Avioliitto vs. avoliitto.

niin huomaa, että avoliittolaisia on (ainakin) kahdenlaisia:

1) Niitä, jotka ovat valinneet avoliiton, koska eivät halua tiettyjä avioliiton velvollisuuksia (esim. elatusvelvollisuus, periminen) vaan nimenomaan arvostavat avoliiton "vapautta" ja "sitoutumattomuutta" (en tarkoita näillä sitoutumattomuutta suhteeseen vaan lain mukaista sitovuutta)

2) Niitä, jotka kammoavat sanaa avioliitto ja haluavat mieluummin samat oikeudet kuin avioliitossa, kunhan sana nyt vain on eri.



Henkilökohtaisesti en tajua näitä kakkoskohdan vinkujia. Meillä kaikilla on VALINTA valita kahden parisuhdemuodon väliltä. Jos valitsee toisen, ei voi vaatia ja vinkua toisen oikeuksia vaan pitää tyytyä siihen, minkä on valinnut tai valita uudestaan.



Siispa kysyn kakkoskohdan avoliittolaisilta: miksi ette tyydy valintaanne vaan haluatte jotain ihmeyhdistelmiä, jotta teidän ei vain tarvitse harkita valitsemaanne uudestaan? Koko avoliitto/avioliittokeskustelua ei tarvitsisi käydä, jos te osaisitte olla tyytyväisiä valintaanne, mutta juuri teidän takianne näitä keskusteluja käydään jatkuvasti, koska te haluatte kaiken saman, mitä avioliitossakin on, ilman että tarvitsee myöntää, että olette ehkä tehneet sen virhevalinnan.



T. Ykköstyypin avolainen ja tyytyväinen valintaansa!

Avoliitto on helppo siksi, että se on harjoittelusuhde. Oli kiva kaveri ja oli kiva asua yhdessä, mutta ei tuntunut siltä, että haluan sitoutua. Onneksi ei nykyään tarvitse mennä naimisiin sellaisten kanssa, jotka ei tunnu oikealta vaan voi asua yhdessä aikansa.

Kun tapasin nykyisen mieheni, hän tuntui oikealta, kenen kanssa haluan sitoutua.

Miksi sinun on tätä vaikea ymmärtää? Ai niin siksi kun et uskalla ajatella, että miehes ei halua sun kans sitoutua avioliittoon, koska avoliitto on harjoittelusuhde, missä pidetään hauskaa katsellessa, tuleeko vastaan jotain parempaa.

Sääli niitä pareja, missä toinen on tosissaan, eikä tajua, että ei avoliiton ole tarkoituskaan olla mikään oikea suhde vaan sellainen ..hmm..juuri avoliitto, missä kämpätään yhdessä ja ajankuluksi seukataan kun ei ole vielä oikeaa tullut vastaan.

Avoliitoissa on se hyvä puoli, että eroaminen on helppoa. Itse avoliitosta eronneena voin sanoa, että juuri tämä on tärkeä pointti näissä harjoittelusuhteissa.

Avioliitto on sitten erikseen. Mutta kyllä sitä lähteekin ihan eri mielellä sellaiseen suhteeseen, missä "MENNÄÄN naimisiin". Siinä tehdään tietoinen päätös suhteessa. Avoliittoon vain jotenkin liukuu.

Onpa ikävä juttu, ettet sinä kykene aitoon ihmissuhteeseen ilman avioliittoa. Kykenetkö sinä mihinkään muuhunkaan, mikä vaatisi itsenäistä ajattelua?

seukataan nyt ja asutaan yhdessä kun tulee halvemmaksi. Jotkut voivat siitä siirtyä avioliittoon kun toteavat, että tästähän tulikin vakavampi suhde.

Mutta avoliitto on silti sellainen kokeilujuttu eli kokeillaan yhdessäasumista. Jos se ei tunnu mitenkään vakavalta, se ei siirry avioliitoksi. Joten ero oli helppo kun totesin, että ei tämä mies ole sellainen, kenen kanssa haluan sitoutua avioliittoon.

