Tuleeko ainoista lapsista epäsosiaalisia ym?

Sosiaalisuus on temperamenttipiirre, joka on synnynnäinen ja pysyvä. Ihmisellä voi olla hyvät sosiaaliset taidot, vaikka hän ei olisi kovinkaan sosiaalinen temperamentiltaan. Jokainen voi oppia hyvät sosiaaliset taidot riippumatta siitä, millainen on hänen lapsuusperheensä koko.

ainoa lapsi. Mulle oli ainakin koulussa tosi vaikeaa pitää puoliani, kun en ollut tottunut tappelemaan kaikesta kuten muut. En osannut olla "minä, minä", koska ei ollut koskaan tarvinnut olla äänekäs ja käyttää kyynärpäitään. Ainoa lapsi varmaan antaa helpommin periksi ja jättäytyy jonon viimeiseksi, minä ainakin. Siskojen kanssa kasvaneet osaavat vaatia mulletännekaikkiheti.

[quote author="Vierailija" time="19.06.2011 klo 19:31"]

Minä olen ainoa lapsi. Mulle oli ainakin koulussa tosi vaikeaa pitää puoliani, kun en ollut tottunut tappelemaan kaikesta kuten muut. En osannut olla "minä, minä", koska ei ollut koskaan tarvinnut olla äänekäs ja käyttää kyynärpäitään. Ainoa lapsi varmaan antaa helpommin periksi ja jättäytyy jonon viimeiseksi, minä ainakin. Siskojen kanssa kasvaneet osaavat vaatia mulletännekaikkiheti.

[/quote]

Luonteesi ei johdu siitä, että olet ainoa lapsi. Kyse on synnynnäisestä persoonallisuudesta, ei sisarusten määrästä. Minä olen samanlainen kuin sinä, ja minulla on sisaruksia. Koulussa en osannut pitää puoliani, vaikka kotona riitelin sisarusten kanssa. Olin koulukiusattu koko yhdeksän vuoden ajan. Opettaja kirjoitti jokaiseen todistukseen, että minun pitäisi tuoda itseäni enemmän esiin ja opetella pitämään puoleni. Monesti koulupäivän jälkeen muiden kotiinlähtiessä opettaja jätti minut keskustelemaan kanssaan siitä, miksi en tule toimeen muiden kanssa.

Olen ainoa lapsi, enkä ole siitä ikinä kärsinyt. Ja kavereita on ollut tarhasta asti aina.

Ei, vaan lapsista tulee luonteensa ja persoonallisuutensa mukaisia riippumatta sisarusten määrästä.

Ainoita lapsia on perinteisesti ajateltu itsekkäiksi tms. Englannissa tutkittiin asiaa (en nyt valitettavasti etsi linkkiä mutta googlettakaa) ja asia olikin päinvastoin; ainoat lapset ovat keskimäärin empaattisempia ja toiset huomioon ottavampia ja herkempiä kuin sisarusten kanssa kasvaneet.

Ainoa lapsi joutuu myös tekemään tuttavuutta ja ottamaan kontaktia muihin. Meillä sisarukset lyhyellä ikäerolla ja eivät osaa pyytää kavereita seuraan, tykkäävät kyllä jos heitä pyydetään, mutta kun aina on ollut kotona seuraa automaattisestikin

Ainoat lapset saattavat olla pikkuvanhoja, koska seurustelevat enimmäkseen aikuisten kanssa.

Itse ainoana kaipasin aina sisarusta. Jopa siinä määrin, että luettuani Swanin Iiris rukan jaksoin kärttää vanhempiani ottamaan meille ottolapsen minulle sisarukseksi. Eipä tullut toiveestani totta.

Luulenpa, että epäsosiaalisuus on enemmänkin luonteenpiirre, eikä johdu siitä onko sisaruksia. Itse viihdyin itseksenikin ja luin paljon. Tosin äitini mukaan kaipasin aikuista leikkikaverikseni ja "mitä minä nyt tekisin" oli usein kuultu lause.

Toki olisin ujona kaivannut sisarusta, jonka kanssa olisin voinut leikkiä, liittyä muiden seuraan, nähdä koulun välitunnilla ja josta olisi ollut kaveria esim. mummolassa tai leirillä  ollessa. Kadehdin kyllä vähän sisaruksellisia koulukavereitani, sillä he olivat enemmän "skenessä sisällä". Toisaalta minulla oli hyviä kavereita muutenkin, joten enpä ollut mitenkään epäsosiaalinen.

