Ero ja asumisjärjestelyt. Mitä mieltä tästä?

Miksi ette voisi palata yhteen?



Jos et haikaile toisen perään ja teillä on vielä lapsiakin ja yhteinen koti, miksi ihmeessä haluat erota?



Jos mies on pettänyt, mutta ei ole mikään tapapetturi, niin etkö voisi antaa asian olla.



Näyttää siltä, että olet oppinut erostanne ainakin yhden asian ja se on se, että haluat kumppanisi (ex tosin) olevan onnellinen, itsekin olet valmis seisomaan omilla jaloilla.

Mies ei ole selvästikään valmis eroon, vaikka sinä olet, tuollainen haluan sinun olevan onnellinen on hirvittävän loukkaavaa, kun kuitenkin haluaa rikkoa perheen.

Rakkautta ei kertakaikkiaan ole minun puoleltani lainkaan. Asuimme viimeiset vuodet yhdessä ihan vain kulissiliitossa, ei ollut seksiä eikä rakkautta (minun puoleltani) ollenkaan. Terapiat tuli käytyä ja vuosia yritettyä.



Tunnen miestä kohtaan sellaista sisarellista ystävyyttä, mutta ajatuskin seksistä "veljen" kanssa kuvottaa. Se kertoo paljon, että ihan oikeasti haluan miehen löytävän naisen, joka tekee hänet oikeasti onnelliseksi ja jonka kanssa hänellä olisi hyvä olla. Minä en missään nimessä ole se nainen.



Tässä nykyisessä järjestelyssä lapset tosiaan elävät elämäänsä aivan kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Mies on ennenkin ollut muualla töissä, joten tuttu juttu kaikille. Pelkään vain, että mies jää tähän jotenkin ihan jumiin vuosikausiksi ja suree itsensä masennukseen asti. : ( Ajattelen myös itsekkäästi sitä, etten jaksa olla vuosikausia miehen tukena ja kuuntelijana, kun olen itse jo ihan eri tilanteessa ja siirtynyt elämässäni eteenpäin. En halua myötätuntoni muuttuvan sääliksi miestä kohtaan, enkä jaksa tuntea tätä hirvittävää syyllisyyttä miehen puolesta. Lapsetkin jo pian huomaavat mielialani, enkä halua sotkea heitä tähän asiaan.

Siis olen sillä tavoin siirtynyt eteenpäin, että tämä yh:n elämä tuntuu hyvältä ja "oikealta" itseni kannalta. Olen vihdoin rehellinen itselleni ja uskallan kohdata omat tunteeni.



Yritin pusertaa itsestäni rakkautta miestä kohtaan vuosikausia, kielsin kaikki oikeat fiilikseni ja vaan tsemppasin ja yritin. Terapiassa oli vihdoin pakko kohdata totuus ja se tuntui helpottavalta. Minulla on näin hyvä ollaa ja lapsilla myös, koska heillä on sama koti, samat rutiinit, jne.

se, että olet kyllä "veljesi" kanssa tehnyt lapset, mutta nyt et sitten rakastakaan niin paljon, että lapsesi saisivat pitää isänsä kokonaan. Ero on aina huono ratkaisu lasten näkökulmasta. Jos ei nyt aivan väkivaltaisia suhteita lasketa mukaan. Silloinkin tosin lapset eivät ymmärrä aikuisten kykenemättömyyttä elää sovussa.



Miksi et voi jatkaa samaa elämää, johon olet lapsesi tuonut. Eikö se nyt olisi vähän sitä vastuunkantamista. Sovitte miehen kanssa, että suhde on vain lapsia varten. Ei lapsia joka tapauksessa kiinnosta teidän seksiälämä. Hommatkaa seksileluja ja matkustelkaa vaikka yksin etsimässä romantiikkaa. Eläkää kotona sitä perhe-elämää minkä alunperin valitsitte.



Kertomasi perusteella voin päätellä, että teillä ei ole koskaan ollutkaan todellista kemiaa välillä, vaan seksi on sinulle ollut aina enemmän ja vähemmän pakko. Jos olet itse kuitenkin valinnut tiesi ja lapsesi siihen tuonut, on minusta äärimmäisen itsekästä hajottaa perhe vain sen vuoksi, että tuolla jossain saattaisi olla joku, jonka kanssa olisi kiva sekstailla. Kukaan ei nimittäin pakota harrastamaan suhteessa seksiä. Jos miehellesi sopii, että elätte platonisessa suhteessa tai ainakin vailla jatkuvaa seksuaalista suorituspainetta, niin miksi ette silti voisi yrittää.



