Taidan projisoida ikäväni eksääni?

Keksinpäs hienon sanan otsikkoon!



Jäin yh:ksi kun lapsemme oli pieni vauva ja eksä oli elämäni mies.

Kuitenkin ihan täysi sika mieheksi, petti ja jätti yms yms ja olemme lähinnä vaan riidelleet eron jälkeen eivätkä asiat luista vieläkään.



Olen ihmetellyt miten ihmeessä voin ikävöidä tuota miestä, tosin rakastin häntä tavalla jolla en ole rakastanut ketään muuta. Vieläkin huomaan jonkun kummallisen yhteyden (ja nimenomaan henkisen) niinä hetkinä kun pystymme juttelemaan riitelemättä.



Elämni on tosi yksinäitä ja ikävää, rahat on tiukilla eikä oikein mitään pysty tekemään, ystävät ovat kiireisiä eikä uutta miestäkään ole kuvoissa. Illat on ihan kamalia kun lapsi nukkuu ja minä olen YKSIN.



Tuli tässä vaan mieleeni, että onko mulla oikeasti ikävä eksääni vai ikävöinkö vaan omaa elämää...