Lue keskustelun säännöt.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö - Bipo
18.07.2011 |
Löytyykö muita?
Minulle todettiin tämä vasta 2010 marras-joulukuussa. En vieläkään osaa hyväksyä sitä, että tämä on sairaus ja syy käytökseeni ja olemukseeni.
Toki helpottaa tietää, että käytökselleni on nyt löytynyt selitys; bipolar disorder (kuulostaa "kauniimmalle" tuo bipo).
Eli ei ole enää kyse sairaudesta maanis-depressiivinen...
Pikku hiljaa alan hyväksymään tämän ja huomaan olevani enemmän yksin kuin koskaan ennen!
Minulla ei ole ketään tukenani. Ei vanhempiani, vaikka elossa ovatkin, eikä sisareni.
En tiennytkään että tämä vie ihmisiä pois luotani.
Itken iltaisin, kuinka yksin olen.
Enkä usko enää ikinä löytäväni rakkautta :'(
Kuka voisi rakastua ja rakastaa ihmistä, jolla on tämä sairaus?!
Kuka jaksaa olla seurassani, kun mielialat vaihtelee?!! Vaikka onkin tasaava lääkitys.
Voimani riittävät juuri siihen, että olen äiti lapselleni, joka on ärkeintä maailmassani.
Isäni jaksaa "haukkua" minua rahan käytöstä eikä voi ymmärtää että "joku" sairaus olisi siihen syynä. Hän ei ole empaattinen ihminen, ymmärrän sen vasta nyt.
Hän ei arvosta minua, huomaan että hän häpeää minua koska olen sairas!
Miksi olenkaan niin monta vuotta jaksanut olla hänelle mieliksi ja koittanut saada hänet arvostamaan minua?! Ihan turhaan... Minä en enää jaksa!! Minä en enää välitä, vaikkei hän minua arvosta! En enää.
Olkoonkin isäni, en rakasta häntä.
Äitini ei myöskään ymmärrä sairauttani. Hän kääntää kaiken aina itseensä. Ja syyttää minua, ei suoraan sanoin, mutta antaa minun ymmärtää sen hyvin selvästi.
Ovat he pienin teoin minua auttaneet, mutta eivät kertakaan halanneet ja sanoneet; kyllä sinä selviät, koska me olemme tukenasi. Vain sen olisin halunnut kuulla. Mutta en kuule, koska he eivät ole :'(
Sisareni... heillä on omat perheensä ja aikansa menee sinne. Ei heitä kiinnosta olla sisarensa tukena, joka on sairas. Eivätkä he osaa.
Kukaan ei oikeasti ymmärrä, miten helvetin rankkaa tämä on.
Yritän joka päivä selvitä töihin, vidä lapsen hoitoon ja hakea kotiin töisen jälkeen ja tehdä ruokaa. Yritän jaksaa (ei ole kyse laiskuudesta vaan siitä että sairaus vie voimat!!) siivota kotiani, tiskata, yms. Aina ei vaan kykene.
Haaveilen rakastumisesta ja oikean miehen löytymisestä, mutta pelkään sairauteni säikäyttävän hänet pois ja jään yksin lopun elämääni.
Mutta joka päivä koitan jaksaa, sillä haluan olla äiti lapselleni. Rakastan sinua kultarakas
Kommentit (13)
ja jotkut ovat kokeneet parantumistakin - oman kokemukseni mukaan erittäin inhimillinen, lämmin ja hienovaraisesti suhtautuva paikka :)
http://www.healingrooms.fi
http://www.healingrooms.fi/?sid=100
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaisiko yrittää päästä puhumaan mielenterveyshoitajalle tai omalääkärin kautta lähetteellä ihan psykologille? Tiedän, että on hyvin vaikea saada aikoja, mutta sulla on kuitenkin diagnoosi ihan kunnon mt-sairaudesta joten luulisi sen auttavan.
Parhaalla ystävälläni on bipo, todettiin muutama vuosi sitten. Alkuun se oli tietenkin vähän shokki meille ystävillekin, ja me lähimmät aloimme todenteolla tarkkailla tämän ystävämme mielialoja. Oikein suurennuslasilla analysoimme. Onneksi ystäväni sairaudentunto on hyvä, joten hän pystyy itsekin "vetämään" itsensä pois hypomaniasta, kun sellainen meinaa tulla päälle. Rankka tautihan se on, mutta ainakin tämä minun ystäväni pärjää hyvin. Käy vaativassa työssä ja tapailee miehiä. Kohtuullisuuden rajoissa :)
Tsemppiä!
yritä löytää vertaistukea, se on yleensä tosi tehokasta! Onko sulla hoitosuhdetta?
