Mitä ihmettä minulle on tapahtumassa?

tabu, jota on alettu vasta viime vuosina yhteiskunnassamme rikkoa. Myös kielteisistä tunteista äitiyttä ja etenkin kotona vietettyä erittäin hoivapainotteista ja muuta elämää rajoittavaa vauva-aikaa kohtaan on nyt vasta saanut alkaa puhua. -Joskin tällainen äitipalsta, jossa tuntuisi olevan aika voimakkaana vallalla "täydelliseen äitiyteen" pyrkimisen ja maternaalisen sädekehän kiillottamisen tavoitteet, ei välttämättä ole se paras foorumi näille keskusteluille.



Toiset naiset nauttivat vauvan hoivaamisesta, juuri siitä osasta äitiyttä, kun ollaan ikään kuin sulkeuduttu muulta maailmalta ja käperrytty symbioosiin lapsen kanssa (ja tämä osa äitiyttä korostuu kieltämättä alkuvuosina ja pois työelämästä vietettynä aikana). Toiset äidit eivät sitten niinkään nauti tästä; he kaipaavat kodin ulkopuolisia virikkeitä ja muutaKIN toimintaa kuin vauvan hoitoa identiteettinsä määrittelyyn ja täyden elämän kokemukseen. Kumpikaan persoonallisuus ei nähdäkseni ole "parempi", meitä on vaan erilaisia.



Ei sinusta tee huonoa äitiä se, jos kaipaat sosiaalisia kontakteja, harrastuksia, aikaa kodin ulkopuolella ja ilman lasta ja esim. opintoja tai mielekästä työtä. Ihan niin kuin kenestäkään ei tee huonoa ihmistä tai kansalaista tai rajoittunutta persoonallisuutta sekään, jos hän haluaakin vain olla kotona, ei kaipaa harratuksia tai mainittavaa uraa. Viimeksi mainittu persoonatyyppi tietysti vain kokee miellyttävämmäksi lapsen kanssa kotona vietetyn ajan, sen osan äitiyttä, joka rajoittaa muuta elämää.



Sinä et selvästikään voi hyvin, jos olet vain kotona lapsesi kanssa. Näinpä sinun äitiytesi todennäköisesti on parempaa ja tunteesi lapseen myönteisempiä kun ET OLE vain kotona lapsesi kanssa. Sinunlaisiasi on paljon! - Uskon, että kun saat toteuttaa muitakin tarpeitasi opiskelun, työnteon ja harrastusten muodossa, huomaat myös persoonastasi löytyvän äitiyden. Töiden jälkeen kaipaatkin jo lastasi ja hänen kanssaan vietettyä aikaa!



Jotkut ihmiset, ne jotka eivät saa juuri HOIVAAMISESTA mainittavaa tyydytystä, myös tulevat paremmin toimeen hieman isompien lasten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutus ja toiminta on erilaista.



En usko, että olet masentunut, koska kuitenkin odotat tulevaisuutta. En myöskään usko, ettet rakasta lastasi tai että myönteiset tunteet äitiyttä kohtaan olisivat kadonneet kokonaan. Uskon vain, ettei kotona olo ja jatkuva hoivatyö sovi sinun persoonallesi. On mahdollista - ja täysin yleistä - yhdistää äitiys muuhun(kin) elämään. Kun lapsi hieman kasvaa, on luontevampaa jättää hänet hoitoon ja saada näin toteuttaa muitakin tarpeitaan.

Sama kuin minulle.

Ei tähän tarvita kummallista lapsuutta tai muuta keittiöpsykologiaa.

Nyt kun omasta painajaisestani on kulunut tarpeeksi aikaa, osaan olla vähän objektiivisempi.

Ensinnäkin, 1-vuotiaat voivat olla aivan mielettömän ärsyttäviä. Järkeä ei ollenkaan, kaikki tekeminen on yhtä tappelua ja itsellä pinna palaa kun väsyttää.

Vuoden kotonaolo alkaa todellakin riittää ja kaikki kärjistyy. Ja pitäisi vain jaksaa ne samat rutiinit joka ikinen päivä. Tähän vielä levottomia öitä, kiukuttelua ja parisuhdeongelmia, niin a vot, hyvin menee.

Selvisin ja niin selviät sinäkin. Nämä auttavat:

- lapsen hoitoon laittaminen

- töihin meneminen (tai opiskelemaan)

- ihan minne tahansa meneminen ilman lasta

- lapsen kasvaminen. Muutaman kuukauden päästä helpottaa.

Kerron vertaistukena, miten minulle kävi. Ekat 6-7 kk lapsen kanssa oli aivan ihanaa, ja sitten se lähti liikkeelle ja sai oman tahdon (mikä kuuluu asiaan, mutta oli jotenkin shokeeraavaa). 10 kk kohdalla olin ihan loppu, kun en pystynyt tekemään muuta, kun juoksemaan lapsen perässä. Lisäksi imetyksen lopettaminen pisti hormonit jotenkin sekaisin. Kerran kuussa oli kaameat PMS-oireet ja haudoin aina muutaman päivän ajan avioeroa ja kaduin lapsentekoa. Mies vei lopulta lääkäriin, kun itkin vain kotona. Lääkäri pisti juttelemaan MT-hoitajalle. Päättelin sitten itse, että en minä masentunut ole, väsynyt vain ja taitaa olla jotain hormonaalista. Ja olisi mies voinut olla enemmän kotona ja lapsen kanssa, mutta elämäntilanne oli sellainen, ettei siihen ollut mahdollisuutta. Olin ihan älyttömän kateellinen miehelle, joka pääsi aina välillä pois ja töihin.

Vaikka minulla (ja sinulla) on maailman ihanimmat lapset, en minäkään tieten tahtoen vieläkään hakeudu hankaliin paikkoihin, kuten a) julkisille paikoille lapsen kanssa syömään b) matkustamaan lentokoneeseen tai autoon pitkäksi ajaksi c) kylään sellaisiin paikkoihin, joissa on hankala olla lapsen kanssa.

Nyt ärsyttää eniten se, että kukaan ei sanonut minulle, että vähän ajan päästä helpottaa. Ja helpottihan se, todella paljon.

Minä olen myös vahvasti sitä mieltä, että masennusta tämä ei ole. Siihen kuuluisi näköalattomuus ja ahdistuneisuus kaiken suhteen ja tätä ei minulla ole. Sanoinkin miehelleni, että onhan olemassa työuupumuskin, niin minkä ihmeen takia minä en voi vaan olla uupunut tähän kotiäitiyteen. Ja kyllä, minä olen myös niiiiin kateellinen miehelle. Kateellinen säännöllisistä kahvi- ja ruokatauoista, aikuisista työkavereista, siitä arvostuksesta ja kiitoksesta mitä hän saa työstään ja hitto siitä palkasta, vaikka meillä ei rahoja erotellakaan!