Teidän vuosia avoliitossa roikkuvien naisten perustelut on vähän säälittäviä oikeasti. Kukaan ei tarvitse mitään rituaaleja, mutta jos toinen ei merkitse sen kummempaa, ei hänen kanssaan halua siirtyä astetta pidemmälle vaan jää roikkumaan avoimeen suhteeseen, missä nyt seku vain seukataan kun parempaa ei ole tarjolla.

on helppoa. Itse avoliitosta eronneena voin sanoa, että juuri tämä on tärkeä pointti näissä harjoittelusuhteissa.

Avioliitto on sitten erikseen. Mutta kyllä sitä lähteekin ihan eri mielellä sellaiseen suhteeseen, missä "MENNÄÄN naimisiin". Siinä tehdään tietoinen päätös suhteessa. Avoliittoon vain jotenkin liukuu.

Ilmeisesti jotkut ihmiset tarvitsevat sitten avioliitton kuuluvat rituaalit. Ja silloin on tietysti tosi hyvä, että heille sellainen mahdollisuus on, jos ei kerran muuten parisuhteeseen ja sitoutumiseen kykene.

Veikkaan silti, että sinä olet naimisissa olevienkin keskuudessa vähemmistöä. Iso osa naimisissa olevistahan on nimenomaan sanonut, ettei se avioliitto ole muuttanut itse suhdetta mihinkään.

Mielestäni se on todellakin suunta huonompaan, jos yhteiskunta alkaakin kohdella kaikkia yhdessä asuvia samalla tavalla kuin avioliittolaisia. Otetaan esimerkiksi äitini: hän jäi leskeksi alle 50-vuotiaana ja kasvatti lapsensa aikuisiksi yksin. Vanhoilla päivillään hän löysi uuden miehen ja muutti tämän kanssa yhteen. Jos heidät nyt luokiteltaisiinkin yhtäkkiä aviopariksi, äidin lasten (eli minun ja siskoni) tuleva perintö siirtyisikin osittain tämän uuden miehen lapsien perittäväksi, koska äitini on varakkaampi näistä kahdesta. Sinne menisi perintömökit ja Toscanan loma-asunto minun ja siskoni kannalta täysin tuntemattomien ihmisten isälle! Tottakai tämän voi testamentilla estää, mutta vaikeampaahan se on kuin olla menemättä naimisiin.



t. Se, joka on itsekin ollut avoliitossa 42% elämästään

jotka yrittää lapsen tekemällä saada miehensä raahattua alttarille. Kun se ei ole onnistunut niin sitten hymähdellään, että en olis niin välittänytkään, lapsi sitoo enemmän.



Vuosikausia roikutaan epämääräisessä suhteessa.

seukataan nyt ja asutaan yhdessä kun tulee halvemmaksi. Jotkut voivat siitä siirtyä avioliittoon kun toteavat, että tästähän tulikin vakavampi suhde.

Mutta avoliitto on silti sellainen kokeilujuttu eli kokeillaan yhdessäasumista. Jos se ei tunnu mitenkään vakavalta, se ei siirry avioliitoksi. Joten ero oli helppo kun totesin, että ei tämä mies ole sellainen, kenen kanssa haluan sitoutua avioliittoon.

Teidän vuosia avoliitossa roikkuvien naisten perustelut on vähän säälittäviä oikeasti. Kukaan ei tarvitse mitään rituaaleja, mutta jos toinen ei merkitse sen kummempaa, ei hänen kanssaan halua siirtyä astetta pidemmälle vaan jää roikkumaan avoimeen suhteeseen, missä nyt seku vain seukataan kun parempaa ei ole tarjolla.

Jos sinulle henkilökotaisesti avoliitto tarkoitti harjoittelua ja avointa suhdetta jossa vilkuillaan parempia vaihtoehtoja, niin koita kuitenkin ymmärtää että kaikkien asenne avoliittoa kohtaan ei ole näin vinoutunut. On myös pariskuntia, jotka ovat aivan tasan tarkkaan yhtä - ellei jopa enemmän - sitoutuneita suhteeseensa, vaikka siitä se pieni i-kirjain puuttuukin, joka sinulle tuntuu merkitsevän ainoaa oikeaa sitoutumisen muotoa.