On hienoa että pidät huolta lapsestasi ja käyt töissä! jos sinulla on lääkitys se varmaan auttaa oireisiin..mutta kai sinulla on säännöllinen hoitokontakti että voit jutella sairaudesta..varmasti saat vertaistukea yms niinkuin edellinenkin kirjoittaja on ehdottanut..on ikävää että perhe suhtautuu noin ikäväti..moni pelkää mielenterveyssairauksia vaikka ei halua sitä myöntää..vaikka sama asiahan se periaatteessa on ku mikä tahansa elimellinen sairaus.mielenterveyden häiriöt on vaan aivoissa..älä suotta luovuta..totta kai voit luoda itsellesi ihmissuhteita rohkeasti..tärkeää on että et jää sairautesi kanssa yksin!!! voimia!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla ei ole hoitosuhdetta, mutta vain lääkitys.
Minulle sanottiin ettei kaksisuuntaiseen auta psykolokilla käynti, tms.... Ja tämän sanoi psykiatri.
Vertaistukea en ole osannut etsiä.
Ap
minulla ei ole hoitosuhdetta, mutta vain lääkitys.
Minulle sanottiin ettei kaksisuuntaiseen auta psykolokilla käynti, tms.... Ja tämän sanoi psykiatri.Vertaistukea en ole osannut etsiä.
Ap
Joten siinä mielessä pelkkä juttelu psykologin kanssa ei tautia paranna, mutta ainakin ystäväni sai tukea pahimman yli (siis diagnoosin jälkeen) kun pääsi purkamaan fiiliksiään ammattilaiselle. Ei hänkään terapiaa aloittanut, mutta kävi muutaman kerran juttelemassa. Ja sen lisäksi toki avautui meille ystäville, joka varmasti sekin auttoi.
kakkonen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jostain syystä psykiatrit eivät tuppaa arvostamaan esim psykoterapiaa. Kaksisuuntainen muuten tällä hetkellä muoti-ilmiö, en usko että se todellisuudessa on kuin ehkä neljäsosalla diagnoosin saaneista.
Itsellä on tauti. Sairaalajaksoja ja harhoja ollut. Oireilee lähes aina vakavana masennuksena itsemurha toiveineen jne.
Olen ollut useita vuosia psykoterapiassa ja se ehdottomasti auttaa. On ollut elämäni peruspilari mitä ilman olisin varmasti jo kuollut. Myös psykpolin terapiaa ollu vuosia.
Ap, hanki itsellesi terapiaa äläkö usko sokeasti psykiatria. Niitä tosella monetasoisia. Itse tutustunut useaan ja ainakin puolet heistä aivan pihalla.
En jaksa nyt tässä ruotia kauheesti. Pitkä masennusjakso ollut nyt viimeaikoina, pikkasen alkaa jo hellittää.
Sairaus löydettiin kun menin psykoosiin ja olin 1,5 kk sairaalassa sen jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla tosin paljon lievempänä, mieliala vaihtelee päivästä ja jopa tunnista toiseen. Hypomaniaa on ja masennustakin, mutta siihen auttaa lääkitys todella tehokkaasti. Jaksa hakea apua! Kokeile terapiaa ja eri lääkkeitä, kyllä apu löytyy!
Se on pieni annos, tiedän, mutten halua nostaa sitä koska pelkään jostain syystä suurempaa annosta. Ja tuo pieni annos auttaa nukkumaan.
Mulle on tullut viimisen 5 vuoden aikana vihasuhde lääkkeitä vastaan, koska olen aiemmin käyttänyt erilaisia milialalääkkeitä ja lihonnut siinä sivussa +40 kiloa! (Olen lyhyt ja vartaloni ei kestä tuota ylimääräistä painolastia.)
Masennuksen aikana haluan kuolla pois. Mutta ajatus siitä miten lapseni siitä kärsisi pitää minut elossa. Koitan jaksaa päivät lapseni vuoksi. Jos menettäisin hänet tiedän, että tappaisin itseni koska muuta elämää minulla ei olisi.