Meillä lapsella on myös varsin vastikään alkanut olla omaa tahtoa ihan todella. Jos asiat ei mene hänen mielensä mukaan, saan tuta raapimisen, tukasta repimisen tai puremisen. Tuota kun sitten yritän joka kerta nätisti silmiin katsomalla kieltää ja lapsella ei ilmekään värähdä, niin en voi kyllä enää edes valehdella nauttivani tästä.

Sitten vielä se vastuu, joka tämän kotiäitiyden myötä on hiljaa hiipien vierinyt minun päälleni. Mies kyllä hoitaa kotia ja lasta ihan samalla tavalla kun minä, mutta kaikki kokonaisvastuu on täysin minulla. Minä pidän huolen, että lapsella on kotoa lähtiessä tavarat mukana, että hän saa ruokaa ruoka-aikaan ja että päiväunista pidetään huolta. Miehellä ei tunnu olevan hajuakaan arkirutiineista, vaikka niitä hänelle sata kertaa toitottaisin. Se vastuu, sen voisin heittää romukoppaan samantien. Sen kun joku voisi kanssani jakaa.

ap

on suuri tekijä siinä, miten kuormittavaksi kokee vanhemmuuden ja kotonaolon!



- Kummallista, kun oletetaan, että kaikki ihmiset kestävät henkisesti 24/7 kotonaolon ja hoivatyön vaativan lapsen kanssa, kun ei oleteta muutenkaan, että kaikkien persoonallisuus sopisi hoivatyöhön.



Itse uskon, että suurin osa ihmisistä on kyllä kyvykkäitä hyvään vanhemmuuteen, mutta on monenlaisia tapoja toteuttaa sitä. Jotkut vanhemmat vain palavat loppuun, jos heidän täytyy toteuttaa sitä "lehdistä opittua" vanhemmuuden mallia vastoin omaa persoonaansa.

tabu, jota on alettu vasta viime vuosina yhteiskunnassamme rikkoa. Myös kielteisistä tunteista äitiyttä ja etenkin kotona vietettyä erittäin hoivapainotteista ja muuta elämää rajoittavaa vauva-aikaa kohtaan on nyt vasta saanut alkaa puhua. -Joskin tällainen äitipalsta, jossa tuntuisi olevan aika voimakkaana vallalla "täydelliseen äitiyteen" pyrkimisen ja maternaalisen sädekehän kiillottamisen tavoitteet, ei välttämättä ole se paras foorumi näille keskusteluille.

Toiset naiset nauttivat vauvan hoivaamisesta, juuri siitä osasta äitiyttä, kun ollaan ikään kuin sulkeuduttu muulta maailmalta ja käperrytty symbioosiin lapsen kanssa (ja tämä osa äitiyttä korostuu kieltämättä alkuvuosina ja pois työelämästä vietettynä aikana). Toiset äidit eivät sitten niinkään nauti tästä; he kaipaavat kodin ulkopuolisia virikkeitä ja muutaKIN toimintaa kuin vauvan hoitoa identiteettinsä määrittelyyn ja täyden elämän kokemukseen. Kumpikaan persoonallisuus ei nähdäkseni ole "parempi", meitä on vaan erilaisia.

Ei sinusta tee huonoa äitiä se, jos kaipaat sosiaalisia kontakteja, harrastuksia, aikaa kodin ulkopuolella ja ilman lasta ja esim. opintoja tai mielekästä työtä. Ihan niin kuin kenestäkään ei tee huonoa ihmistä tai kansalaista tai rajoittunutta persoonallisuutta sekään, jos hän haluaakin vain olla kotona, ei kaipaa harratuksia tai mainittavaa uraa. Viimeksi mainittu persoonatyyppi tietysti vain kokee miellyttävämmäksi lapsen kanssa kotona vietetyn ajan, sen osan äitiyttä, joka rajoittaa muuta elämää.

Sinä et selvästikään voi hyvin, jos olet vain kotona lapsesi kanssa. Näinpä sinun äitiytesi todennäköisesti on parempaa ja tunteesi lapseen myönteisempiä kun ET OLE vain kotona lapsesi kanssa. Sinunlaisiasi on paljon! - Uskon, että kun saat toteuttaa muitakin tarpeitasi opiskelun, työnteon ja harrastusten muodossa, huomaat myös persoonastasi löytyvän äitiyden. Töiden jälkeen kaipaatkin jo lastasi ja hänen kanssaan vietettyä aikaa!

Jotkut ihmiset, ne jotka eivät saa juuri HOIVAAMISESTA mainittavaa tyydytystä, myös tulevat paremmin toimeen hieman isompien lasten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutus ja toiminta on erilaista.

En usko, että olet masentunut, koska kuitenkin odotat tulevaisuutta. En myöskään usko, ettet rakasta lastasi tai että myönteiset tunteet äitiyttä kohtaan olisivat kadonneet kokonaan. Uskon vain, ettei kotona olo ja jatkuva hoivatyö sovi sinun persoonallesi. On mahdollista - ja täysin yleistä - yhdistää äitiys muuhun(kin) elämään. Kun lapsi hieman kasvaa, on luontevampaa jättää hänet hoitoon ja saada näin toteuttaa muitakin tarpeitaan.

Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta ei-hoivaorientoituneena äitinä täysin. Se vaan on valtava pettymys. Aivan käsittämättömän valtava. Minä olen nimenomaan aina oppinut arvostamaan niitä äitejä, jotka vauva-aikana kulkevat lapsensa kanssa kantoliinassa täysimettäen ja täydellisessä symbioosissa. Se on ollut minun mielikuva täydellisestä äidistä, äidistä joka on kiinnostunut lapsestaan ja valmis uhraamaan kaiken muun lapsensa eteen. Se todellisuus taitaa vaan nyt tappaa minut ja minun äitiyden. Todella vaikeaa oppia arvostamaan itseä äitinä, kun en lopulta täyttänyt noista ulkoisista täydellisen äidin merkeistä mitään. En oikeasti osaa nimetä yhtään seikkaa, jossa olisin mielestäni ihan rehellisesti erittäin hyvä äitinä.