Sanoisitko todellakin minulle, että minun ja mieheni suhde ei ole vakava, vaikka olemme olleet yhdessä 14 vuotta ja olemme molemmat 33-vuotiaita? Ihan vain kokeilujuttuko tämä on?

onpas taas mielenkiintoinen keskustelu. Se nyt on yks ja sama, onko avo- vai avioliitossa. Omassa avioerossa helpointa oli se lapun lähettäminen, omistusasunnosta eroon pääseminen ja yhteiset lapset nesuurempi sitoutuminen on. Eikä se avioliitto minua sen tiiviimmin suhteeseen saanut sitoutettua.



Tällä hetkellä seurustelen, enkä tahdo edes avoliittoa...mitäs siihen sanotte? En varmaan yhtään tykkää miehestä saati ole sitoutunut =D

Avoliitto on helppo siksi, että se on harjoittelusuhde.

tosi hassulta, että joku aikuinen (?) ajattelee omasta (vaikka menneestäkin) ihmissuhteestaan noin - ihmisestä, jonka kanssa asui yhdessä ja oli ehkä hankkinut lapsiakin. (Vai oliko teillä lapsia?)

Mutta tottakai avoliitto voi jollekin olla vaikka sitten harjoitteusuhdekin. Tosin suurin osa on varmaan "harjoitellut" jo nuorena seurustelukumppaniensa kanssa, ja aikuisena voi sitten olla ihan oikeassa ja aidossa ihmissuhteessa, oli siviilisääty sitten mikä tahansa. Ihan samalla laillahan avioliittoonkin voi "mennä" ihan muista syistä kuin suuresta rakkaudesta.

Miksi sinun on tätä vaikea ymmärtää? Ai niin siksi kun et uskalla ajatella, että miehes ei halua sun kans sitoutua avioliittoon, koska avoliitto on harjoittelusuhde, missä pidetään hauskaa katsellessa, tuleeko vastaan jotain parempaa.

Hmm, eli sinä olet siis sitä mieltä, että avoliitto on aina harjoittelusuhde? Kuinka kauan uskot ihmisten tätä harjoittelua tarvitsevan, ennen kuin ovat riittävän harjaantuneita? Mielenkiintoista silti, että pidät jonkun ihmisen perhettä "harjoitteluna", eli arvotat avioliiton kaiken muun yläpuolelle - lasten, yhteisen elämän, keskinäisen kiintymyksen ja kumppanuuden... No, mutta meitä on moneksi.

Kyllä minä silti ymmärrän, mitä selitit - sehän on sinun tapasi elää ja olla ihmissuhteessa. Sinä et ole ollut tosissasi kuin avioliitossa, selväksi tuli. Vaikka moni muu elää eri tavoin, niin tietenkin ymmärrän, että sinun kaltaisiasi ihmisiä on myös. Ja siksi onkin hyvä, että sinulla on mahdollisuus mennä naimisiin, kun sinusta kerran kaikki muu tuntuu harjoittelulta. Mutta miksi SINUN on niin vaikea ymmärtää, että joku muu voi ajatella avioliitosta ja avoliitosta eri tavoin (Vai oletko provo, miltä kyllä kuulostat?)

Sääli niitä pareja, missä toinen on tosissaan, eikä tajua, että ei avoliiton ole tarkoituskaan olla mikään oikea suhde vaan sellainen ..hmm..juuri avoliitto, missä kämpätään yhdessä ja ajankuluksi seukataan kun ei ole vielä oikeaa tullut vastaan.

No tuohon voi todeta vaan, että ihmiset itse luovat niin avoliiton kuin avioliitonkin tarkoituksen - mikä tarkoittaa sitä, että se voi olla jokaiselle eri.

miksi te avioliitto-kiihkoilijat ette ole vastanneet esitettyihin kysymyksiin? Ette osaa, vai?

avioliittokiihkoilija =D enkä ole edes lukenut annettuja kysymyksiä, mutta kerron oman näkemykseni.