Nykyisin erotaan ihan liian helposti ja ihan liian kevein perustein. Lapsia ei pidä tehdä, jos heitä ei osaa pistää etusijalle siksi aikaa, kun heille perhe on se tärkein voimavara.

Joskus rakkaus vaan loppuu. Sille ei voi mitään etkä voi itseäsi syyttää jos kerta yritetty on ja terapiatkin ynnä muut käytynä.



Minun mielipiteeni on että tuo asumisjärjestely pitää lopettaa. Mies haikailee menneeseen niin kauan kuin jalka on puoliksi oven välissä, eli asuu puoliksi teidän kanssanne. Kärsivällisesti varmaan odottaa että muutat mielesi. Kirjoituksestasi saa selkeän käsityksen siitä ettei näin tule käymään missään tapauksessa.



Joku kirjoitti että lasten takia pitäisi jatkaa yhdessä. Olen täysin eri mieltä. En tajua tätä itsensä uhraamista niin että eletään itsensä unohtaen ja kituuttaen kunhan kukaan muu ei kärsi. Josku pitää olla vähän itsekäs. Lapset tajuavat tilanteen pidemmän päälle. Minkä ikäisiä lapsia teillä on?



Oletko muuten sanonut miehelle ihan suoraan ettei teistä koskaan, ikinä tule paria?

No, me yritimme kyllä VUOSIA. Tosiaan terapiat tuli käytyä, jne.



Minusta on miestä kohtaan epäreilua roikottaa häntä suhteessa, jossa toista osapuolta kuvottaa seksi hänen kanssaan. ja kyllä, menin AIVAN täysin väärin perustein naimisiin, mokasin järkyttävällä tavalla. Elin sitten elämääni sen mukaan vuosikausia, yritin muuttaa huonoa tilannetta paremmaksi ihan vaan tahdonvoimalla. Esitin aivban jotain muuta, kuin mitä olen, kulissien ja lasten takia.



En todellakaan halua mitään sekstailuja juuri nyt, korkeintaan pari hauskaa treffiä jonkun mukavan tyypin kanssa. Mihinkään suhteisiin en nyt lähde, ei kiinnosta. En eronnut sen vuoksi.



Viimeiset kuukaudet kulissiliitossa oli muuten kaikille ihan helvettiä. Emme enää pystyneet elämään kämppiksinä, ilmapiiri oli karsea. Lapsetkin reagoivat siihen silloin, nyt he ovat rennompia taas, kun ilmapiirikin on rento ja minä en ole takakireä ja ärtyisä. Lapsethan tässä järjestelyssä ovat etusijalla, muuten talo olisi pantu myyntiin.



Joka tapauksessa miehen työ on nyt muualla, täälläpäin ei ole hänelle työtä.

Olen tehnyt hyvin selväksi miehelle, että homma on nyt tässä, en aio muuttaa mieltäni. Mies silti anelee ja rukoilee paluuta menneeseen, mikä on outoa, koska eipä tuo mennyt niin kovin upeaa ollut... Kulissia ja tsemppaamista vain. Kai se tuttu ja turvallinen houkuttaa.



Lapsista kaksi on kouluikäisiä ja yksi alle.

sopikaa ja sopikaa...ei kaikki ole aina niin yksinkertaista. Niin minäkin erosin miehestä joka ei sytyttänyt enää millään lailla vaan kanssakäyminen aiheutti ihan fyysistä pahoinvointia. Onko oikein roikuttaa miestä avioliitossa, jossa on tuollainen tilanne. Varsinkin kun se mies haluaa sitä rakkautta ja läheisyyttä eikä halua kuitenkaan muita osapuolia mukaan.



Minun erosta on kohta vuosi ja meilläkin mies palaisi koska tahansa yhteen. Ihmettelen vaan miksi, sellaista helvettiä ne viimeiset vuodet olivat....ja myös mies kärsi. Ei ole uutta naista löytänyt, mutta eiköhän tuo jossain vaiheessa löydä...minä en asialle voi mitään tehdä.

niin kauan kun vietätte viikonloppuja "perheenä" saman katon alla.

voi kantaa vastuuta siitä ettei miehesi tajua realiteetteja. Sanoit että oot mennyt itse eteenpäin kja miehesi aikuisen ihmisen olisi aika tehdä sama.