ap

Mun kohdalla tämä "kyllästyminen" on alkanut tässä ihan lähiviikkoina ja luulen että se johtuu siitä, että olen pian palaamassa töihin. Olen vuoden ollut kotona, nuorempi on nyt 10kk. Töiden alkaminen lähenee ja ajatukset on siinä koko ajan, kelailen kaiket illat työasioita. Ja odotan ihan hirveästi että pääsisin jo täältä kotipihalta pois :D Jos olisin jäämässä kotiin vielä niin tuskin olisi tällaisia fiiliksiä? Tosissaan musta tuntuu että nää viimeset viikot menee niin hitaasti eikä ole mitään tekemistä ja pinna on niin kireällä että huh huh! Jotenkin alitajunnassa varmaan valmistelee itseänsä uuteen tilanteeseen tai jotain... Ja kuule, hiekan syöminen ei ole vaarallista ollenkaan, antaa vetää vaan! Ja meidän lapset on kaikki olleet sormiruokailijoita, lusikalla ei saa mitään menemään suuhun. Paitsi juurikin sitä iltapuuroa koitetaan huijata suuhun että nukkuisi yöllä pitempiä pätkiä.... Tutun kuuloista hommaa kaikki :D

Sama kuin minulle. Ei tähän tarvita kummallista lapsuutta tai muuta keittiöpsykologiaa. Nyt kun omasta painajaisestani on kulunut tarpeeksi aikaa, osaan olla vähän objektiivisempi. Ensinnäkin, 1-vuotiaat voivat olla aivan mielettömän ärsyttäviä. Järkeä ei ollenkaan, kaikki tekeminen on yhtä tappelua ja itsellä pinna palaa kun väsyttää. Vuoden kotonaolo alkaa todellakin riittää ja kaikki kärjistyy. Ja pitäisi vain jaksaa ne samat rutiinit joka ikinen päivä. Tähän vielä levottomia öitä, kiukuttelua ja parisuhdeongelmia, niin a vot, hyvin menee. Selvisin ja niin selviät sinäkin. Nämä auttavat: - lapsen hoitoon laittaminen - töihin meneminen (tai opiskelemaan) - ihan minne tahansa meneminen ilman lasta - lapsen kasvaminen. Muutaman kuukauden päästä helpottaa. Kerron vertaistukena, miten minulle kävi. Ekat 6-7 kk lapsen kanssa oli aivan ihanaa, ja sitten se lähti liikkeelle ja sai oman tahdon (mikä kuuluu asiaan, mutta oli jotenkin shokeeraavaa). 10 kk kohdalla olin ihan loppu, kun en pystynyt tekemään muuta, kun juoksemaan lapsen perässä. Lisäksi imetyksen lopettaminen pisti hormonit jotenkin sekaisin. Kerran kuussa oli kaameat PMS-oireet ja haudoin aina muutaman päivän ajan avioeroa ja kaduin lapsentekoa. Mies vei lopulta lääkäriin, kun itkin vain kotona. Lääkäri pisti juttelemaan MT-hoitajalle. Päättelin sitten itse, että en minä masentunut ole, väsynyt vain ja taitaa olla jotain hormonaalista. Ja olisi mies voinut olla enemmän kotona ja lapsen kanssa, mutta elämäntilanne oli sellainen, ettei siihen ollut mahdollisuutta. Olin ihan älyttömän kateellinen miehelle, joka pääsi aina välillä pois ja töihin. Vaikka minulla (ja sinulla) on maailman ihanimmat lapset, en minäkään tieten tahtoen vieläkään hakeudu hankaliin paikkoihin, kuten a) julkisille paikoille lapsen kanssa syömään b) matkustamaan lentokoneeseen tai autoon pitkäksi ajaksi c) kylään sellaisiin paikkoihin, joissa on hankala olla lapsen kanssa. Nyt ärsyttää eniten se, että kukaan ei sanonut minulle, että vähän ajan päästä helpottaa. Ja helpottihan se, todella paljon.

Minä olen myös vahvasti sitä mieltä, että masennusta tämä ei ole. Siihen kuuluisi näköalattomuus ja ahdistuneisuus kaiken suhteen ja tätä ei minulla ole. Sanoinkin miehelleni, että onhan olemassa työuupumuskin, niin minkä ihmeen takia minä en voi vaan olla uupunut tähän kotiäitiyteen. Ja kyllä, minä olen myös niiiiin kateellinen miehelle. Kateellinen säännöllisistä kahvi- ja ruokatauoista, aikuisista työkavereista, siitä arvostuksesta ja kiitoksesta mitä hän saa työstään ja hitto siitä palkasta, vaikka meillä ei rahoja erotellakaan! Meillä lapsella on myös varsin vastikään alkanut olla omaa tahtoa ihan todella. Jos asiat ei mene hänen mielensä mukaan, saan tuta raapimisen, tukasta repimisen tai puremisen. Tuota kun sitten yritän joka kerta nätisti silmiin katsomalla kieltää ja lapsella ei ilmekään värähdä, niin en voi kyllä enää edes valehdella nauttivani tästä. Sitten vielä se vastuu, joka tämän kotiäitiyden myötä on hiljaa hiipien vierinyt minun päälleni. Mies kyllä hoitaa kotia ja lasta ihan samalla tavalla kun minä, mutta kaikki kokonaisvastuu on täysin minulla. Minä pidän huolen, että lapsella on kotoa lähtiessä tavarat mukana, että hän saa ruokaa ruoka-aikaan ja että päiväunista pidetään huolta. Miehellä ei tunnu olevan hajuakaan arkirutiineista, vaikka niitä hänelle sata kertaa toitottaisin. Se vastuu, sen voisin heittää romukoppaan samantien. Sen kun joku voisi kanssani jakaa. ap

mene töihin. Töissä on tarhaan viennin jälkeen menomatka, kahvitauko, vessatauko, ruokatauko, kahvitauko ja kotimatka. Juoruseuraa ja aikuista tekemistä. Ilman lapsia.

Minä menin töihin, kun lapset oli 1,5 vuotta (3 kertaa). Ei musta ole kotona istujaksi.

tabu, jota on alettu vasta viime vuosina yhteiskunnassamme rikkoa. Myös kielteisistä tunteista äitiyttä ja etenkin kotona vietettyä erittäin hoivapainotteista ja muuta elämää rajoittavaa vauva-aikaa kohtaan on nyt vasta saanut alkaa puhua. -Joskin tällainen äitipalsta, jossa tuntuisi olevan aika voimakkaana vallalla "täydelliseen äitiyteen" pyrkimisen ja maternaalisen sädekehän kiillottamisen tavoitteet, ei välttämättä ole se paras foorumi näille keskusteluille.

