Kenellään muulla ei kyllä voi olla samaa ongelmaa: Herkistyy nähdessään LIIKENTEENOHJAAJAN!

Oi kauhea, mikä ketju!

pahin liikutukseni sattui ollessani 8 -vuotias. Keräsin silloin Aku Ankan taskukirjoja ja olinkin lukenut kaikki, paitsi aivan uusimman.

Isäni, joka oli jo silloin 80-luvulla vähän sellainen surumielinen reppana, sellainen viiksekäs ja keski-ikäinen polyesteritakkinen mies, tiedättehän, lähti eräänä iltana yksin K-markettiin. Olimme siis isäni kanssa kahdestaan kotona tuona sateisena syysiltana ja tunnelma oli valmiiksi sellainen syksyisen haikea.

Kun hän palasi, hän antoi minulle tosi ylpeänä yllätyksenä ostamansa taskukirjan. Mutta se olikin sellainen, jonka olin jo lukenut! En kuitenkaan missään nimessä voinut liikutukseltani kertoa sitä isälleni, vaan kyyneleitä nieleskellen otin kirjan iloisena vastaan. Isäni hymyili sieltä kalapuikkoviiksiensä lomasta sillä lailla liikuttavan ylpeänä. 

Nytkin kuolen, kun kirjoitan tätä. :'-)

minulle tuli helsingin keskustassa sellainen oikeasti sekaisin oleva mies juttelemaan, kun isuin yksin odottamassa bussia. hirveästi se selitti jotain siansaksaa ja naureskeli iloisesti juttujen välissä. Selkeästi välillä yritti kysyä minulta vastauksia, mutta kun eihän siitä puheesta saanut mitään tolkkua. Ainoa mistä sain selvää oli, kun esitteli minulle ylpeänä sormustaan ja kysyin, että mikä se on niin vastasi autuaasti hymyillen ja hekotellen, ettei tiedä. Jotenkin liikutti tuo, että on aivan sekaisin mutta silti onnellinen... Ja tämäkin oli n. 60-70v nuhjuinen pappa.

toinen oli oli n. 50v (sanoi ikänsä, mutta en muista) syrjäytynyt reppana mies, luultavasti alkoholisti, joka tuli juttelemaan minulle ja ystävälleni lukiomme edessä. Kyseli, että käymmekö tuota koulua ja jatkoi surumielisesti jotain tyyliin: "vau, no onpa hienoa! Vaikka mitäs minä enää tässä... Teillä on elämä edessä ja voitte tehdä ihan mitä vaan... Minun elämäni on jo ohi". Kaveria mies vähän pelotti/ällötti, mutta minun teki mieli kapsahtaa ukon kaulaan ja kertoa hänelle, että hänkin voi halutessaan tehdä vielä ihan mitä tahansa...

ja hautajaisssa itken aina, ihan sama tunsinko vainaan vai en.

[quote author="Vierailija" time="21.10.2011 klo 22:23"]4-vuotias oli into piukassa leikannut kontaktimuovista paloja ja liimannut niillä vähän käpristyneita kuivia lehtiä tavalliseen A4 -arkkiin. Esitteli ylpeänä teostaan ja jätti sen keittiön pöydälle. Mä heitin sen siivotessa roskiin (niitä on pakko heittää, muuten hukumme askarteluihin) ja liikutuin kyyneliin kun ajattelin millaisella vaivalla ja innolla se oli tehty...


Liikutun noista askarteluhökkötyksistä muutenkin, ja siitä kun kieli suupielessä piirtelevät hienoja kuviaan.
[/quote]

Ota näistä valokuva, säilyy tallessa, mutta ei vie tilaa.