Minä olen ainoa lapsi. Olen tosi sosiaalinen, mutta olin jo lapsenakin tosi paljon tekemisissä muiden lasten kanssa. Serkkuja, naapurin lapsia, päiväkodin lapsia jne. Voi olla "geeneissäkin", koska myös vanhempani ja isovanhempani ovat tosi sosiaalisia. Myös isäni on ainoa lapsi. Tuosta ym-osastosta vaikea sanoa, kun en tiedä mitä sillä tarkoitat.

[quote author="Vierailija" time="19.06.2011 klo 19:31"]

ainoa lapsi. Mulle oli ainakin koulussa tosi vaikeaa pitää puoliani, kun en ollut tottunut tappelemaan kaikesta kuten muut. En osannut olla "minä, minä", koska ei ollut koskaan tarvinnut olla äänekäs ja käyttää kyynärpäitään. Ainoa lapsi varmaan antaa helpommin periksi ja jättäytyy jonon viimeiseksi, minä ainakin. Siskojen kanssa kasvaneet osaavat vaatia mulletännekaikkiheti.

[/quote]

Juuri näin!

Ja huomaan saman jatkuvat vielä työelämässäkin. Niin vaikea pitää puoliaini :(

Epäsosiaalisia, hmm... Nykyajan muotisana.

Mutta ainoista lapsista saattaa tulla itsenäisiä, jotka viihtyvät ja osaavat olla MYÖS yksin. Nauttivat rauhallisesta elämästä eivätkä kaipaa ympärilleen sitä kokoaikaista sosiaalista elämää. Näin minulle on käynyt :)

Ei tule epäsosiaalisia. Ja lapsen ope sanoi meidän ainokaisesta että sen kanssa kaikki sujuu koska se ei niinsanotusti vämmää juuri koskaan, siitä mitä muut lapset on saaneet tai tehneet jne. Lapset ehkä oppii sen kinastellessaan sisarusten kanssa.

Itselläni on 3 sisarusta joiden kanssa en ole missään tekemisissä. Lapena meillä oli täysin eri kaveripiirit ja ystävät. En ole koskaan ollut läheinen sisarusteni kanssa. En edes nyt aikuisena.

Itselläni on vain yksi lapsi eikä enempää tule. Lapsi on empäättinen, pärjää hyvin ryhmissä ja on sosiaalinen, sellainen kaikkien kaveri. Jos ongelmia haluaa etsiä niin ehkä se on ollut juuri tuo ettei osaa pitää puoliaan niin hyvin kuin voisi koska ei ole tottunut tekemään sitä kotona. Nyt kuitenkin kouluiässä on oppinut senkin taidon paremmin.

Itsekkääksi tai minäminä ihmiseksi häntä ei voi missään tapauksessa kuvailla. Kavereita on löytynyt kerhoista ja pihalta sekä harrastuksista. Nyt tietysti koulukaverit on myös tulleet kuvioon. Koulusta saa pelkkää positiivista palautetta, varsinkin käytöksen suhteen, on rauhallinen ja muut huomioonottava. 

Pikkuvanha hän ei myöskään ole, aina on ollut ikäistään seuraa, ihan joka päivä. Meillä käy kaverit yökylässä ja muutenkin leikkimässä, puolin ja toisin. Olen tyytyväinen ettei lapsia ole kuin yksi ja ei lapsi ole sitä sisarusta edes kaivannut.

Pikemminkin itsekeskeisiä, huomionkipeitä keskipisteitä ja tyrkkyjä.

Voi olla sattumaa mutta vähän tuollaisia ovat tuntemani.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2013 klo 11:56"]

Ainoat lapset saattavat olla pikkuvanhoja, koska seurustelevat enimmäkseen aikuisten kanssa.

mistä ihmeestä oikein kuvittelet, että ainoat lapset seurustelevat pääasiassa aikuisten kanssa? Oletko koskaan kuullut ystävistä ja kavereista?

[/quote]

Itse olen ainoa lapsi ja olen kokenut usein vaikeuksia sopeutua joukkoon tai toimia isommassa ryhmässä. Eli kyllä, koen että meillä ainoilla lapsilla on omat haasteemme toimia muiden kanssa, koska perhetaustaa elämän jakamisesta samanikäisten tai ylipäätään sisarusten kanssa ei ole.

Lisäksi tunsin oloni todella yksinäiseksi lapsena ja varsinkin murrosiässä, nyt aikuisena olisi ihanaa jos olisi sisaruksia.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2013 klo 12:37"]

[quote author="Vierailija" time="17.04.2013 klo 11:56"]

Oletko koskaan kuullut ystävistä ja kavereista?