En tarkoita, jos menetän hänet esim. isälleen, vaan jos jotain tapahtuisi hänelle ja hän kuolisi :(
Olen sairastanut masennusta 15 vuotiaasta lähtien, mutta lääkkeet suostuin ottamaan käyttöön vasta lapsen saatuani, kun haluan olla hänelle äiti.
Koko elämäni olen vain halunnut äidiksi ja se oli kova isku kun masennus paheni lapsen saatuani. Vaikka osasin odottaa, että niin kävisi.
Luojalle kiitos, että lapseni on terve ja voi hyvin, vaikka oireilee joskus siitä jos minä olen heikompi joinain päivinä enkä jaksa tehdä jotain.
Joskus vanhempani ottavat lapseni luokseen, mutta harvoin, koska heillä on oma elämänsä, eivätkä voi (kuulemma) aina olla auttamassa. Ok ymmärränhän minä sen ja kuitenkaan en. Miksi ei vanhemmat halua auttaa omaa lastaan?? Tai lapsenlasta?!
Tästä olen heille vihainen, eikä tästä voi heille puhua, koska kuitenkin kääntäisivät asian taas minun syyksi!! Niinkuin aina ovat tehneet.
Kävin vielä vuosi sitten psykoterapiassa, kerran viikossa. Olin siellä noin 1,5 vuotta. Lopetin sen koska en saanut siitä enää mitään apua ja se oli kallista, vaikka kela maksoi osan. Tai ehkä sen ihmisen kanssa ei vain synkännyt että siitä olisi ollut apua. Jos olisi varaa, hakisin uudelleen toiselle henkilölle.
Kiitos teille, jotka jaksatte lukea ja tukea minua.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInusta hypomania olisi vain hyvä, todennäköisesti olisin normaali ja saisin jotain aikaiseksikin. Mutta tämä masennus..
Pystyisitkö mitenkään irrottautumaan itse vanhemmistasi sillä tavalla, etteivät heidän sanansa enää niin loukkaisi sinua? Koska vaikuttaa vähän siltä, että ne vaikuttavat mielialaasi paljon... olisikohan sitä mahdollista saada jotenkin otteeseen, että et vain anna heidän sanojensa koskettaa sinua? En tiedä... Onko sinulla jotain traumoja, joita ehkä pitäisi hoitaa ja jotka vaikuttavat vireystilaan ja mielialoihin?
Saisitko apua lapsen hoitoon mistään muualta, vaikka Mannerheimin lastensuojeluliitosta? Onko lapsen isästä mitään apua?
Mun mielestä sinun ei kannata liikaa keskittyä siihen ajatukseen, että olet sairas. Keskity siihen, että nyt ainakin itse tiedät, ettei vika ole sinussa, aivokemiasi vain temppuilevat välillä. Et halua oikeasti kuolla, sinusta vain välillä tuntuu siltä.
Kyllä se vaan on niin, että ihan jokaiselle ihmiselle on joku diagnoosi annettavana, jos sille linjalle lähdetään. Koko maailma on aivan mielisairas, vain täysin kovat ihmiset täällä voivat selvitä päästään terveinä hautaan asti. Jos on yhtään herkempi, väkisinkin reagoi kaikkeen, mitä ympärillä on. On hirveän paljon yksinäisiä ihmisiä, siinä mielessä et ole ollenkaan yksin.
Minä tiedän itse olevani maanisdepis, mutten ole tähän mennessä halunnut diagnoosia, vaikka elämäni on ollut aivan kaoottista. Olen vain etsinyt ympärilleni ihmisiä, jotka ymmärtävät, koska ovat itse "ongelmaisia" tai jotka eivät muuten vain pelkää ihmisenä oloa. Niitäkin on. Joskus kun olet virkkuna, koita miettiä jotain sellaista tekemistä vaikka lapsen kanssa, missä tapaisit erilaisia ihmisiä. Esim kulttuuripiireissä monesti hyväksytään kaikenlaisia tyyppejä.
Ihanaa, että olet saanut lapsen, jota niin kovasti halusit. Hän varmasti tuo sinulle paljon iloa. Voimia sinulle!