Minulle tärkeää suhteen virallistamisessa on tunnepuoli. Vielä 10 avioliittovuoden jälkeenkin.

Muiden ihmisten suhteet minua eivät kiinnosta. Eläkööt miten lystäävät, kunhan eivät vahingoita elollaan toisia.

seukataan nyt ja asutaan yhdessä kun tulee halvemmaksi. Jotkut voivat siitä siirtyä avioliittoon kun toteavat, että tästähän tulikin vakavampi suhde.

Mutta avoliitto on silti sellainen kokeilujuttu eli kokeillaan yhdessäasumista. Jos se ei tunnu mitenkään vakavalta, se ei siirry avioliitoksi. Joten ero oli helppo kun totesin, että ei tämä mies ole sellainen, kenen kanssa haluan sitoutua avioliittoon.

Teidän vuosia avoliitossa roikkuvien naisten perustelut on vähän säälittäviä oikeasti. Kukaan ei tarvitse mitään rituaaleja, mutta jos toinen ei merkitse sen kummempaa, ei hänen kanssaan halua siirtyä astetta pidemmälle vaan jää roikkumaan avoimeen suhteeseen, missä nyt seku vain seukataan kun parempaa ei ole tarjolla.

Jos sinulle henkilökotaisesti avoliitto tarkoitti harjoittelua ja avointa suhdetta jossa vilkuillaan parempia vaihtoehtoja, niin koita kuitenkin ymmärtää että kaikkien asenne avoliittoa kohtaan ei ole näin vinoutunut. On myös pariskuntia, jotka ovat aivan tasan tarkkaan yhtä - ellei jopa enemmän - sitoutuneita suhteeseensa, vaikka siitä se pieni i-kirjain puuttuukin, joka sinulle tuntuu merkitsevän ainoaa oikeaa sitoutumisen muotoa.

Sanoisitko todellakin minulle, että minun ja mieheni suhde ei ole vakava, vaikka olemme olleet yhdessä 14 vuotta ja olemme molemmat 33-vuotiaita? Ihan vain kokeilujuttuko tämä on?

miksette sitten mene naimisiin, jos olette muka tosissanne? Eihän siitä ole mitään haittaa teille. Ja jos olette niin tosissanne ja varmoja, niin silloinhan teidän avioliitto kuuluisi suurella todennäköisyydellä niihin, jotka kestää loppuelämän ajan.

Yhteiskunnassa yleisesti ajatellaan, että tosissaan toisiinsa sitoutuneet menevät naimisiin. Tämähän oli todettu jo siinä väitöskirjassa, joka oli mainittu tuolla keskustelun alussa. Jos ei mene naimisiin, niin ei sitten tarvitse vinkua ja itkeä, jos muut ihmettelee teidän naimattomuutta, vaikka kuinka intätte olevanne sitoutuneita.

Monesti niistä, jotka roikkuu vaan avoliitossa, eivätkä ala mennä naimisiin, herää epäilys että jarruttaako jompikumpi sitä naimisiinmenoa, kun taas toinen odottaa sitä kosintaa. Miksi joku ei haluaisi niin ihanaa asiaa rakkaansa kanssa kuin avioliitto.

Surullisimpia tapauksia on nämä avovaimot jotka yrittää lapsen tekemällä saada miehensä raahattua alttarille. Kun se ei ole onnistunut niin sitten hymähdellään, että en olis niin välittänytkään, lapsi sitoo enemmän.

Vuosikausia roikutaan epämääräisessä suhteessa.

surullisimpia tapauksia ovat ihmiset siviilisäädystä riippumatta, jotka eivät ymmärrä sitä, että eri ihmisille eri asioilla on eri merkitys - ja sitten vaahdotaan täällä palstalla sitä, miten "avoliittohan on aina harjoittelua kun se mullekin oli" tai "avoliitot epäonnistuu aina kun munkin yhdellä tuttavalla tuli ero" tai "avovaimot on kaikki onnettomia koska minäkin olin onneton ennen kuin pääsin naimisiin ja sain siis elämäni tärkeimmän asian hoidettua pois päiväjärjestyksestä".