[/quote]

[/quote]

no ei todellakaan ole sama asia kuin asua samassa taloudessa muiden lasten kanssa!

t. ainoa lapsi

[quote author="Vierailija" time="19.06.2011 klo 19:31"]

ainoa lapsi. Mulle oli ainakin koulussa tosi vaikeaa pitää puoliani, kun en ollut tottunut tappelemaan kaikesta kuten muut. En osannut olla "minä, minä", koska ei ollut koskaan tarvinnut olla äänekäs ja käyttää kyynärpäitään. Ainoa lapsi varmaan antaa helpommin periksi ja jättäytyy jonon viimeiseksi, minä ainakin. Siskojen kanssa kasvaneet osaavat vaatia mulletännekaikkiheti.

[/quote]

Samoin. Olen ollut aina vähän sellainen reppana, joka ei osannut sosiaalisia sääntöjä tyttöporukassa.

En ollut siis sellaine stereotypia kaikensaaneesta ja lellitystä ainokaisesta. Mutta en vain ymmärtänyt niitä ryhmän signaaleja ja minua oli helppo käyttää hyväksi. Vietin paljon lomien aikana aikaani yksin vanhempieni kanssa mökillä yms, joten sellainen sosiaalinen puoli jäi oppimatta.

Olisin niin kamalan paljon toivonut sisarusta. Ja nyt varsinkin, kun vanhempani ovat vanhoja.

Tuskin tulee. Ei minusta ainakaan tullut. Lienee ihan luonnekysymys. Olen ainoa lapsi, mutta en ole epäsosiaalinen, olen osannut pitää puoleni pienestä pitäen ja ymmärrän sosiaalisia sääntöjä varsin hyvin. Toisaalta viihdyn kyllä myös hyvin yksin, mutta uskoakseni tämä on temperamenttikysymys. Lapsena olin helpottunut siitä, että minulla ei ollut sisaruksia, koska monilapsisten perheiden kotona oli aina tosi levotonta. Nykyään olen kahden vaiheilla. Tunnen aikuisia sisaruksia, joilla on hyvä ja lämmin suhde, mutta toisaalta tunnen myös sisaruksia, joille on ollut toisistaan aikuisina lähinnä murhetta ja mielipahaa.

Näkemäni ja kokemani perusteella ihmisen luonteen kehityksessä ratkaisevia tekijöitä ovat yksilölliset temperamenttierot, ei se, onko meillä yksilöinä sisaruksia vai ei.

[quote author="Vierailija" time="17.04.2013 klo 12:49"]

[quote author="Vierailija" time="19.06.2011 klo 19:31"]

ainoa lapsi. Mulle oli ainakin koulussa tosi vaikeaa pitää puoliani, kun en ollut tottunut tappelemaan kaikesta kuten muut. En osannut olla "minä, minä", koska ei ollut koskaan tarvinnut olla äänekäs ja käyttää kyynärpäitään. Ainoa lapsi varmaan antaa helpommin periksi ja jättäytyy jonon viimeiseksi, minä ainakin. Siskojen kanssa kasvaneet osaavat vaatia mulletännekaikkiheti.

[/quote]

Samoin. Olen ollut aina vähän sellainen reppana, joka ei osannut sosiaalisia sääntöjä tyttöporukassa.

En ollut siis sellaine stereotypia kaikensaaneesta ja lellitystä ainokaisesta. Mutta en vain ymmärtänyt niitä ryhmän signaaleja ja minua oli helppo käyttää hyväksi. Vietin paljon lomien aikana aikaani yksin vanhempieni kanssa mökillä yms, joten sellainen sosiaalinen puoli jäi oppimatta.

Olisin niin kamalan paljon toivonut sisarusta. Ja nyt varsinkin, kun vanhempani ovat vanhoja.

[/quote]

Minäkin olen ainoana lapsena kokenut juuri tämän, että olen ollut helposti hyödynnettävä. Olen ollut kiltti, empaattinen ja reilu kaveri kaikille, mikä toisaalta kai on miellyttämisenhaluakin. Olen ns. jäänyt jonoissa hännille, kun muut ovat rynnineet pitämään puoliaan. Minäkin kaipaan sisarta, jonka kanssa jakaisin elämäni yksityisimpiä tuntoja - ja apua varsinkin nyt, kun vanhemmat ovat iäkkäämpiä ja tarvitsevat hoitoa. Pelkään aikaa, jolloin olen ihan yksin.