Kyllä järkevintä olis kaikkien kannalta tuollaisen sekaannusta aiheuttavan asumisjärjestelyn lopettaminen.



Hienoja on aina nämä neuvot jossa käsketään jatkamaan (kuten ap:n tapauksessa) tai sitten joissa käsketään eroamaan (kun joku AV-lla kertoo hankalista tilanteista perheessä, jotka kuitenkaan ei ole mitenkään ylitsepääsemättömiä tilanteita). Täysin mustavalkoisia mielipiteitä.

kuinka huono ihminen olet ja pitäisi vain olla yhdessä jne. Täällä aina näihin keskusteluihin tunkevat nämä huonosti voivat ihmiset, jotka tekevät kaikkensa pahoittaakseen toisten mielen.



t. ohis

systemaattisesti toimimaan niin kuin eronneet toimivat. Eli ensin tapaamisten järjestely. Nyt mies tulee kuin kotiinsa työreissun päälle, koko porukka vastassa. Ok, nimellisesti olette eronneet ja seksiä ei ole. Miten tilanne päällisin puolin katsottuna eroaa niistä liittonne viimeisistä ajoista? Paitsi että olet paremmalla tuulella?



Yleensä eronneet viettävät aikaa lasten kanssa erikseen paitsi spesiaalitapauksissa. Jos nyt siis sovitte, että isä tulee tapaamaan lapsia lasten kotiin, niin silloin sinä lähdet reissuun, kyläilemään jnejne. Jos taas sovitte isän tapaamiset jonnekin muualle, niin lapset lähtevät ja sinä jäät kotiin.



Eli siis minusta miehellä on kertomasi perusteella oikein hyvät mahdollisuudet pitää yllä kodin illuusiota poissa ollessaan, etenkin kun ajatus reissutyöstä ei teillä ole uusi. En ihmettele yhtään, että hän nykyisin voimassaolevilla ehdoilla voisi olla halukas jatkamaan liittoa. Etenkin kun sullakaan ei ole intoa hakea toista miestä.

kyllä mä tajuan, että sinä ja monet muut on sitä mieltä, että kulissiliitto ei kannata. On silti ihmisiä, jotka osaavat niellä myös omat tarpeensa ja ajatella lastensa parasta. Toki sinäkin ajattetelet, että lasten on parempi olla kun he eivät kärsi huonosta ilmapiiristä, mutta on sitten myös miehiä ja naisia, jotka nielevät oman kiukkunsa ja nostavat rinnan rottingille ja yrittävät parhaansa. Ehkä se vaatii toisenlaista luonteenlujuutta. Ja luja pitää ollakin, että tosiaan osaa nauttia elämästä sovussa, vaikka suhde ei olisikaan sitä mitä oli itselle aina toivonut. Tuolla joku sanoi, että lasten takia ei kannata pysyä yhdessä. Totta kai kannattaa. Mutta jos on sitten itse kuin kiukkuinen pieni lapsi ja ei kestä omia valintojaan ja kiukuttelee päivittäin, niin varmasti lapsille on parempi, että äiti ja isä sitten eroavat.



Mutta kulissiliitto ei välttämättä ole onneton. Ja joskus jopa tällaiset "sisarussuhteet" saattavat kääntyä romanttisiksi suhteiksi, kun unohdetaan jatkuva pingotus ja suhtaudutaan asioihin ja itsensä kehittämiseen huomattavasti aktiivisemmin ja oma-aloitteisemmin. On paljon maita, joissa avioliitot ovat edelleen järjestettyjä. Siellä kumppania pitää opetella rakastamaan. En sano, että järjestetyt avioliitot olisivat parempia, mutta uskon, että noissakin maissa suurin osa liitoista muuttuvat kyllä rakkaudellisiksi.



Länsimaissa ylipäätään hehkutetaan liikaa romantiikkaa ja seksiä ja amerikkalaisia kivoja treffejä. Silloin unohtuu elämän perusasiat ja prioriteetit menee kovin itsekkäiksi. Minusta aivan liikaa hoetaan tätä lausetta: Pitää muistaa välillä olla vähän itsekäs! Me länsimaalaiset nimittäin ollaan kaikkea muuta paitsi epäitsekkäitä.