Toiset naiset nauttivat vauvan hoivaamisesta, juuri siitä osasta äitiyttä, kun ollaan ikään kuin sulkeuduttu muulta maailmalta ja käperrytty symbioosiin lapsen kanssa (ja tämä osa äitiyttä korostuu kieltämättä alkuvuosina ja pois työelämästä vietettynä aikana). Toiset äidit eivät sitten niinkään nauti tästä; he kaipaavat kodin ulkopuolisia virikkeitä ja muutaKIN toimintaa kuin vauvan hoitoa identiteettinsä määrittelyyn ja täyden elämän kokemukseen. Kumpikaan persoonallisuus ei nähdäkseni ole "parempi", meitä on vaan erilaisia.

Ei sinusta tee huonoa äitiä se, jos kaipaat sosiaalisia kontakteja, harrastuksia, aikaa kodin ulkopuolella ja ilman lasta ja esim. opintoja tai mielekästä työtä. Ihan niin kuin kenestäkään ei tee huonoa ihmistä tai kansalaista tai rajoittunutta persoonallisuutta sekään, jos hän haluaakin vain olla kotona, ei kaipaa harratuksia tai mainittavaa uraa. Viimeksi mainittu persoonatyyppi tietysti vain kokee miellyttävämmäksi lapsen kanssa kotona vietetyn ajan, sen osan äitiyttä, joka rajoittaa muuta elämää.

Sinä et selvästikään voi hyvin, jos olet vain kotona lapsesi kanssa. Näinpä sinun äitiytesi todennäköisesti on parempaa ja tunteesi lapseen myönteisempiä kun ET OLE vain kotona lapsesi kanssa. Sinunlaisiasi on paljon! - Uskon, että kun saat toteuttaa muitakin tarpeitasi opiskelun, työnteon ja harrastusten muodossa, huomaat myös persoonastasi löytyvän äitiyden. Töiden jälkeen kaipaatkin jo lastasi ja hänen kanssaan vietettyä aikaa!

Jotkut ihmiset, ne jotka eivät saa juuri HOIVAAMISESTA mainittavaa tyydytystä, myös tulevat paremmin toimeen hieman isompien lasten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutus ja toiminta on erilaista.

En usko, että olet masentunut, koska kuitenkin odotat tulevaisuutta. En myöskään usko, ettet rakasta lastasi tai että myönteiset tunteet äitiyttä kohtaan olisivat kadonneet kokonaan. Uskon vain, ettei kotona olo ja jatkuva hoivatyö sovi sinun persoonallesi. On mahdollista - ja täysin yleistä - yhdistää äitiys muuhun(kin) elämään. Kun lapsi hieman kasvaa, on luontevampaa jättää hänet hoitoon ja saada näin toteuttaa muitakin tarpeitaan.

Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta ei-hoivaorientoituneena äitinä täysin. Se vaan on valtava pettymys. Aivan käsittämättömän valtava. Minä olen nimenomaan aina oppinut arvostamaan niitä äitejä, jotka vauva-aikana kulkevat lapsensa kanssa kantoliinassa täysimettäen ja täydellisessä symbioosissa. Se on ollut minun mielikuva täydellisestä äidistä, äidistä joka on kiinnostunut lapsestaan ja valmis uhraamaan kaiken muun lapsensa eteen. Se todellisuus taitaa vaan nyt tappaa minut ja minun äitiyden. Todella vaikeaa oppia arvostamaan itseä äitinä, kun en lopulta täyttänyt noista ulkoisista täydellisen äidin merkeistä mitään. En oikeasti osaa nimetä yhtään seikkaa, jossa olisin mielestäni ihan rehellisesti erittäin hyvä äitinä.

ap

muu on äitinä. Älä tee asioita sillä ajatuksella, että näin muutkin tekee, minunkin on pakko, jos ei oikeasti siltä tunnu. Kantoliinoja en käyttänyt koskaan, en ole askarteleva ja laulava äiti, mutta teen lapsieni kanssa sitten paljon muunlaisia juttuja. Ja kavereita ei kannata unohtaa vaikka on lapis: pitää olla myös kodin ulkopuolista elämää, jotta jaksaa olla siellä kotonakin sitten.

Tsemppiä!

Tiedätkös minulla oli samaa juuri vuosi sitten...Mutta lapseni olivat jo isompia kun sulla . Lapset otettiin huostaan. Minun tapauksessani, kysymyksessä oli uupumus ja hoidontarvetta minulle eli menin päiväksi sairaalaan, eli ns.päiväsairaala missä pelattiin,ja oli ryhmiä ja muita masennuksen/uupumuksen kanssa taistelevia kohtalotovereita.



Sossu puuttui minun tapauksessani tähän tilanteeseen, jossa sinä nyt olet. Jos kukaan muu ei tajua hakea sulle apua HAE ITSE. Minun tapauksessa lastensuojelu sai tiedot muualta kuin itseltäni. yritin kaikkeni, en olisi luopunut rakkaista lapsistani mutta oli PAKKO!

Sama kuin minulle. Ei tähän tarvita kummallista lapsuutta tai muuta keittiöpsykologiaa. Nyt kun omasta painajaisestani on kulunut tarpeeksi aikaa, osaan olla vähän objektiivisempi. Ensinnäkin, 1-vuotiaat voivat olla aivan mielettömän ärsyttäviä. Järkeä ei ollenkaan, kaikki tekeminen on yhtä tappelua ja itsellä pinna palaa kun väsyttää. Vuoden kotonaolo alkaa todellakin riittää ja kaikki kärjistyy. Ja pitäisi vain jaksaa ne samat rutiinit joka ikinen päivä. Tähän vielä levottomia öitä, kiukuttelua ja parisuhdeongelmia, niin a vot, hyvin menee. Selvisin ja niin selviät sinäkin. Nämä auttavat: - lapsen hoitoon laittaminen - töihin meneminen (tai opiskelemaan) - ihan minne tahansa meneminen ilman lasta - lapsen kasvaminen. Muutaman kuukauden päästä helpottaa. Kerron vertaistukena, miten minulle kävi. Ekat 6-7 kk lapsen kanssa oli aivan ihanaa, ja sitten se lähti liikkeelle ja sai oman tahdon (mikä kuuluu asiaan, mutta oli jotenkin shokeeraavaa). 10 kk kohdalla olin ihan loppu, kun en pystynyt tekemään muuta, kun juoksemaan lapsen perässä. Lisäksi imetyksen lopettaminen pisti hormonit jotenkin sekaisin. Kerran kuussa oli kaameat PMS-oireet ja haudoin aina muutaman päivän ajan avioeroa ja kaduin lapsentekoa. Mies vei lopulta lääkäriin, kun itkin vain kotona. Lääkäri pisti juttelemaan MT-hoitajalle. Päättelin sitten itse, että en minä masentunut ole, väsynyt vain ja taitaa olla jotain hormonaalista. Ja olisi mies voinut olla enemmän kotona ja lapsen kanssa, mutta elämäntilanne oli sellainen, ettei siihen ollut mahdollisuutta. Olin ihan älyttömän kateellinen miehelle, joka pääsi aina välillä pois ja töihin. Vaikka minulla (ja sinulla) on maailman ihanimmat lapset, en minäkään tieten tahtoen vieläkään hakeudu hankaliin paikkoihin, kuten a) julkisille paikoille lapsen kanssa syömään b) matkustamaan lentokoneeseen tai autoon pitkäksi ajaksi c) kylään sellaisiin paikkoihin, joissa on hankala olla lapsen kanssa. Nyt ärsyttää eniten se, että kukaan ei sanonut minulle, että vähän ajan päästä helpottaa. Ja helpottihan se, todella paljon.

