan jaksanut repiä yhtään ylimääräistä energiaa tuohon taistoon ja nyt kun se on takana, en haluaisi riskeerata sitä, että joku yö lapsi sitten oikeasti herääkin nälkäisenä ja kaikki työ on mennyt hukkaan. Nyt kesällä minulla ei ole ollut ketään äitikavereita maisemissa. Olen siis oikeasti päivisin todella yksinäinen. Lisäksi olen sen verran väsynyt, etten jaksa edes ajatella lähteväni puistoon tekemään uusia tuttavuuksia. Jotenkin pelkkä ajatus tuntemattoman kanssa small talkista saa ahdistuksen pintaan. Lisäksi lapsen perään pitää vielä olla katsomassa niin tiiviisti, kun joka ikinen pieni kivi menee suuhun, ettei siinä kovin rentoa juttuhetkeä pääse edes syntymään. Lasta en ikinä jättäisi huolehtimatta, enkä häntä ihan oikeasti koskaan antaisi pois. Mikä klisee, mutta silti niin totta. En vaan jaksa tätä loputonta äkäisyyttä ja väsymystä, haluan takaisin jaksavaksi ystäväksi, puolisoksi ja äidiksi. Piste. ap
Ja kiviä se mukula syö joka tapauksessa, et pysty vahtimaan niin hyvin. Esikoisen kanssa monet sairastuvat täydellisyyteen, kokeile välillä totaalihälläväliä-päivää. Anna lapselle nakkeja ja ranskiksia, anna olla ilman vaatteita ja syödä hiekkaa. Huomaat että mitään ei tapahdu.
Sama kuin minulle.
Ei tähän tarvita kummallista lapsuutta tai muuta keittiöpsykologiaa.
Nyt kun omasta painajaisestani on kulunut tarpeeksi aikaa, osaan olla vähän objektiivisempi.
Ensinnäkin, 1-vuotiaat voivat olla aivan mielettömän ärsyttäviä. Järkeä ei ollenkaan, kaikki tekeminen on yhtä tappelua ja itsellä pinna palaa kun väsyttää.
Vuoden kotonaolo alkaa todellakin riittää ja kaikki kärjistyy. Ja pitäisi vain jaksaa ne samat rutiinit joka ikinen päivä. Tähän vielä levottomia öitä, kiukuttelua ja parisuhdeongelmia, niin a vot, hyvin menee.
Selvisin ja niin selviät sinäkin. Nämä auttavat:
- lapsen hoitoon laittaminen
- töihin meneminen (tai opiskelemaan)
- ihan minne tahansa meneminen ilman lasta
- lapsen kasvaminen. Muutaman kuukauden päästä helpottaa.
Kerron vertaistukena, miten minulle kävi. Ekat 6-7 kk lapsen kanssa oli aivan ihanaa, ja sitten se lähti liikkeelle ja sai oman tahdon (mikä kuuluu asiaan, mutta oli jotenkin shokeeraavaa). 10 kk kohdalla olin ihan loppu, kun en pystynyt tekemään muuta, kun juoksemaan lapsen perässä. Lisäksi imetyksen lopettaminen pisti hormonit jotenkin sekaisin. Kerran kuussa oli kaameat PMS-oireet ja haudoin aina muutaman päivän ajan avioeroa ja kaduin lapsentekoa. Mies vei lopulta lääkäriin, kun itkin vain kotona. Lääkäri pisti juttelemaan MT-hoitajalle. Päättelin sitten itse, että en minä masentunut ole, väsynyt vain ja taitaa olla jotain hormonaalista. Ja olisi mies voinut olla enemmän kotona ja lapsen kanssa, mutta elämäntilanne oli sellainen, ettei siihen ollut mahdollisuutta. Olin ihan älyttömän kateellinen miehelle, joka pääsi aina välillä pois ja töihin.
Vaikka minulla (ja sinulla) on maailman ihanimmat lapset, en minäkään tieten tahtoen vieläkään hakeudu hankaliin paikkoihin, kuten a) julkisille paikoille lapsen kanssa syömään b) matkustamaan lentokoneeseen tai autoon pitkäksi ajaksi c) kylään sellaisiin paikkoihin, joissa on hankala olla lapsen kanssa.
Nyt ärsyttää eniten se, että kukaan ei sanonut minulle, että vähän ajan päästä helpottaa. Ja helpottihan se, todella paljon.
tiedossa on jotain arjesta poikkeavaa kivaa, muuta kuin vaipanvaihtoa ja syöttötappeluita. Meillä oli syöttötappeluita kunnes aloina ajattelemaan siten, että vauva ei nälkään kuole ja syö sitten kun on nälkä ja näinpä se olikin.
vaan tuntuu kostautuvan yöllä, joten ihan tosissani yritän tehdä kaikkeni, että lapsi söisi päivällä säännöllisesti joka ikisellä aterialla tarpeeksi.
ap
Ja aika todellakin kuluu hitaasti. Oikeastaan se ei kulu ollenkaan.
tarvitsevan. Ei ne itseään nälkään näännytä, relaa hyvä ihminen, tekee hyvää teille kummallekin.