Ei kai KUKAAN enää elä sellaisessa maailmassa, jossa naisen ainoa tavoite ja päämäärä elämässä on päästä NAIMISIIN (melkein jopa ihan sama kenen kanssa, kunhan joku vaan suostuu), ja sen eteen tekee sitten mitä tahansa? Kuulostaa kyllä ihan käsittämättömältä, eikä oikein voi uskoa, että nuo kirjoitukset voivat olla tosissaan väsättyjä. Sanokaa nyt, että ne kaikki on provoja, ei kai noin hulluja ihmisiä voi olla?!

Varmaan "tosi onnellisia" tällaiset suhteet, joissa koko idea on vain se avioliitto, eikä millään muulla ole niin suurta merkitystä... huh huh!

En ole mikään

avioliittokiihkoilija =D enkä ole edes lukenut annettuja kysymyksiä, mutta kerron oman näkemykseni.

Minulle tärkeää suhteen virallistamisessa on tunnepuoli. Vielä 10 avioliittovuoden jälkeenkin.

Muiden ihmisten suhteet minua eivät kiinnosta. Eläkööt miten lystäävät, kunhan eivät vahingoita elollaan toisia.

en tarkoittanutkaan kysymykselläni sinua ja muita kaltaisiasi - eli en siis pidä avioliittokiihkoiluna tietenkään sitä, että haluaa mennä itse naimisiin ;) Vaan juuri noita tiettyjä "avoliitto on aina harjoittelua" ja "susiparit ette uskalla sitoutua" -vaahtoojia. Jotka kyllä taitavat provoja ollakin, koska vaikea kuvitella, että nykyisin kukaan olisi niin sekaisin.

Vaikka äitisi menisikin uusiin naimisiin, niin hänen uuden miehensä lapset eivät peri mitään äitisi omistamasta omaisuudesta äitisi kuollessa! Avioliitossakin omaisuus on aina jommankumman puolison omaisuutta, ei siis yhteistä.

Jos kuitenkin äitisi kuolee ensin ja hänen aviomiehensä jää leskeksi - tai avioparille tulee avioero, niin vähemmän omistama aviopuoliso saa ositusta enemmän omistavan omaisuudesta. Ja kuolemantapauksia varten on tosiaan olemassa testamentti ja avioerotapauksia varten avioehto, joilla voidaan määrätä perusperiaatteista poikkeavalla tavalla omaisuuden jaosta.

Otetaan esimerkiksi äitini: hän jäi leskeksi alle 50-vuotiaana ja kasvatti lapsensa aikuisiksi yksin. Vanhoilla päivillään hän löysi uuden miehen ja muutti tämän kanssa yhteen. Jos heidät nyt luokiteltaisiinkin yhtäkkiä aviopariksi, äidin lasten (eli minun ja siskoni) tuleva perintö siirtyisikin osittain tämän uuden miehen lapsien perittäväksi, koska äitini on varakkaampi näistä kahdesta. Sinne menisi perintömökit ja Toscanan loma-asunto minun ja siskoni kannalta täysin tuntemattomien ihmisten isälle! Tottakai tämän voi testamentilla estää, mutta vaikeampaahan se on kuin olla menemättä naimisiin.

miksette sitten mene naimisiin, jos olette muka tosissanne? Eihän siitä ole mitään haittaa teille. Ja jos olette niin tosissanne ja varmoja, niin silloinhan teidän avioliitto kuuluisi suurella todennäköisyydellä niihin, jotka kestää loppuelämän ajan.

Hyvin suurella todennäköisyydellä avioliittomme tosiaan kestäisi, jos sellaisen solmisimme. Mutta meille avioliitto ei merkitse mitään, haluamme tarkoituksella kulkea vastavirtaan. Emme haaveile perinteisestä perhemallista (mm. avioliitto, lapset, omakotitalo, pari autoa, koira, trampoliini, pakettilomat Espanjaan...), vaan meidän "imagoomme" sopii paremmin avoliitto (ja lapsettomuus, keskusta-asuminen ilman autoa, omatoimiset toimintalomat, uskonnottomuus jne.).