Minä olen myös vahvasti sitä mieltä, että masennusta tämä ei ole. Siihen kuuluisi näköalattomuus ja ahdistuneisuus kaiken suhteen ja tätä ei minulla ole. Sanoinkin miehelleni, että onhan olemassa työuupumuskin, niin minkä ihmeen takia minä en voi vaan olla uupunut tähän kotiäitiyteen. Ja kyllä, minä olen myös niiiiin kateellinen miehelle. Kateellinen säännöllisistä kahvi- ja ruokatauoista, aikuisista työkavereista, siitä arvostuksesta ja kiitoksesta mitä hän saa työstään ja hitto siitä palkasta, vaikka meillä ei rahoja erotellakaan! Meillä lapsella on myös varsin vastikään alkanut olla omaa tahtoa ihan todella. Jos asiat ei mene hänen mielensä mukaan, saan tuta raapimisen, tukasta repimisen tai puremisen. Tuota kun sitten yritän joka kerta nätisti silmiin katsomalla kieltää ja lapsella ei ilmekään värähdä, niin en voi kyllä enää edes valehdella nauttivani tästä. Sitten vielä se vastuu, joka tämän kotiäitiyden myötä on hiljaa hiipien vierinyt minun päälleni. Mies kyllä hoitaa kotia ja lasta ihan samalla tavalla kun minä, mutta kaikki kokonaisvastuu on täysin minulla. Minä pidän huolen, että lapsella on kotoa lähtiessä tavarat mukana, että hän saa ruokaa ruoka-aikaan ja että päiväunista pidetään huolta. Miehellä ei tunnu olevan hajuakaan arkirutiineista, vaikka niitä hänelle sata kertaa toitottaisin. Se vastuu, sen voisin heittää romukoppaan samantien. Sen kun joku voisi kanssani jakaa. ap

mene töihin. Töissä on tarhaan viennin jälkeen menomatka, kahvitauko, vessatauko, ruokatauko, kahvitauko ja kotimatka. Juoruseuraa ja aikuista tekemistä. Ilman lapsia.

Minä menin töihin, kun lapset oli 1,5 vuotta (3 kertaa). Ei musta ole kotona istujaksi.

Mutta vielä viisi hemmetin pitkää viikkoa edessä ja kun voimat tuntuu kuluneen loppuu viimeistä pisaraa myöten juuri tänään. Kaukosäätimen hajoaminenkin sai aivan kamalan kohtauksen aikaan.

ap

Yritin jossain vaiheessa tutkia, oliko oman väsymykseni syynä se, että odotukseni äitiydestä eivät toteutuneet, tai että yritin toteuttaa jotain lehtien ideaaliäitiyttä.

Tulin siihen johtopäätökseen, että näin ei ole. Minulla ei ollut mitään suunnitelmaa äitinä olemisesta, en ollut epävarma omista valinnoistani, enkä ole missään vaiheessa (oikeasti) kokenut olevani huono äiti. Päinvastoin, olen mielestäni ollut koko ajan järkevä, johdonmukainen ja "normaali", eikä lapsi ole mikään projekti. Huolimatta tästä suutun joskus lapselleni, tunnen säännöllisesti syyllisyyttä eri asioista ja mietin jatkuvasti, miten olisin voinut tehdä asioita toisin. Mutta olen jo tottunut näihin uusiin tunteisiin.



Kai se vain sitten on niin, että ensimmäisen lapsen saaminen on isoin muutos elämässä ikinä, ja hakkaa omakotitalon rakentamisen ja muut muutokset mennen tullen. Kamalaa tajuta, että tätä se elämä nyt sitten on ja toi uusi tyyppi on meidän kanssamme aina. Ei auta kuin pärjätä. Ja sekin oli kamala tajuta, että aina ei ole kivaa ja ihanaa - no ei elämässä sellaista yleensäkään ole. Ja sitten on vielä se haikailu aikaan ennen lasta: oli niin helppoa tehdä mitä huvittaa ja koska huvittaa.



Olen melkein päässyt näistä asioista jo yli. En haluaisi kuitenkaan tehdä loppuelämää mitä huvittaa, koska siihenkin kyllästyy.



Mutta tosiaan, lapsen kanssa olo helpottuu, kun hän alkaa kommunikoida ja muistaa asioita. Ja kitinään ja taisteluunkin tottuu niin, ettei se koko ajan ärsytä.

Olet itse niin hermo kireällä että lapsesi vaistoaa sen ja käyttäytyy juuri samoin kuin sinä! Mikään ei ole hyvä, lapsi on turvaton kun näkee äidissään vain kiukkua ja vihaa häntä kohtaan, millä ei ole hyvä vaikutus lapsesi minäkuvaan ja itsetuntoon. Tilanne ei laukea, ennen kuin sinä voit kohdata lapsesi iloisena ja rakkaudella.

Mun kohdalla tämä "kyllästyminen" on alkanut tässä ihan lähiviikkoina ja luulen että se johtuu siitä, että olen pian palaamassa töihin. Olen vuoden ollut kotona, nuorempi on nyt 10kk. Töiden alkaminen lähenee ja ajatukset on siinä koko ajan, kelailen kaiket illat työasioita. Ja odotan ihan hirveästi että pääsisin jo täältä kotipihalta pois :D Jos olisin jäämässä kotiin vielä niin tuskin olisi tällaisia fiiliksiä? Tosissaan musta tuntuu että nää viimeset viikot menee niin hitaasti eikä ole mitään tekemistä ja pinna on niin kireällä että huh huh! Jotenkin alitajunnassa varmaan valmistelee itseänsä uuteen tilanteeseen tai jotain... Ja kuule, hiekan syöminen ei ole vaarallista ollenkaan, antaa vetää vaan! Ja meidän lapset on kaikki olleet sormiruokailijoita, lusikalla ei saa mitään menemään suuhun. Paitsi juurikin sitä iltapuuroa koitetaan huijata suuhun että nukkuisi yöllä pitempiä pätkiä.... Tutun kuuloista hommaa kaikki :D

Haluaisin vaan päästä käyttämään aivojani, käymään älyllisiä keskusteluja, vajota koulukirjoihin tai "pinnaamaan" luennolta, vaan että jaksaa taas seuraavana päivänä tsempata.