Kuullostaa, että se olisi väsyttävintä tuossa kaikessa. Lapsi syö sen, minkä tarvitsee. Tarjoat esim. kolmen tunnin välein ja lapsi päättää itse syömänsä määrän. Ei siellä hoidossakaan tarjota ruokaa muulloin kuin ruoka-aikoina, ja jos silloin ei maistu,, ei auta muu kuin odotella seuraavaa ruoka-aikaa.
ja yritän aina aika-ajoin antaa lapsen itse päättää syömänsä määrän, mutta kun siitä seuraa itku lähes välittömästi sen jälkeen, kun olen hänet laskenut syöttötuolista lattialle. Olen lisäksi antanut syödä itse sormineen ja se on kyllä kivaa, mutta ei se ravitsemuksellisesti ole riittävää. Syön myös ihan esimerkinkin vuoksi myös itse vieressä, mutta ei sekään tunnu auttavan.
ap
mutta mietin kyllä mistä tuo kumpuaa. Mistä te syötöissä esimerkiksi tappelette? Mikä tekee olosta yhdessä niin vaikeaa? Oletko kotona yksinäinen? Minulla 2 lasta, toinen pian 2v ja toinen vajaa vuoden. Välillä on ollut haastavaa nauttia kotona olemisesta, eikä se aina oikeasti vain onnistukaan. Silti pääosin on ihan mukavaa. Se johtuu omalla kohdallani siitä, että olen saanut ystäviä toisista äideistä. Käyn puistoissa tapaamassa heitä ja puhumassa muustakin kuin lapsista. Minulla on myös ennen lapsia saatuja ystäviä, joilla nyt lapsia. Heidän kanssaan soitellaan myös usein. Tämä on auttanut todella paljon. Toinen syy on rutiinit, joista en ihan hirveästi mielelläni lipsu, koska elämä vain sujuu parhaiten suhteellisen tiukoilla rutiineilla. Kolmas syy on pienet omat jutut, joita teen vain itseäni varten. Esimerkiksi sanomalehden lukeminen (rutussahan se usein luetaan mutta silti), illalla romaaniin hetkeksi uppoaminen. pitkähköt suihkut, iltapäiväkahvi päiväuniaikaan, käsityöt, hajanaiset opiskeluasiat. En sano, että kaikkien pitäisi nauttia kotiäitiydestä. Saa ihan oikeasti rehellisesti kokea olevansa tyytyväisempi töissä, niin kauan kuin silti hoitaa lapsen ihan hyvin, kuten sinä tunnut tekevän. Jos kotona ei viihdy, pitää mennä töihin. Lapsi on tehty ja siitä on huolehdittava silti jokatapauksessa.
lähinnä varmaan syöttötuolissa pysymisestä. Jos vaan jaksan keksiä sata sirkustemppua, menee ruoka kiltisti alas ja elämä muutenkin sujuu, mutta jos "luovutan", niin lapsi itkee ja kitisee aina seuraavaan ruoka-aikaan asti, eli hän vaikuttaa (ainakin minun mielestä) konkreettisesti nälkäiseltä. Tai ehkä minä vaan pelkään, että hän on nälkäinen... Olen vasta saanut vierotettua lapsen yösyötöistä, kun nukkuminen oli muutenkin pitkään niin vaikeaa, että en todellakaan jaksanut repiä yhtään ylimääräistä energiaa tuohon taistoon ja nyt kun se on takana, en haluaisi riskeerata sitä, että joku yö lapsi sitten oikeasti herääkin nälkäisenä ja kaikki työ on mennyt hukkaan. Nyt kesällä minulla ei ole ollut ketään äitikavereita maisemissa. Olen siis oikeasti päivisin todella yksinäinen. Lisäksi olen sen verran väsynyt, etten jaksa edes ajatella lähteväni puistoon tekemään uusia tuttavuuksia. Jotenkin pelkkä ajatus tuntemattoman kanssa small talkista saa ahdistuksen pintaan. Lisäksi lapsen perään pitää vielä olla katsomassa niin tiiviisti, kun joka ikinen pieni kivi menee suuhun, ettei siinä kovin rentoa juttuhetkeä pääse edes syntymään. Lasta en ikinä jättäisi huolehtimatta, enkä häntä ihan oikeasti koskaan antaisi pois. Mikä klisee, mutta silti niin totta. En vaan jaksa tätä loputonta äkäisyyttä ja väsymystä, haluan takaisin jaksavaksi ystäväksi, puolisoksi ja äidiksi. Piste. ap
Ja kiviä se mukula syö joka tapauksessa, et pysty vahtimaan niin hyvin. Esikoisen kanssa monet sairastuvat täydellisyyteen, kokeile välillä totaalihälläväliä-päivää. Anna lapselle nakkeja ja ranskiksia, anna olla ilman vaatteita ja syödä hiekkaa. Huomaat että mitään ei tapahdu.
Nuo nakit ja ranskalaiset kyllä pisti naurattamaan. Ehkä pitää siis oikeasti kokeilla sitä :D. Olis varmaan molempien meidän mielestä hauskaa.
ap
Voisit myös valmistaa lasta hoidonaloitukseen, ja lopettaa sirkustemput ruokapöydässä. Ja lapsi ei kärsi nälästä, jjos säännölliset ruoka-ajat, vaan oppii syömään parhaiten kun siitä ei tehdä suurta numeroa. Ja vinkkinä, valjaat syöttötuoliin, niin lapsi ei siitä kiipeile. Ja muistutuksena, että lapset syövät eri kausina eri lailla ja kasvavat hyvin pieniltäkin tuntuvilla annoksilla.
Esim. meidän muksut ovat syöneet kausittain noin viiden lusikallisen annoksia ja pysyneet kasvukäyrillään hyvin.
Alue: Aihe vapaa
odotuksesta innoissasi? Oliko vauva-aika sellaista kuin odotit?