Yhteiskunnassa yleisesti ajatellaan, että tosissaan toisiinsa sitoutuneet menevät naimisiin. Tämähän oli todettu jo siinä väitöskirjassa, joka oli mainittu tuolla keskustelun alussa. Jos ei mene naimisiin, niin ei sitten tarvitse vinkua ja itkeä, jos muut ihmettelee teidän naimattomuutta, vaikka kuinka intätte olevanne sitoutuneita.

Niinpä niin, ja mitä enemmän yhteiskunta (eli vaikkapa te palstamammat) odottaa meidän elävä tietyn kaavan mukaan ja menevän naimisiin, sitä enemmän me tätä kaavaa vastaan kapinoimme :) Samalla herättelemme umpifakkiintuneita ihmisiä (kuten sinä) siihen ajatukseen, että maailmassa on erilaisia toimintatapoja. Ehkäpä joku päivä sinäkin muutat käsitystäsi avoliittolaisten sitoutumattomuudesta, kunhan tarpeeksi moni tekee samalla tavalla kuin me!

Monesti niistä, jotka roikkuu vaan avoliitossa, eivätkä ala mennä naimisiin, herää epäilys että jarruttaako jompikumpi sitä naimisiinmenoa, kun taas toinen odottaa sitä kosintaa. Miksi joku ei haluaisi niin ihanaa asiaa rakkaansa kanssa kuin avioliitto.

Meillä jarruttelee molemmat. Kuten sanottu, meille avioliitto on täysin yhdentekevä instituutio, emmekä liitä sitä millään tavalla rakkauteen.

t. se, joka on ollut avoliitossa 14 vuotta (eli 42% elämästään)

Vaikka äitisi menisikin uusiin naimisiin, niin hänen uuden miehensä lapset eivät peri mitään äitisi omistamasta omaisuudesta äitisi kuollessa! Avioliitossakin omaisuus on aina jommankumman puolison omaisuutta, ei siis yhteistä.

Jos kuitenkin äitisi kuolee ensin ja hänen aviomiehensä jää leskeksi - tai avioparille tulee avioero, niin vähemmän omistama aviopuoliso saa ositusta enemmän omistavan omaisuudesta. Ja kuolemantapauksia varten on tosiaan olemassa testamentti ja avioerotapauksia varten avioehto, joilla voidaan määrätä perusperiaatteista poikkeavalla tavalla omaisuuden jaosta.

Eli uuden miehen lapset perisivät osan äitini omaisuudesta. Avioliitossa omaisuus on nimenomaan siinä mielessä yhteistä, että kuoleman sattuessa kaikki avioparin omaisuus lasketaan yhteen ja laitetaan puoliksi. Toinen puoli luetaan lesken omaisuudeksi ja toinen puoli siirtyy hänen perillisilleen. Äitini ja hänen uuden miesystävän tapauksessa puolet yhteisestä omaisuudesta tarkoittaisi sitä, että mies (tai hänen perillisensä) saisi enemmän kuin mitä on avioliittoon tuonut. Näin ollen (aika suuri osa) äitini omaisuutta siirtyisi miehelle, ellei testamentti sitä estä. Siksi en näe järkevänä sitä, että heidän avoliittonsa rinnastettaisiinkin yhtäkkiä yhteiskunnan kannalta avioliitoksi. Avoliitossa ei tarvitse miettiä näitä perimiskuvioita, vaan äidin omaisuus on äidin. Miehen omaisuus on miehen.

sinähän ja muutkin naimattomat täällä eniten riehutte. Ei taida avoliitto olla teille ihan ok juttu. Toivotaan, että teidänkin mies jonain päivänä kosii teitä. Jos kerta olette miehellenne Se Oikea.

miksette sitten mene naimisiin, jos olette muka tosissanne? Eihän siitä ole mitään haittaa teille. Ja jos olette niin tosissanne ja varmoja, niin silloinhan teidän avioliitto kuuluisi suurella todennäköisyydellä niihin, jotka kestää loppuelämän ajan.