Ihana ketju, pelastaa rankan päivän raskaista ajatuksista. En malttanut lukea kovin montaa sivua kun piti alkaa listata omia liikutuksenkohteita;

- Kun joltain on tippunut jätski maahan

- Variksen näkeminen, niin rumankaunis ja väheksytty lintu

- Rauhallinen lumisade, yksinäiset kengänjäljet lumisessa maassa

- pikkulinnut lintulaudalla, tähän liittyy suurta riemua

-vanhojen ihmisten ryppyiset kädet

-mummujen isot, pehmeäksi kuluneet puuvillaiset alushousut

-alle kouluikäisenä olin isäni kanssa jossain hallissa markkinoilla tms. Näin eräässä kojussa ihania värikkäitä mustekyniä joissa oli jotain hienoja toimintoja. Isäni näki kuinka ihastuin ja kysyi myyjältä mitä kynät maksavat. Hän vastasi että nämä eivät ole myynnissä vaan arpajaisten palkintoina. Liikutuin paitsi siitä että järkevä ja nuuka isäni halusi hankkia kynän minulle, myös siitä että surin isän puolesta: oliko tilanne hänelle jotenkin nolo, kun olikin erehtynyt ja kysyi "tyhmän kysymyksen". Olin vielä niin pieni että ajattelin isän olevan kaikkivoipa, ja tunsin suurta myötätuntoa.

-Kuullessani kaunista brittienglantia puhuttavan

[quote author="Vierailija" time="07.07.2011 klo 22:42"]

Mistä moinen voi johtua? :O
Näin on ollut koko aikuisikäni varmaan.
Kerran olin vetäjänä, kun vein bussilastillisen lapsia leirille, olipa nieleskelemistä, kun tuli liikenteenohjaajat vastaan.
Ja tietyömaalla sama juttu, ihan voi tulla jopa tippa silmään.
Ja tänään, kaiken huippu! Siis aloin itkemään, kun menimme Mäntyharjun loma-asuntomessuille, ja siellä niitä liikenteenohjaajia vasta olikin. Niin vollotin silmät vetisten. Onneksi mies ei ollut mukana... pitäisi hulluna.

Ja tämä ei ole provo.
Liikutun kyllä muutenkin, mutta en omasta mielestäni edes herkästi, mutta tämä on kyllä kummajaisten kummajainen, tämä liikenteenohjaajaliikuttuvuus!

[/quote] apua; Täältä

Kaikki saatte apua; Täältä

Mä oikeesti liikutun täällä, kun luen näitä juttuja mistä muut liikuttuu! Ihania, hassujakin juttuja. :) Tää on kiva ketju!

En voi enää valita kenellekään onnittelu- kiitos- tai muuta vastaavaa korttia, alkaa itkettää kun katselen niitä ja ajattelen mitä haluan kortilla sanoa! Tänäänkin piti esittää kaupassa pitkään että muka vielä valikoin kortteja kun koko ajan nousi kyyneleet silmiin.

Tää on AV-historian paras ketju! <3 Mä liikutuin melkein kaikista näistä teidän viesteistä...ja oon sentään lukenut tän ketjun ennenkin pariinkin kertaan..!Oon ihan kauhea itkupilli itsekin..mulle uppoo kaikki vähänkin liikuttavat leffat, ohjelmat ja biisit, pillitän harva se päivä...Myös uutiset pistää nykyään usein vollottamaan. Liikutun myös aina kun ajattelen sitä kun mun lapsi menee sitten muutaman vuoden päästä kouluun, kun hän tuolla teillä itsekseen kulkee pyörällään ja kukaan ei ole enää suojelemassa häntä...Nyt kun joulu lähestyy niin huomaan liikuttuvani entistä enemmän ja helpommin...On rankkaa olla herkkis :D

Up

Olimme sunnuntaina matkalla perhekirkkoonl lapseni kanssa.

Ajoimme suoraa tietä, takanamme tuli auto. Kirkon risteys lähestyi ja laitoin vilkun päälle. Ja kas! Myös takana tuleva auto nakkasi vilkun päälle, ja arvaatte varmaan kuka liikuttui? :)

Takana tuleva auto oli siis myös matkalla kirkkoon ja se herkisti tällä kertaa :)

Suloisesti kirjoitettu.

