Miksi vieraat eivät puhu mitään???

on vaan tärkeää että osaa seurustella vaikka niitä näitä jos kylään tulee/kustuu.

kerran hyvä ystävä kutsui kylään ja innolla mentiin, emäntä puhui ja oli ehtoisa mutta illan isäntä oli hiljaa, katsoi jalkapalloa telkkarista ja ei oikeasti koko iltana melkein sanaakaan sanonut. oli tosi loukattu olo ja uudestaaan ei olla menty, ettei häiritä..

on kuulemma hiljainen ja puhuu vain samantyylisten ihmisten kanssa ym on saanut selitykseksi. eli mitä? ei vaan seura kelvannut? todella noloa kaikille.

Seurustelu on taito joka taytyy opetella!! Huonoa kaytosta istua tuppisuuna kylasilla. Voiihan sita silti tuntea kaikenlaista, vaikka huomioi muut ja juttelee. Kylailyn tarkoituksena on vahvistaa kontakteja muihin ihmisiin, ei katsoa telkkaria tai ponottaa aanettomana sohvalla.

kylailyita enemman kuin kahvitteluja. Mennaan vaikka yhdessa retkelle tai patikoimaan tai jotain. Voi tehda samalla jotain yhdessa ja siita keksii yleensa puhumistakin. Kamalaa semmoinen sohvalla istuminen vaan.

Anopin veli oli ollut etäällä perheestä yli vuosikymmenen. Kerran sanoivat, että käydäänpä kylässä. Yritin kysellä, että josko soitettaisi, että ovatko kotona yms. Ei saanut soittaa. Ajettiin tunti ja pariskunta oli kotona. Emäntä oli juuri lähdössä kiireisenä töihin ja kiireellä laittoi tarjottavaa ja pahoitteli. Isäntä tervehti siskoaan. Kaikki istuivat sohvalla hiljaa, säästä jutustelivat. Minä en miehen enoa ollut koskaan edes nähnyt, vaikka yhdessä olimme silloin miehen kanssa olleet 13 vuotta. Lapsemme olivat myös mukana. Isäntä ei kysynyt minusta tai minulta yhtään mitään. Olen ulkomaalainen hänelle, tiesiköhän sitäkään. Ei kysynyt nimeäni, mitä teen, missä asumme, lapsista ei mitään. Sitten lähdimme pois.



Oudointa oli se, että mieheni perheelle vierailu oli ihan normaali. Tällaista Norjassa...

Valitettavasti itsekin olen miettinyt tässä viime aikoina, että ahdistaa ihan hirvittävästi tämä suomalainen epäsosiaalinen elämä ja elämäntapa. Tunnen itseni välillä ihan totaalisen yksinäiseksi, kun ei ole ketään jota edes tapaisi säännöllisesti, ja jos tapaakin niin sitten se on sellaista möllötystä tai liittyy johonkin yhteiseen projektiin. Itse asiassa minulla ei ole tällä hetkellä yhtään sellaista ystävää, jota tapaisin ns. muuten vain. Kaikki tapaamiset liittyvät jollain tapaa yhteisiin projekteihin, joissa olemme mukana...



Mitä oikein voi odottaa, jos perheen sisällä kaikki vain olla möllöttävät tv:n ääressä joka päivä tuntitolkulla, kukaan ei puhu kuin parilla sanalla toiselle tai murahtelee muuten, ettei tiedä oliko vastaus kysymykseen "juu, jaa vai ei"! Sellaistahan se perhe-elämä on monesti ainakin minun näkemykseni mukaan. Ainakin sellaista se oli minun lapsuudenperheessäni. Ihmettelen, että onko edes olemassa sellaisia perheitä, joissa keskusteltaisiin vai onko se vaan just sitä möllötystä tv:n ääressä. Ja kun tällainen "keskustelukulttuuri" on koko suvussa niissä vähissä perheissä, jotka on viitsineet edes "lisääntyä", niin kommunikoikaa siinä sitten!



