Abortti tänään

viiden vuoden päästä :o) Uskonpa että et kadu! Onneittelut rohkeasta päätöksestä, ja kaikkea hyvää raskauteesi liittyen sekä tulevaisuudessa!

En tunne ketään, joka olisi lastaan koskaan katunut. Aborttiaan katuvia tunnen useita.



Joten ONNEA

Mun joululahjatoiveena on vain raskaaksitulo, jota ollaan yritetty jo kauan.

kun teit näin rohkean päätöksen, nostan hattua.



Lastasi et tule katumaan, mutta aborttia olisit katunut lopun ikääsi!

ainakin voit katsoa itseäsi peilistä tästäkin eteenpäin.

ole katunut sitä koskaan yhtään.

oli varmaan siihen astisen elämäni fiksuin päätös.

ole katunut sitä koskaan yhtään.

oli varmaan siihen astisen elämäni fiksuin päätös.

ehkä sitten olisin joutunut katumaan, jos en olisi abortin takia saanut yhtään lasta. mutta tää elämä on niin ihmeellistä ja epäreilua, että sain jopa 2 kerrallaan heti ekasta raskaudesta. ja myöhemminkin, sain kaiken, minkä halusin.

vauveli ? Ihana, upea ja rohkea päätös...



Itse sain sokkiplussan "mahdottomassa tilanteessa" toissakesänä ja miten hienosti kaikki on järjestynytkään. Nyt rakas pieni lapseni tuntuu juuri siltä asialta mikä elämästäni puuttuikin.



ONNEA!!

ehkä sitten olisin joutunut katumaan, jos en olisi abortin takia saanut yhtään lasta. mutta tää elämä on niin ihmeellistä ja epäreilua, että sain jopa 2 kerrallaan heti ekasta raskaudesta. ja myöhemminkin, sain kaiken, minkä halusin.

en todellakaan kadu, sori vaan

Senhetkinen tilanne oli sellainen, ettei vaihtoehtoja oikeasti juurikaan ollut.

Nykyään minulla on kaksi lasta ja välillä toki mietinkin sitä miten ihmeellistä (epäoikeudenmukaistakin?) tää elämä joskus on.

en todellakaan kadu, sori vaan

ajattele jos nyt olisit tehnyt abortin, niin joulu olisi aina muistuttanut siitä ja latistanut joulutunnelmaa

minä aikanaan mietin viimeiseen asti, myös samana päivänä... valitettavasti en tehnyt yhtä viisasta ratkaisua kuin sinä. jos aikakone keksittäisiin, kääntyisin sairaalan ovelta pois. meinasin kääntyä vielä ovella, pysähdyin hetkeksi, silti jatkoin matkaani.



sinä valitsit oikein, onnea raskaudesta!

Tein väärän päätöksen, mutta enää en ehdi perua. Rahat ei tule riittämään.



Mun palkasta on maksettu asuntolaina, sähkö, vesi, jäte, auton vakuutus, päivähoitomaksut, yms. jokapäiväiset kulut plus bensat työmatkoihin. Nämä hoituu vielä äitiysloman ajan, kun päivähoitomaksut ja bensat poistuu kulupuolelta. Mutta entäs sitten? Kolmen lapsen lapsilisästä ja kotihoidon tuesta kertyy ruhtinaalliset muutama sata euroa. Siitä puolet asuntolainaan - mistä rahat muihin? Voin toki hassata ansiosidonnaiset, mutta sitten olenkin pitkäaikaistyötön ja joka tapauksessa minulla ei ole varaa mennä töihin ennen vuoden 2012 syksyä, jolloin esikoinen menee kouluun. Kolmen lapsen päivähoitomaksut on ihan mahdoton ajatus kun kahden lapsen maksujenkin kanssa tekee tiukkaa. Ja sitä paitsi, mistä edes saisin töitä. MInulla oli hyvin paikka pedattuna nyk. työpaikassa, mutta eipä ole tämän jälkeen.



Väärä päätös tuli varmaan tehtyä siksi, että miehen kanssa alettiin puhua koko asiasta vasta sairaalan odotushuoneessa. Päästiin tähän asti, kun kutsuivat vastaanotolle. Olen niin vihainen miehellenikin. Hän on kuin ei mitään ongelmaa olisikaan ja ainoa oma-aloitteinen kommentti on ollut tyyliin "hei nythän me voidaan harrastaa seksiä paljaalla". Ihan kuin kiinnostaisi joku seksi just nyt. On se kumma, miten siinäkin asiassa kaikki on mun vastuulla. MInä jankutan "laita kortsu laita kortsu", mutta ei. Ja kuka kantaa seuraukset? No minäpä minä. Mies ei myöskään halua sterilisaatiota, joten minä se vissiin senkin kokemuksen sitten saan osalleni, kunhan tästä kakarasta päästään.



ap

Ei noin voi ajatella että kunpa pääsis kakarasta..

lapsi olisi toivottukin. kylä ne siitä ohi menevät ja viimeistään vauva sylissä ap on onnellinen hänestä.

selvennän.