Luuletko ap, että suurin osa ihmisistä elää romanttisessa liitossa läpi elämän. Ei nimittäin elä. Romantiikka muuttuu kumppanuudeksi ja kunnioitukseksi, yhteisiksi kokemuksiksi ja hellyyttä toki voi olla, mutta suuri osa pariskunnista kuitenkin vähentää seksiä radikaalisti ja muu läheisyys ja yhdessä tekeminen, perhe, yhteiset illalliset, yhteiset ystävät ja harrastukset valtaavat alaa. Joskus sitten tulee kriisejä. Miehet tai naiset vanhenemisen kynnyksellä vielä koettavat onneaan vieraissa pedeissä. He vielä kerran haluavat tuntea olevansa nuoria ja vapaita. Oikeastaan tämäkin on varmasti aivan tavallista.



Hyvään kumppanuuteen kuuluu se, että osataan hyväksyä toinen muutenkin kuin isänä ja rakastajana. Toinen on itsenäinen ihminen, joka elää omaa elämäänsä. Mitä vanhemmaksi tulee sen enemmän tajuaa niistä asioista, mitkä oikeasti merkitsevät. Vanhana hekin jotka ovat valinneet perheen yli omien haavekuvien ja opetelleet tyytymään niihin asioihin mitä heillä jo on ja rakentavat niiden parhaiden asioiden varaan, ovat onnellisia, koska he osasivat valita sen perheen. Kaikki tähän eivät pysty ja he katkeroituvat. Mutta näistä ihmisistä suurin osa on tapavalittajia, katkeroituvat ja kärsivät olivat asiat miten tahansa. Mikään ei tunnu olevan heille tarpeeksi. Mistään ei osata nauttia, koska kaikessa nähdään vain puutetta ja vääryyttä.



Väärinkohtelua ei pidä hyväksyä, mutta sellaista kun haaveita täydellisesti vastaava liitto ei ole olemassa ja moni kokee karvaan pettymyksen, kun suhteesta katoaa romantiikka. Suhdetta verrataan amerikkalaisten elokuvien pinkkeihin pitsisiin ruusunpunaisiin ja kiimaisiin suhteisiin ja mikään ei näytä siltä miltä pitäisi. Olet käynyt terapiat, mutta oletko itse yrittänyt aidosti muuttaa ajatusmallejasi? Oletko tehdyt asioita toisin? Oletko kokeillut etsiä romantiikkaa ja läheisyyttä ja yhteisiä seikkailuja vai oletko odottanut, että terapeutti antaa pari kivaa niksiä ja sinä alat nähdä sitten toisin kokeiltuasi niitä? Silloin kun yrititte parantaa suhdettanne, niin olitteko hetkeäkään riitelemättä? Matkustitte kahdestaan jonnekin ilman lapsia, ihan vaan olemaan kahdestaan rauhassa, ilman mitään syytöksiä ja puhetulvia ja terapiaistuntoja. Kokeilitteko esimerkiksi purjehdusta tai sukellusta, vaellusta tai jotain missä saisitte ponnistella yhdessä, mutta ei toisianne vastaan?

Minusta tuo asumisjärjestely on kyllä hyvä lasten kannalta. Miksi pitäisi myydä lasten koti? Miksi lasten pitäisi maktustaa tapaamaan isää 600 km päähän yksiöön?



Tiedän moniakin perheitä, joissa tapaamiset on järjestetty juuri näin - mies tulee tapaamaan lapsia näiden kotiin.



Keskustelun paikkaa on toki siinä, jos mies ja lapset eivät ymmärrä, että liitto on oikeasti ohi. Kaikille pitäisi olla selvää, että isä ja äiti eivät enää halua asua yhdessä, mutta isä haluaa käydä tapaamassa lapsiaan.

mutta kyllä aikuisen pitää kestää myös vastakysymyksiä? Ei maailma ole vain sellainen, että siellä vaaditaan itselle, eikä oleteta muiden vaativan mitään. Jos täällä kirjoittaa ja kysyy, siihen vastataan, mutta ei tietenkään aina siten kuten kysyjä tai joku samaa tilannetta elävä toivoo.



Minä itse asiassa en elä kulissiliitossa, vaikka puhun niiden puolesta. Mutta rakkaus on ollut koetuksella. Mielestäni lapset ovat äärimmäisen hyvä syy jatkaa. Ihmiset eivät vain tajua jättää omia ennakkoluulojaan ja miettiä uusia vaihtoehtoja. Moni vaan hokee itselleen omia vuosia päähänsä itse takomiaan mantrojaan ja kiertää kehää.