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä 14 vuotta, tästä ajasta 9 vuotta olemme asuneet yhdessä ja meillä on yksi lapsi, toinen raskaus on toiveena. On totta, että avioliitosta ei sinänsä olisi mitään "haittaa". Samoin meille ei kai olisi mitään haittaa, jos ostaisimme uuden sohvan. Emme vaan tunne tarvetta kumpaankaan. Pitäisikö kaikki ne asiat tehdä, joista ei ole "varsinaisesti mitään haittaa"?

Meille avioliitolla ei ole sellaista symbolista merkitystä, jonka tässä ketjussa moni tuntuu siihen liittävän. Se ei siis symboloi meille mitään "suurta rakkautta" tms. Avioliitto ei ole niitä asioita, jotka toisivat mitään sisältöä elämään tai suhteeseen. Se ei merkitse meille tunnetasolla mitään. Omaisuusjärjestelyjen tms vuoksi se ei ole tarpeellinen.

Yhteiskunnassa yleisesti ajatellaan, että tosissaan toisiinsa sitoutuneet menevät naimisiin. Tämähän oli todettu jo siinä väitöskirjassa, joka oli mainittu tuolla keskustelun alussa. Jos ei mene naimisiin, niin ei sitten tarvitse vinkua ja itkeä, jos muut ihmettelee teidän naimattomuutta, vaikka kuinka intätte olevanne sitoutuneita.

Nämä nettipalstat ovat toistaiseksi olleet ainut paikka, jossa olen tällaiseen asenteeseen törmännyt. Omassa tuttavapiirissäni on sekä avio- että avoliitossa eläviä pariskuntia, eikä kenelläkään ole noin rajoittuneita asenteita. Kaikki kyllä ymmärtävät, että eri ihmisten tapa elää voi olla erilainen. Milloin tuo väitöskirja on ilmestynyt? Nimittäin avoliittojen yleisyyden ja myös yleisen ilmapiirin perusteella ei todellakaan vaikuta siltä, että muutenkaan yhteiskunnassa ihmiset eivät olisi tosissaan myös avoliitoissa. Miksi niin moni avopari muuten hankkisi yhteistä omaisuutta tai varsinkaan lapsia? Varsinkin täällä Etelä-Suomessa asenteet ovat kyllä paljon liberaalimpia ja nykyaikaisempia.

Mutta vaikka asuisin jollain vanhoillisella alueella, en silti menisi naimisiin vain "koska muutkin tekee niin" tai vakuuttaakseni joitain konservatiiveja suhteeni kestävyydestä. Itse asiassa minulle on aivan samantekevää, mitä joku perheen ulkopuolinen asiasta ajattelee.

Monesti niistä, jotka roikkuu vaan avoliitossa, eivätkä ala mennä naimisiin, herää epäilys että jarruttaako jompikumpi sitä naimisiinmenoa, kun taas toinen odottaa sitä kosintaa. Miksi joku ei haluaisi niin ihanaa asiaa rakkaansa kanssa kuin avioliitto.

No, mietipä sitä! Miksi joku ei halua niin ihanaa asiaa kuin omaa lasta? Tai niin ihanaa asiaa kuin omaa autoa? Tai niin ihanaa asiaa kuin kasvimaata? Kahvia? Seksiä juuri sinun suosikkiasennossasi? Miksi kaikki eivät halua sinun toiveammattiasi? Miksi jollain on eri uskonto? Miksi on erilaisia ruokavalioita? Miksi jotkut harrastavat ihan erilaisia asioita kuin sinä? Se, mikä jonkun mielestä on ihanaa, on jonkun toisen mielestä tylsää tai yhdentekevää, tai sitten joku muu asia on vielä ihanampaa. Ihmiset haluavat eri asioita.

