Oliko äitisi mielestäsi lapsuudessasi (liian) itsekäs?

No mun äiti ei ainaakaan ollut. Muutti rakkauden (eli isäni) perässä stadista maalle, sai kolme lasta ja oli lasten kanssa kotona pääasiassa (teki vähän osa-aikatyötä) kymmenen vuotta. Opiskeli sen jälkeen työn ohessa teinejä kasvattaen ylemmän korkeakoulututkinnon ja teki sen jälkeen eläkeikään asti unelmatyötään. Ehtii sitä kuitenkin melkein 30v tehdä töitä vaikka ensin oliskin lasten kanssa kotona.

Ulkonaisesti muiden silmissä saattoi näyttää epäitsekkäältä ja tavalliselta kotiäidiltä mutta minun tai isäni mielipidettä ei oikeasti kuunneltu missään.

Lapsena en sitä ikinä tajunnut, mutta koko aikuisikäni olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että "pilasin" äitini lupaavasti alkaneen uran. Minä siis synnyin, ja äiti jäi kotiin minua hoitamaan ja... Lapsena en tajunnut asiassa mitään vikaa, meillä oli erittäin rakastava koti eikä äiti mitenkään edes vihjannut luopuvansa jostain. Myöhemmin löysin lehtileikkeitä, jotka kertoivat äidistäni ja hänen töistään ennen minua ja tajusin, että ura, jonka eteen hän sitten aikuistuessani teki TODELLA lujasti töitä - liian myöhään saadakseen enää koskaan todellista tunnustusta ja arvostusta - oli hyvällä alulla silloin kun minä ilmoitin tulostani. Oli aika musertava tunne tajuta tuo omaa uraa aloitellessa...

että äitisi synnytti sinut ja jäi sinua kotiin hoitamaan? Haluaisitko että oma lapsesi tuntisi aikuisena syyllisyyttä siitä hyvästä mitä itse olet halunnut hänelle antaa, kenties luopumalla jostain? Oletko tullut ajatelleeksi että äitisi mielestä se oli sen arvoista?

Lapsena en sitä ikinä tajunnut, mutta koko aikuisikäni olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että "pilasin" äitini lupaavasti alkaneen uran. Minä siis synnyin, ja äiti jäi kotiin minua hoitamaan ja... Lapsena en tajunnut asiassa mitään vikaa, meillä oli erittäin rakastava koti eikä äiti mitenkään edes vihjannut luopuvansa jostain. Myöhemmin löysin lehtileikkeitä, jotka kertoivat äidistäni ja hänen töistään ennen minua ja tajusin, että ura, jonka eteen hän sitten aikuistuessani teki TODELLA lujasti töitä - liian myöhään saadakseen enää koskaan todellista tunnustusta ja arvostusta - oli hyvällä alulla silloin kun minä ilmoitin tulostani. Oli aika musertava tunne tajuta tuo omaa uraa aloitellessa...

piti kotirouvailun ohessa välttämättä pitää lapset kotona, vaikka pää ei kestänyt ja jälki oli sen näköistä. Päiväkoti olisi pelastanut paljon siinäkin tapauksessa, että se ei olisi äidin tilannetta parantanut, mutta veljeni ja minä olisimme edes sen ajan olleet turvassa ja saaneet olla lapsia. Ja ehkä äitinikin olisi ollut onnellisempi, jos hän olisi mennyt töihin ja saanut vähän avaruutta elämäänsä.

siis sillä perinteisellä tavalla. Mutta sillä tavalla, että aina on ollut tärkeää, että kaikki työt on tehtynä, sellaista yhdessä oleilua ei ollut koskaan. Eli nyt olen kyllä huomannut, että lapsena olen ollut vailla syliä, läheisyyttä, aikaa. Vanhemmat on just sitä sotien aikaista/jälkeistä sukupolvea, joka on tehnyt töitä koko ikänsä ja työ on se ainoa tärkeä asia. En muista milloin olisin esim. ollut äidin sylissä tai että minulle olisi luettu iltasatua tms. Töitä kyllä piisasi äidillä iltamyöhään ja yöhön saakka (siis kotitöitä, marjojen keräämistä ja säilömistä, siivousta jne. ). Urasta ei siis todellakaan ollut kyse, äiti siirtyi kaupallisesta työstä lasten hoidon takia perhepäivähoitajaksi, että omat lapset tuli hoidettua kotona. Mutta ei sitä aikaa sen enempää ollut...



Eli ei itsekäs, pikemminkin liiankin epäitsekäs, joka sekin kostautuu...

että äitisi synnytti sinut ja jäi sinua kotiin hoitamaan? Haluaisitko että oma lapsesi tuntisi aikuisena syyllisyyttä siitä hyvästä mitä itse olet halunnut hänelle antaa, kenties luopumalla jostain? Oletko tullut ajatelleeksi että äitisi mielestä se oli sen arvoista?