Joku tuolla aiemmin kirjoitti, että kysytään viiden vuoden päästä, kadunko. En varmasti kadu lasta ja lapsi sinänsä olisi tervetullut. Mutta kadun sitä, että olen tässä tilanteessa nyt. En ole ollenkaan varma, teinkö oikean päätöksen, kun jätin abortin tekemättä. Päätös tuli sillä perusteella, että syyt tuntuivat aika materialistisilta. Nyt taas tuntuu, että ehkä päätös tehtiin kuitenkin toiveiden varaan. Toive, että asiat kääntyis hyviksi. Kääntyykö ne yleensä ikinä? No ei, ellei itse tee jotain ja tavallaan tällä päätöksellä jättäydyn tietoisesti tekemättömäksi. Herran haltuun niin sanotusti. Sikäli outo päätös meiltä, että me emme kumpikaan usko mihinkään jesseen tai muihin enkeleihin, joilta vois toivoa käännettä parempaan. Mä ehkä uskon ainoastaan pahaan karmaan, joka takaa sen, että jos joku on mennäkseen mönkään niin varmasti menee.



ap

ihan jotain mistä saa rahaa



jos pystyt näin raskausaikana niin tee extraa. eikös kaikki vaikuta kuitenkin äippätukeen?



kolmen lapsen päivähoitomaksut on kyllä paljon, mutta kolmannesta enää se 20%, tai näin ainakin täällä. mistäs tiedät vaikka tutustut tässä vielä johonkin juuri eläköityvään pirteään tätiin joka haluaa hoitaa teidän lapsia (jos vaikka omia lapsia ei ole, eikä lapsenlapsiakaan) ja lapset ois vaan puolipäivähoidossa.



en murehtis vielä, vaan päivä kerrallaan. turhaa suutut miehellesi siitä ettei etukäteen vatvo ja murehdi asioita. eihän niitä murehtimalla voi muuttaa!!



onnea raskaudesta! tuokoon tämä pieni ihminen iloa elämäänne ylenpalttisesti!

tämä ei ole onnea.



Ainoa mahdollisuus lisäansioihin on lottovoitto. Jos niitä töitä oiskin tarjolla, niin mikäs tässä olisi. Juuri nuo "kyllä kaikki kääntyy hyväksi, saatat vaikka kohdata ystävällisen vanhuksen, joka haluaa hoitaa lapsiasi ilmaiseksi" on sitä toiveajattelua, johon en usko. Päivä kerrallaan eläminen vie perikatoon ja sinne me todennäköisesti ollaan nyt menossa.



Kun listaa asioita järjen kanssa, tässä raskaudessa ei ole mitään järkeä. Mun on hyvin vaikea ajatella mitään posiiivista tästä tilanteesta. Ja miten jaksaa mennä neuvolaan taas ja yrittää suhtautua siellä asiaan muuten kuin välinpitämättömästi tai negatiivisesti. Ja toisaalta tiedän, että pitäisi olla kiitollinen kun ei ne lapset mitään itsesäänselyyksiä ole ja entä jos menisi kesken tai kuolisi kohtuun tai käkytkuolisi tai olisi vammainen, en minä sitäkään halua.



Mulla on ajatukset ihan levällään enkä saa mistään kiinni. MIehestä ei ole mitään iloa, mä en myöskään ole sellainen ihminen, joka avaisi sielunsa syövereitä edes ystävilleen. Aika vaikeelta tuntuu nyt päästä tästä mihinkään. Lisäksi olen varmaan jotenkin tunnevammainen, koska mietin koko ajan, miltä nyt pitäisi tuntua. Mietin siellä aborttijonossakin, että pitäiskö nyt olla paskana vai mitä pitäis olla. Olinko sitten oikeasti paskana vai kuvittelinko vain sellaisen olon, koska "niin pitäisi tuntea siinä tilanteessa". Nyt kun ei oikeastaan tunnu paljon miltään, mietin myös jatkuvasti, pitäiskö olla iloinen vai surullinen vai mitä pitäis olla.



ap