Minua kiinnostaisi myös, että mitä teillä lapset syö itse? Minä en vaan ymmärrä miten ihmeessä saisin lapselle ihan tosissaan suuhun kaikkia tarpeellisia ruokia, tai ainakaan en näin väsyneenä meinaa jaksaa edes ajatusta minimäärien ruokaa valmistusta jokaiselle päivälle.

ap

rennosti muksu hoitoon ja baila baila (täytyy jaksaa laittautuu jos sitä kerta oikeesti haluu). sit ku tuut kotiin niin niitä isompia villakarvakoiria voi potkia välillä sinne sohvan alle,jos ei lapsi syö niin olkoon syömättä, jos ei anna pukea ollaan alasti! Kesä ja lämmintä riittää..ei sen lapsen kanssa tarvii olla tuskaa. itse te poltatte ittenne loppuun kun kuvittelette et kaiken pitää olla tip top. eikä sitä 1 vuotiasta tarvi koko ajan kieltää antaa lapsen touhuta. lapset on niin pieniä niin pienen aikaa täytyy osata nauttia siitä.

tabu, jota on alettu vasta viime vuosina yhteiskunnassamme rikkoa. Myös kielteisistä tunteista äitiyttä ja etenkin kotona vietettyä erittäin hoivapainotteista ja muuta elämää rajoittavaa vauva-aikaa kohtaan on nyt vasta saanut alkaa puhua. -Joskin tällainen äitipalsta, jossa tuntuisi olevan aika voimakkaana vallalla "täydelliseen äitiyteen" pyrkimisen ja maternaalisen sädekehän kiillottamisen tavoitteet, ei välttämättä ole se paras foorumi näille keskusteluille.

Toiset naiset nauttivat vauvan hoivaamisesta, juuri siitä osasta äitiyttä, kun ollaan ikään kuin sulkeuduttu muulta maailmalta ja käperrytty symbioosiin lapsen kanssa (ja tämä osa äitiyttä korostuu kieltämättä alkuvuosina ja pois työelämästä vietettynä aikana). Toiset äidit eivät sitten niinkään nauti tästä; he kaipaavat kodin ulkopuolisia virikkeitä ja muutaKIN toimintaa kuin vauvan hoitoa identiteettinsä määrittelyyn ja täyden elämän kokemukseen. Kumpikaan persoonallisuus ei nähdäkseni ole "parempi", meitä on vaan erilaisia.

Ei sinusta tee huonoa äitiä se, jos kaipaat sosiaalisia kontakteja, harrastuksia, aikaa kodin ulkopuolella ja ilman lasta ja esim. opintoja tai mielekästä työtä. Ihan niin kuin kenestäkään ei tee huonoa ihmistä tai kansalaista tai rajoittunutta persoonallisuutta sekään, jos hän haluaakin vain olla kotona, ei kaipaa harratuksia tai mainittavaa uraa. Viimeksi mainittu persoonatyyppi tietysti vain kokee miellyttävämmäksi lapsen kanssa kotona vietetyn ajan, sen osan äitiyttä, joka rajoittaa muuta elämää.

Sinä et selvästikään voi hyvin, jos olet vain kotona lapsesi kanssa. Näinpä sinun äitiytesi todennäköisesti on parempaa ja tunteesi lapseen myönteisempiä kun ET OLE vain kotona lapsesi kanssa. Sinunlaisiasi on paljon! - Uskon, että kun saat toteuttaa muitakin tarpeitasi opiskelun, työnteon ja harrastusten muodossa, huomaat myös persoonastasi löytyvän äitiyden. Töiden jälkeen kaipaatkin jo lastasi ja hänen kanssaan vietettyä aikaa!

Jotkut ihmiset, ne jotka eivät saa juuri HOIVAAMISESTA mainittavaa tyydytystä, myös tulevat paremmin toimeen hieman isompien lasten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutus ja toiminta on erilaista.

En usko, että olet masentunut, koska kuitenkin odotat tulevaisuutta. En myöskään usko, ettet rakasta lastasi tai että myönteiset tunteet äitiyttä kohtaan olisivat kadonneet kokonaan. Uskon vain, ettei kotona olo ja jatkuva hoivatyö sovi sinun persoonallesi. On mahdollista - ja täysin yleistä - yhdistää äitiys muuhun(kin) elämään. Kun lapsi hieman kasvaa, on luontevampaa jättää hänet hoitoon ja saada näin toteuttaa muitakin tarpeitaan.

Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta ei-hoivaorientoituneena äitinä täysin. Se vaan on valtava pettymys. Aivan käsittämättömän valtava. Minä olen nimenomaan aina oppinut arvostamaan niitä äitejä, jotka vauva-aikana kulkevat lapsensa kanssa kantoliinassa täysimettäen ja täydellisessä symbioosissa. Se on ollut minun mielikuva täydellisestä äidistä, äidistä joka on kiinnostunut lapsestaan ja valmis uhraamaan kaiken muun lapsensa eteen. Se todellisuus taitaa vaan nyt tappaa minut ja minun äitiyden. Todella vaikeaa oppia arvostamaan itseä äitinä, kun en lopulta täyttänyt noista ulkoisista täydellisen äidin merkeistä mitään. En oikeasti osaa nimetä yhtään seikkaa, jossa olisin mielestäni ihan rehellisesti erittäin hyvä äitinä.

ap

muu on äitinä. Älä tee asioita sillä ajatuksella, että näin muutkin tekee, minunkin on pakko, jos ei oikeasti siltä tunnu. Kantoliinoja en käyttänyt koskaan, en ole askarteleva ja laulava äiti, mutta teen lapsieni kanssa sitten paljon muunlaisia juttuja. Ja kavereita ei kannata unohtaa vaikka on lapis: pitää olla myös kodin ulkopuolista elämää, jotta jaksaa olla siellä kotonakin sitten.

Tsemppiä!

mutta silti tunnen jatkuvaa alempiarvoisuutta tai huonommuutta niitä äitejä kohtaan, joilta kaikki tuntuu luonnistuvan kuin vettä vaan. Jotenkin tämä kesä vielä on pahentanut asiaa, eikä varmaan nämä helteet, kun kaikki tekeminen vie energiaa tuplasti, auta fyysisesti asiaa.

ap

Kotona oli ihanaa siihen saakka, että kuopus oli 7 kk, sitten vaan alkoi tuntua, etten kerta kaikkiaan jaksanut olla 24h-äiti. Puolisoni osallistui lasten hoitoon kyllä, mutta minä kaipasin muutakin kuin pikaiset pyrähdykset liikunnan pariin.