Lapsena en sitä ikinä tajunnut, mutta koko aikuisikäni olen tuntenut syyllisyyttä siitä, että "pilasin" äitini lupaavasti alkaneen uran. Minä siis synnyin, ja äiti jäi kotiin minua hoitamaan ja... Lapsena en tajunnut asiassa mitään vikaa, meillä oli erittäin rakastava koti eikä äiti mitenkään edes vihjannut luopuvansa jostain. Myöhemmin löysin lehtileikkeitä, jotka kertoivat äidistäni ja hänen töistään ennen minua ja tajusin, että ura, jonka eteen hän sitten aikuistuessani teki TODELLA lujasti töitä - liian myöhään saadakseen enää koskaan todellista tunnustusta ja arvostusta - oli hyvällä alulla silloin kun minä ilmoitin tulostani. Oli aika musertava tunne tajuta tuo omaa uraa aloitellessa...

Kai se sen arvoista oli, ehkä, toivottavasti, todennäköisesti jne, mutta oli tai ei, minun syyni oli, että yksi loistava nainen ja hänen aikaansaannoksensa jäivät sekä Suomelta että Euroopalta näkemättä. TOttakai äitini on nyt aikuisena ehtinyt saavutta jonkinlaisen kansainvälisenkin uran, mutta se todellinen arvostus ja tunnettavuus ja todellinen läpimurto jäi ajanhukan takia pois. MJa päätellen siitä, mitä oli alullaan silloin, menetys ei ole pelkästään hänen, vaan myös meidän muiden.

En voisi parempaa äitiä toivoa. :) Tänään mennäänkin just veljen kanssa äipälle syömään. :)

en ole koskaan tullut toimeen äitini kanssa. Me olemme ihan eri planeetalta emmekä ymmärrä toisiamme ollenkaan.

Uhrautui ja teki aina kaikensa lasten, perheen ja kodin eteen. Sitten hän välillä väsyi ja ahdistui.



Minä yritän suhtautua hieman itsekkäämmin ja rennommin lasten- ja kodinhoitoon, vaikka kieltämättä joskus huomaan myös tekeväni ylilyöntejä. Sitä niin helposti ottaa mallin omasta äidistä.

..laittoi meidät ja kaikki muut edelleen.

siis sillä perinteisellä tavalla. Mutta sillä tavalla, että aina on ollut tärkeää, että kaikki työt on tehtynä, sellaista yhdessä oleilua ei ollut koskaan. Eli nyt olen kyllä huomannut, että lapsena olen ollut vailla syliä, läheisyyttä, aikaa. Vanhemmat on just sitä sotien aikaista/jälkeistä sukupolvea, joka on tehnyt töitä koko ikänsä ja työ on se ainoa tärkeä asia. En muista milloin olisin esim. ollut äidin sylissä tai että minulle olisi luettu iltasatua tms. Töitä kyllä piisasi äidillä iltamyöhään ja yöhön saakka (siis kotitöitä, marjojen keräämistä ja säilömistä, siivousta jne. ). Urasta ei siis todellakaan ollut kyse, äiti siirtyi kaupallisesta työstä lasten hoidon takia perhepäivähoitajaksi, että omat lapset tuli hoidettua kotona. Mutta ei sitä aikaa sen enempää ollut... Eli ei itsekäs, pikemminkin liiankin epäitsekäs, joka sekin kostautuu...

Mulla on vähän samanlaiset fiilikset. Äiti hoiti meitä kaikkia pitkään kotona ja siinä vaiheessa, kun minä olin viimeinen ei-koululainen, olin kyllä tosi paljon yksin. Äidin aika kului siivotessa, leipoessa, säilöessä, ommellessa, jne. Ehkä mun fiilis olisi erilainen, ellei äiti jatkuvasti mainostaisi sitä (yhä edelleen), kuinka ihanaa tuo aika oli ja kuinka hyvä äiti hän oli. Kuinka silloin 80-luvulla tehtiin kaikki itse alusta alkaen jne. Vähän samaa on ilmassa lastenlasten kanssa. Mielellään hoitaa, mutta ei oikein osaa leikkiä lasten kanssa kuitenkaan. Lähinnä puuhaa keittiössä ja pitää lapsia silmällä. En esimerkiksi muista, että olisimme koskaan käyneet leikkipuistossa... Sen sijana muistan kyllä leikkineeni paljon yksin kotona.

söi itse ensin ja muu perhe hänen jälkeensä. Hänellä oma hylly jääkaapissa, josta muut eivät saaneet ottaa mitään herkuista puhumattakaan. Iltaisin passitti koko perheen omiin huoneisiinsa, eikä häntä saanut häiritä. Kylpyammetta ei saanut käyttää kylpyyn, se oli vain häntä varten. Kesälomat äiti vietti omissa oloissaan. Syliin ei koskaan päässyt. Omalle lapselleni en koskaan tekisi samoin. Onneksi isäni oli maailman parhain.