Sitä paitsi monetko oikeasti edes harjoittavat ns. vierailukulttuuria? Nuorena ja teininä juostaan kavereiden perässä hyvinkin vapaasti. Silloin ei edes ajatella asiaa vierailuna, koska se on mukavaa. Sitten kun porukat alkavat pariutua ja perheellistyä, niin jokainen eristäytyy omaan pikku koloonsa elämään ns. omaa elämää oman murisevan pikkuperheensä kanssa. Tuleepa kuvioihin mukaan myös oman elämän "esittelykin". Kaikki se typerä show vieraiden takia. Pitää esittää, että tässä on mun oma armas mies ja rakas vaimo ja mukulat... ja hammashymyyyyyyy! Sitten vertaillaan, että mitä kaikkea on saavutettu, millainen auto, huonekalut, asunto, ja suomalaisten peruspuheenaihe: paljonko maksaa??? Ja ah, ihanaa jos vieraat saa kateelliseksi, mikä ihanampi nautinto, kuin se jos oma kurja elämä näyttää jonkun mielestä edes kadehtittavalta... Eihän ketään kiinnosta oikeasti tietää, mitä sinulle kuuluu. Se on vain sellainen kysymys. Toinenhan voi vaikka ahdistua, jos joutuisi yhtäkkiä tukemaan toista...



Ketään naisystävistä ei kiinnosta edes tavata enää perheellisiä, jos ei ole sama elämäntilanne (miestä ja lapsia ylipäänsä ja vielä pitäisi olla samanikäisiä!).



Siis, itse naisena koen niin, että aikuisen naisen elämä se vasta yksinäistä onkin. Ja tämä yksinäisyys alkaa siinä 20 vuoden nurkilla, kun näkee että nopeimmat ovat pariutuneet ja perhettäkin näyttää tulevan... Kun nainen rakastuu, koko elämän keskipiste on mies, jonka tapaamismahdollisuuden takia ollaan valmiita vaikka perumaan törkeästi sovittu tapaaminen, koska tokihan miehen kanssa on mukavampaa kuin yhdenkään naispuoleisen ystävän. Sitten kun tulee lapsia, on ihan turha odottaa, että ketään kiinnostaisi tavata. Tosin ei perheellistyneitä naisiakaan ole kiinnostanut tavata esim. minua sen jälkeen kun ovat saaneet omat lapsensa ja minä olen odottanut omaa vuoroani... Mitä mammat tekevät sitten? Valittavat yksinäisyyttä. Yksin pitää pärjätä. Onhan monella naisella se mies, elämän keskipiste, joka varmasti täyttää naisen elämän sosiaalisen tyhjiön... Keneltäkään ei saa pyytää apua eikä kukaan anna apua kiusallaankaan... Ja tietenkään aikuisen naisen, varsinkaan perheellisen elämään ei saa kuulua mitään iloa ja hauskanpitoa. Se kuuluu ainoastaan miehille. Miehet ovat niitä, jotka voivat jättää naisensa ja lapsensa kotiin yksin murjottamaan ja lähteä miesporukalla mihin lystäävät.



Eipä se vaan mene niin, että aikuinen nainen voisi soittaa jollekin naispuoleiselle kaverille spontaanisti, että tavataanko just nyt tai vaikka ensi viikolla, koska naisilla on aina omat verukkeet ja syyt, miksi ei voi ja ehdi tavata (lapset, mies, työ...)



Aiheesta voisi vuodattaa enemmänkin, mutta pointtini on siis, että olen ihan totaalisen kyllästynyt tähän suomalaiseen elämäntapaan ja valitettavasti minäkin olen yksi sen vangeista. Todellisuudessa minäkään en voi vaikuttaa millään tavalla sosiaaliseen elämääni, että se olisi vilkkaampaa ja mukavampaa. Tällaista tämä vain on... Möllötystä muiden möllöttävien ihmisten keskellä.

En valitettavasti voi kuin pääosin olla samaa mieltä. Puolet suvustani on kotoisin Karjalasta ja siellähän kyllä puhutaan, niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Kollektiivisuuskin on korkealla.



Naisten tietynlainen yksinäisyys suomalaisessa kulttuurissa on totta. Ydinperhe tai uusperhe on erittäin suljettu sisäänpäin kääntynyt yksikkö. Miehet auttavat usein toisiaan veneidennostossa tms. Eikä kaverin tarvitse olla edes kovin läheinen, kun mies voi sitä auttaa tai lähteä sen kanssa lyhyelle reissulle. Mihin nainen voi pyytää apua ja keneltä? Nainen miettii tooosi tarkkaan kenen kanssa aikaansa viettää ja mihinkään reissuunhan ei voi lähteä, koska on perhettä.



Poikkeuksia löytyy aina, mutta valitettavasti näin se pääpiirteittäin menee.



ap