Ja monelle naimisissa olevallekaan se avioliitto itsessään ei muuten ole mikään "ihana asia", vaan pikemminkin se oma ihmissuhde on ihana asia. Esim. yhdelle ystävälleni avioliitto oli vain tapa hoitaa jotkut juridiset asiat, ei hän silti kokenut sen siviilisäädyn itsessään olevan merkittävä. Kuten sanotu, olemme kaikki erilaisia.

Kaikenlaista spekulaatiota voi tietysti aina harrastaa, tyyliin "mahtaakohan toi avopuoliso oikeasti kuitenkin haluta naimisiin" tai "onkohan tuo aviopari mennyt naimisiin vaan rahan takia", mutta miksi vaivata päätään tuollaisilla täysin hypoteettisilla asioilla? Joko niin on, tai sitten ei ole. Lähtöoletus ei kuitenkaan ole se, että "kaikki haluavat pohjimmiltaan naimisiin", vaan "kaikki ihmiset haluavat eri asioita".

Menin naimisiin saman miehen kanssa yli 15 vuoden avoliiton jälkeen.

Meilläkin kouluikäisiä lapsia ja asuntolainaa.



En pitänyt avoliittoamme millään tavoin harjoitteluna vaikka pitkä seurustelusuhde oli ja on molemmille ensimmäinen, olimme vasta 19- v seurustelun alkaessa.



Avioliiton syinä puhtaasti käytännön asiat, näin vanhana (35)rupeaa ihan eri tavalla miettimään kuolemaa ja pelkäämään jos jotain kamalaa tapahtuu.

Esimerkiksi jos toinen puoliso ja yhteiset lapset kuolisivat esim auto-onnettomuudessa, yhteisestä asunnosta puolet menisi miehen omaisille.



Eli joutuisi ulos omasta asunnostaan tai maksamaan heille. Siinäpä se suurin syy.



Nyt olemme toistemme lähiomaisia eikä ainakaan tuota tarvitse pelätä.



Muuten tämä avioliitto tuntuu ihan hyvältä, vaikkakaan se ei näin pitkää suhdetta muuttanut suuntaan tai toiseen.

Toimitus kesti YHDEN minuutin maistraatissa, joten ei ollut kovin iso vaiva:))

Emme haaveile perinteisestä perhemallista (mm. avioliitto, lapset, omakotitalo, pari autoa, koira, trampoliini, pakettilomat Espanjaan...), vaan meidän "imagoomme" sopii paremmin avoliitto (ja lapsettomuus, keskusta-asuminen ilman autoa, omatoimiset toimintalomat, uskonnottomuus jne.).

Niinpä niin, ja mitä enemmän yhteiskunta (eli vaikkapa te palstamammat) odottaa meidän elävä tietyn kaavan mukaan ja menevän naimisiin, sitä enemmän me tätä kaavaa vastaan kapinoimme :) Samalla herättelemme umpifakkiintuneita ihmisiä (kuten sinä) siihen ajatukseen, että maailmassa on erilaisia toimintatapoja. Ehkäpä joku päivä sinäkin muutat käsitystäsi avoliittolaisten sitoutumattomuudesta, kunhan tarpeeksi moni tekee samalla tavalla kuin me!

Äidilläni on avoliittoon astuessa omaisuutta miljoonan euron arvosta. Miehellä on omaisuutta 400 000. Äitini kuolee. Omaisuudet lasketaan yhteen: 1 400 000 ja jaetaan puoliksi: 700 000 euroa. Tuo on se summa, joka lasketaan leskeksi jääneen miehen omaisuudeksi. Eli tämä äitini uuden miehen omaisuus kasvaisikin 300 000 eurolla ja nämä rahat ovat pois minun ja sisareni perinnöstä. Ja ne tulee perimään sitten loppupeleissä uuden miehen lapset.



Kaikki tämä pitäisi erikseen testamentein estää, jos avoliitot yhtäkkiä rinnastettaisiinkin avioliittoihin ilman asianomaisten suostumusta, kuten täällä jotkut avovaimot ovat ehdotelleet!