Podin huonoa, kun päätin palata töihin kuopuksen ollessa 11 kk. Ajattelin, etta olen todella huono kasvattaja, kun menen muiden lapsia opettamaan ja vien omani hoitoon.



Esikoisen kanssa olin 2 vuotta kotona ja ehdin töihin vuodeksi ennen toisen syntymää. Pidän lapsistani todella, vaikkei minusta kotiäidiksi taida olla.



Kesä kotona nyt 6- ja 3-vuotiaiden kanssa on minulle tarpeeksi rankkaa. Pidän itseäni silti loistoäitinä. Tsemppiä, ap ja muut, kyllä elämä vielä hymyilee!

Mun kohdalla tämä "kyllästyminen" on alkanut tässä ihan lähiviikkoina ja luulen että se johtuu siitä, että olen pian palaamassa töihin. Olen vuoden ollut kotona, nuorempi on nyt 10kk. Töiden alkaminen lähenee ja ajatukset on siinä koko ajan, kelailen kaiket illat työasioita. Ja odotan ihan hirveästi että pääsisin jo täältä kotipihalta pois :D Jos olisin jäämässä kotiin vielä niin tuskin olisi tällaisia fiiliksiä? Tosissaan musta tuntuu että nää viimeset viikot menee niin hitaasti eikä ole mitään tekemistä ja pinna on niin kireällä että huh huh! Jotenkin alitajunnassa varmaan valmistelee itseänsä uuteen tilanteeseen tai jotain... Ja kuule, hiekan syöminen ei ole vaarallista ollenkaan, antaa vetää vaan! Ja meidän lapset on kaikki olleet sormiruokailijoita, lusikalla ei saa mitään menemään suuhun. Paitsi juurikin sitä iltapuuroa koitetaan huijata suuhun että nukkuisi yöllä pitempiä pätkiä.... Tutun kuuloista hommaa kaikki :D

Haluaisin vaan päästä käyttämään aivojani, käymään älyllisiä keskusteluja, vajota koulukirjoihin tai "pinnaamaan" luennolta, vaan että jaksaa taas seuraavana päivänä tsempata.

Minua kiinnostaisi myös, että mitä teillä lapset syö itse? Minä en vaan ymmärrä miten ihmeessä saisin lapselle ihan tosissaan suuhun kaikkia tarpeellisia ruokia, tai ainakaan en näin väsyneenä meinaa jaksaa edes ajatusta minimäärien ruokaa valmistusta jokaiselle päivälle.

ap

samaa monena päivänä peräkkäin tai pakkasesta jotain valmista. Ja kyllä käytän eineksiäkin silloin kun ei nappaa ruoanlaitto, lisukkeeksi vaikka niitä kasviksia, jos tuntuu että omatunto niitä vaatii ;)

tabu, jota on alettu vasta viime vuosina yhteiskunnassamme rikkoa. Myös kielteisistä tunteista äitiyttä ja etenkin kotona vietettyä erittäin hoivapainotteista ja muuta elämää rajoittavaa vauva-aikaa kohtaan on nyt vasta saanut alkaa puhua. -Joskin tällainen äitipalsta, jossa tuntuisi olevan aika voimakkaana vallalla "täydelliseen äitiyteen" pyrkimisen ja maternaalisen sädekehän kiillottamisen tavoitteet, ei välttämättä ole se paras foorumi näille keskusteluille.

Toiset naiset nauttivat vauvan hoivaamisesta, juuri siitä osasta äitiyttä, kun ollaan ikään kuin sulkeuduttu muulta maailmalta ja käperrytty symbioosiin lapsen kanssa (ja tämä osa äitiyttä korostuu kieltämättä alkuvuosina ja pois työelämästä vietettynä aikana). Toiset äidit eivät sitten niinkään nauti tästä; he kaipaavat kodin ulkopuolisia virikkeitä ja muutaKIN toimintaa kuin vauvan hoitoa identiteettinsä määrittelyyn ja täyden elämän kokemukseen. Kumpikaan persoonallisuus ei nähdäkseni ole "parempi", meitä on vaan erilaisia.

Ei sinusta tee huonoa äitiä se, jos kaipaat sosiaalisia kontakteja, harrastuksia, aikaa kodin ulkopuolella ja ilman lasta ja esim. opintoja tai mielekästä työtä. Ihan niin kuin kenestäkään ei tee huonoa ihmistä tai kansalaista tai rajoittunutta persoonallisuutta sekään, jos hän haluaakin vain olla kotona, ei kaipaa harratuksia tai mainittavaa uraa. Viimeksi mainittu persoonatyyppi tietysti vain kokee miellyttävämmäksi lapsen kanssa kotona vietetyn ajan, sen osan äitiyttä, joka rajoittaa muuta elämää.

Sinä et selvästikään voi hyvin, jos olet vain kotona lapsesi kanssa. Näinpä sinun äitiytesi todennäköisesti on parempaa ja tunteesi lapseen myönteisempiä kun ET OLE vain kotona lapsesi kanssa. Sinunlaisiasi on paljon! - Uskon, että kun saat toteuttaa muitakin tarpeitasi opiskelun, työnteon ja harrastusten muodossa, huomaat myös persoonastasi löytyvän äitiyden. Töiden jälkeen kaipaatkin jo lastasi ja hänen kanssaan vietettyä aikaa!

Jotkut ihmiset, ne jotka eivät saa juuri HOIVAAMISESTA mainittavaa tyydytystä, myös tulevat paremmin toimeen hieman isompien lasten kanssa, joiden kanssa vuorovaikutus ja toiminta on erilaista.

En usko, että olet masentunut, koska kuitenkin odotat tulevaisuutta. En myöskään usko, ettet rakasta lastasi tai että myönteiset tunteet äitiyttä kohtaan olisivat kadonneet kokonaan. Uskon vain, ettei kotona olo ja jatkuva hoivatyö sovi sinun persoonallesi. On mahdollista - ja täysin yleistä - yhdistää äitiys muuhun(kin) elämään. Kun lapsi hieman kasvaa, on luontevampaa jättää hänet hoitoon ja saada näin toteuttaa muitakin tarpeitaan.

Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta ei-hoivaorientoituneena äitinä täysin. Se vaan on valtava pettymys. Aivan käsittämättömän valtava. Minä olen nimenomaan aina oppinut arvostamaan niitä äitejä, jotka vauva-aikana kulkevat lapsensa kanssa kantoliinassa täysimettäen ja täydellisessä symbioosissa. Se on ollut minun mielikuva täydellisestä äidistä, äidistä joka on kiinnostunut lapsestaan ja valmis uhraamaan kaiken muun lapsensa eteen. Se todellisuus taitaa vaan nyt tappaa minut ja minun äitiyden. Todella vaikeaa oppia arvostamaan itseä äitinä, kun en lopulta täyttänyt noista ulkoisista täydellisen äidin merkeistä mitään. En oikeasti osaa nimetä yhtään seikkaa, jossa olisin mielestäni ihan rehellisesti erittäin hyvä äitinä.

ap

muu on äitinä. Älä tee asioita sillä ajatuksella, että näin muutkin tekee, minunkin on pakko, jos ei oikeasti siltä tunnu. Kantoliinoja en käyttänyt koskaan, en ole askarteleva ja laulava äiti, mutta teen lapsieni kanssa sitten paljon muunlaisia juttuja. Ja kavereita ei kannata unohtaa vaikka on lapis: pitää olla myös kodin ulkopuolista elämää, jotta jaksaa olla siellä kotonakin sitten.

Tsemppiä!

mutta silti tunnen jatkuvaa alempiarvoisuutta tai huonommuutta niitä äitejä kohtaan, joilta kaikki tuntuu luonnistuvan kuin vettä vaan. Jotenkin tämä kesä vielä on pahentanut asiaa, eikä varmaan nämä helteet, kun kaikki tekeminen vie energiaa tuplasti, auta fyysisesti asiaa.

ap

äiti, joka on aamulla klo 7 tekaissut jo omenapiirakan uuniin ja marjastaa, hilloaa, mehustaa, siivoaa jne minkä ehtii. Mä makaan sängyssä niin kauan kun vain mahdollista ja teen vähimmän mikä on pakko tehdä. Ja ihan iloisia muksuja meillä on, vaikka äiti ei olekaan mikään tehopakkaus.

ei välttämättä tarkoita näköalattomuutta ja sitä ettei odota tulevaisuutta, minulla esim vain väsymystä ja uupumusta joka sit masennuslääkkeillä parantui. Ikinä en ollut alakuloinen tms, nautin elämästä jne, mutta en vaan jaksanut ja olin aloitekyvytön.

Tulisimmat mätöt tosin jätetään yksivuotiailta pois ja silliä ei saa kiskoa mielin määrin. En enää erikseen valmista ruokia tuon ikäiselle, tosin pakastimessa on superherkkua eli porkkana-omenasosetta jos ruokalakko iskee. Yksi lapsi eli kerran kesän puuurolla, suolatikuilla ja vichyllä ja sai stipendin koulussa tänä keväänä :)

äitiyden vaatimuksista, vaan olet itsekin asettanut näiden stereotypisten mielikuvien pohjalta itsellesi tavoitteita, jotka eivät vastaa persoonaasi. - No, ihan varmasti palatkin tuossa asetelmassa loppuun!



Se, ettet tykkää kökkiä kotona kahdestaan vaativan taaperon kanssa ja että kaipaat työelämään, kuormittaa tietysti sinua aikana, jolloin sinulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kökkiä kotona ja vastata taaperon loputtomiin tarpeisiin. Sitten kun vielä tunnet siitä huonoa omaatuntoa - jopa siinä määrin, että määrittelet epäonnistuneesi äitinä (!) - on soppa eittämättä valmis!



Ole nyt, hyvänen aika, itsellesi vähän armollisempi! Luuletko tosiaan, että kaikki äidit diggailevat siitä kantoliinameiningistä ja istuvat tyytyväisinä hiekkalaatikon reunalla juttelemassa kestovaippojen eduista? Ei todellakaan! - Itse suorastaan inhosin sitä kotona viettyä aikaa, ja tiedän, etten ole ainoa.



En äitiyslomallanikaan jaksanut pyhittää elämääni ja facebook-päivityksiäni lapsen grammojen ja senttien vanhaatamiselle, eikä pitkin puistoa viipottavan menevän taaperon perässä ravaaminen vastannut mielikuvaani mukavasta kesäiltapäivästä. Neuvolakortin sijaan luin mieluummin hesaria ja kaipasin puistotaaperruksen sijaan pitkiä kävelyitä merenrannassa. Nykyäänkään, kouluikäisen vanhempana, en jaksa tunkea itseäni joka hemmetin vanhempainyhdistykseen ja pullanleivontakomiteaan. Käyn mieluummin tyytyväisenä töissäni ja annan luokkaretkirahat suoraan luokan tilille palkastani kuin hymistelen piparkakkukojussa ns. "soccer momien" kanssa. En vain ole niin "äidillinen"...jos nimittäin äitiys määritellään perinteisten mielikuvien kautta.



Mutta pitääkö kaikkea määritellä perinteisten mielikuvien kautta? Tekeekö se naisesta huonon naisen, jos hän ei tykkää käyttää hametta? Tekeekö se miehestä epäonnistuneen miehen, jos hän tykkää lukea runoutta eikä pidäkään kaljasta? Eikö ole monta tapaa olla ihan hyvä nainen, mies tai vanhempi?



Sanoit, että kunnioitat sitä, miten jotkut naiset uhrautuvat lastensa puolesta. - Minä uskon, että sinäkin uhrautuisit. Itse tiedän, että uhraisin henkeni silmääkään räpäyttämättä lapseni puolesta, jos olisi pakko. Mutta kuka sanoo, että opinnot, sosiaaliset suhteet tai omat lomat on uhrattava, jotta voi olla hyvä äiti?



Itse en usko, että lastani niin kiinnostaa se, kuinka monessa vanhempainyhdistyksessä istun. Meillä on omat juttumme: uimahallikäynnit, kirjan lukemiset yhdessä, pitkät juttutuokiot, sylittelyt. Joka päivä töiden jälkeen, etenkin jos olen vielä käynyt harrastamassa jotain tai tavannut ystäviäni, kaipaan oman lapseni luo! Lapseni on tyytyväinen ja tasapainoinen eikä varmasti vähiten siksi, että minä olen tyytyväinen ja tasapainoinen ja aina hänen seurassaan LÄSNÄ. En olisi - tai ollut - sitä silloin, kun jouduin olemaan hänen seurassaan koko ajan.



Minä näen sen niin, että jos tykkää seistä puiston laidalla, leipoa pullia ja kanniskella kantoliinaa päivät pitkät, niin hienoa! Mutta kenenkään ei tarvitse osoittaa tai todistaa rakkauttaan leipomalla pullia. Se ei ole, eikä sen tarvitse olla, ainoa hyvän vanhemmuuden malli.