On siis muitakin samanlaisia kuin minä. Mä liikutun kovasti vanhoista miehistä, tai sellaisista keski-ikäisistä, joilla on vähän nuhjaantunut pikeepaita ja takki jostain varastovalinnan laarista ja "siistit kengät", vähän linttaiset mutta puhtaat. Tukka kammattu päätä myöten ja arka katse silmissä. Sellaisia reppanoita, arkisia ja harmaita, ihan liikkiksiä. Näen ihan silmissäni kun sellainen on lähdössä kaupungille ja valkkaa että minkä paidan laittais ja putsaa kenkiä ja kampaa harvaa tukkansa että olisi hyvän näköinen ulkona.

liikutun myös, mutta johtuu vähintään yhtä paljon itsekkäästi siitä, että koteja kiitetään niissä puheissa, ja tulee mieleen omat "uhraukset" upseerin vaimona.

Mä liikutun aina aika paljon puolustusvoimien juhlallisuuksista. En sillai että vollottamaan alkaisin mut siis että kurkusta ottaa jne. Musta se vaan on jotenki niin hienoa se isänmaallisuus, ne laulujen sanat ja sotaveteraanit ym.

Tänään itku kurkussa istuin lapsen kanssa lähimetsässä ja selitin ääni väristen, kuinka hieno luonto meillä onkaan. Kotimatkalla näimme asfaltintekijöitä, joiden saumattoman yhteistyön vuoksi homma kävi nopeasti ja jälki oli hyvää -> nousi pala kurkkuun. :D

Vaikka itsekin olen herkkis, niin tuohon en yllä.

Mäkin vollaan vähän vaikka mitä, kun sille päälle satun (viimeksi esim, kun näin varusmiehen keräämässä rahaa veteraaneille kaupan ovella), mutta tää on kyllä melko erikoinen juttu. Olisiko taustalla joku lapsuuden muisto tai jotain?

Johtuisikohan siitä, että liikenteenohjaajissa on aika paljon kaiken maailman reppanoita. Harvalla meikäläisistä on nk. "kaikki inkkarit kanootissa".



T. Liikenteenohjaaja

Te ootte ihania! Täällä samanhenkinen, erit. vanhojen ihmisten kaupunkipukeutuminen ja ambulanssin väistö kolahti muhun. Liikuttaa myös se, että karavaanarit/rekkakuskit/motoristit moikkaa ajossa toisiaan.

Sisustusohjelmat on yksi pahimmista liikutuksen aiheuttajista. Ne on niin onnellisia kun ne saa uuden kodin. Mä vollotan.

Varsinkin tuo reppanoista miehistä kerrottu kuvaus oli liikkis.



Minulla kostuu silmät ainakun näen koiran, joka on jätetty kaupan eteen odottamaan isäntäänsä tai emäntäänsä. Näen kuinka se katselee ohikulkijoita ja pälyilee sinne kaupan oven suuntaan ja höristää korviaan aina kun joku astuu ovesta ulos. Joskus koiralla on vilu. Tekisi mieli mennä siihen viereen juttelemaan ja halaamaan ja kertoa että kyllä se sinun ihminen tulee ihan kohta, odotetaan yhdessä.

Lumisateesta tulee mieleen lapsuus, viattomuus ja aito ilo talven alkamisesta. Lapsena juostiin ulos ottamaan kiinni lumihiutaleita avoimeen suuhun. Tulee mieleen koti, vanhemmat ja sisko ja veli. Silloin oli kaikki hyvin ja onnellista.



Kovasta pakkasesta tulee mieleen ukki, joka vietti parhaat nuoruusvuodet sodassa. Ukki oli vähän äreä ja hiljainen. Mietin mitä kauheuksia ja kylmyyttä ukki on joutunut kokemaan. Minä pääsen pakkasesta aina lämpöiseen kotiin, kuvittelen että se on ukin ansiota.



Syysmyrskystä tulee mieleen Estonian onnettomuus. Minusta on kurja kulkea märässä, kylmässä ja tuulessa, mutta sitten mietin miten ja millaisissa oloissa uhrit ovat kärsineet... Ja häpeän mukavuudenhaluani ja suren uhreja ja omaisia.