Ap, jos haluat erota, niin muuta asunnosta pois lapsinesi. Miehesi ei selvästikään halua lähteä lapsiensa luota pois. Jotenk joko sinä viet lapset pois tai muutat itse pois. Sinä otat itse vastuun omasta eropäätöksestäsi. Käytännössä ette vielä ole eronneet, koska asumisjärjestelyt eivät vastaa eronneiden asumisjärjestelyitä. Ainakin ne ovat hyvin poikkeukselliset ja helposti johtavat väärinkäsityksiin. Te ette ole eroamassa myöskään yhteisestä halusta. Siispä et voi velvoittaa miestäsi nyt vaan toimimaan ja muuttamaan kokonaan pois. Sinä se pois haluat, joten sinä lähdet. Ja tämä ei ole ilkeyttä, vaan oikeudenmukaista. Miksi miehiltä aina odotetaan väistymistä ja häädetään omasta kodista ja lapsien elämästä? Et todellakaan välitä miehestäsi tuon taivaallista. Haluat hänen rakastuvan toiseen eli et kunnioita hänen tämänhetkisiä tunteita. Haluat hänen lähtevän kokonaan eli haluat hänen luopuvan perheestään vasten tahtoaan. Olet aikuinen, joten kanna vastuu päätöksistäsi joiden takana seisot.

Vastauksia:



Kyllä, yritimme vuosikausia esim. treffi-iltoja, mutta istuimme sitten ravintolassa yrittäen vääntää tikusta asiaa. Hiljaisuus oli aika tappavaa.



Ja tuo omien tarpeiden nieleminen johti minut masennukseen, joten en suosittele KENELLEKÄÄN! Itseään ja tunteitaan ei pääse KOSKAAN pakoon loppujen lopuksi, ne on pakko kohdata : joten kohtasin ne. Me olemme kertakaikkiaan täysin yhteensopimattomia miehen kanssa. Kun hän tykkää asiasta A, minä tykkään asiasta B. Ja mies paheksuu sitä minun tykkäämistäni, koska minunkin pitäisi tykätä asiasta A, B on turhanpäiväistä. Lopulta meillä ei kertakaikkiaan ollut enää mitään yhteistä, paitsi lapset ja siivouspäivä.



Jokainen kahdenkeskinen juttumme päättyi aina hiljaisuuteen, koska meillä ei ollut lopulta mitään sanottavaa toisillemme, ei mitään yhteyttä toisiimme yhtään millään tasolla.



Itseasiassa tuo oli havaittavissa jo heti tavattuamme, mutta ironista sinänsä, minäkin ajattelin noita järjestettyjä liittoja ja niiden onnellisuutta silloin! Ajattelin, että yrittämällä ja toisiimme kunnolla tutustumalla homma lähtee sujumaan. En odottanut mitään romanttista unelmaa, kaukana siitä! olen aina ollut realisti, en haihattelija.



Ei, olen kyllä täysin 100% varma, että takaisin ei ole paluuta. Mies on tietynlainen persoona kja minä olen minä. Kumpikaan ei voi muuttaa itseään "sopivammaksi", minä yritin ja epäonnistuin.

Selittäisi sen, miksi on menty nuorena(?) naimisiin ja hankittu lapset siihen perään sen kummemmin tuntematta toista osapuolta.



Jos on ihan itse valinnut kumppaninsa ja rakastanut häntä edes alun perin, silloin tulee kantaa vastuu tekosistaan (lapset) ja laittaa omat halunsa taka-alalle. Sitä näkee ihan liian vähän nykypäivänä kun kaiken keskiössä tuntuu olevan ihmisen oma napa.

En voi jättää lapsia miehelle, koska silloinhan he joutuisivat muuttamaan 600 km:n päähän, pois tutuista kuvioista. Mies myös töissä 8-19 useimpina päivinä, joten kyllä minä tulen aina olemaan se lähivanhempi.

Minkä ikäisenä menit naimisiin? Kauan olitte tunteneet? Oliko avioliitto jotenkin pakottava tarve, vai olitko niin epätoivoinen saamaan miehen, ei kai kukaan täyspäinen muuten mene naimisiin jonkun kanssa kuka ei yhtään nappaa. Tai ainakaan hanki lapsia!