Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte aviomiehen kanssa joka ei jaksa/osaa keskustella mistään(yksinäinen liitossa)?
17.12.2009 |
Tilanne on se, että olemme olleet yhdessä 18-vuotiaasta lähtien, nyt olemme vähän päälle kolmekymppisiä, ja meillä on 3 lasta. Viime vuodet elämässä ovat olleet hulinaa lastensaannin ja talonrakennuksen vuoksi.
Minä olen alkanut 30+ paikkeilla kaivata parisuhteelta vähän enemmän kuin jutustelut mitä ostetaan kaupasta, kumpi vaihtaa vaipat yms.
Mies on ihan hyvä mies, luotettava, kiltti, mutta en koe kumppanuutta. Mä olen siis oikeastaan ihan yksin tässä liitossa. Hän ei vaan pysty yhtään syvällisempään keskusteluun eikä tue mua koskaan missään asiassa. Ei koskaan kysy mitä mulle kuuluu ja jos mä istutan hänet "pöydän ääreen" ja haluan puhua jostain, hän vääntelehtii kärsivänä ja nousee minuutin jälkeen pois ja lösähtää sohvalle telkun ääreen ja mutisee jotain että älä nyt tollasia mieti, en jaksa nyt noita miettiä. Kiva vanheta miehen kanssa, joka ei tunnu välittävän.... Rakastaa kyllä, sen tiedän mutta miten sitä jaksaa yksinäisenä vuodesta toiseen..? Hän vain on sitten kait empatia- ja keskustelukyvytön.
Kokemuksia muilla?
Kommentit (79)
Miehessäni on vastaavasti hyviä puolia, joille annan arvoa: hän ei osaa valehdella eikä manipuloida, ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen.
Vaihtaisinko hänet kauniisti puhuvaan mieheen, jonka puheisiin en kuitenkaan luottaisi? En varmasti.
Miten usein suomalaisessa kulttuurissa miellettään puhumattomuus ja rehellisyys, ja toisaalta puhuminen ja epäluotettavuus, jotenkin pakollisiksi pareiksi, eikä muita vaihtoehtoja tunnu olevan olemassakaan.
Minulla on keskieurooppalainen mies, joka on varmaan huomattavasti keskimääräistä suomalaista puheliaampi ihminen (helppoa ;-)). Ei kuitenkaan ole epäluotettava tai kiero (ollaan oltu yhdessä jo yli 12 vuotta, kyllä se tässä vaiheessa olisi tullut ilmi). Tästä on toki iloa, on esim. helppo kutsua vieraita koska mieskin keskustelee heidän kanssaan (piirre, joka puuttui nuoruudessani suomalaisista poikaystävistäni aika tyystin ;-)).
Mutta: jopa hänenkin kanssaan on monesti vaikea puhua tunteista tai syvimmistä ajatuksistaan, koska hän ei yksinkertaisesti halua puhua niistä. Tunteiden vatvominen ja analysointi kuulemma ahdistaa häntä, ei suinkaan helpota. Jos hänellä on ongelma, hän kanavoi ajatuksensa johonkin projektiin (esim. remppaprojekti tai joku iso hankinta, jota pitää suunnitella kovasti). Hän on myös ratkaisukeskeinen, eli kun ratkaisu on keksitty, ongelma laitetaan sivuun välittömästi. Itse miellän tämän tavan käsitellä ongelmia jotenkin perusmiehiseksi; (monet, eivät toki kaikki) naiset taas saavat helpotusta siita vatvomisesta. Eli jotenkin itse ajattelen, ettei kyse ole puhumisesta ja puhumattomuudesta niinkään, vaan miesten ja naisten välisestä erosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En usko että ero on ratkaisu. Toki nykyisessä minä-keskeisessä, kaikki mulle heti maailmassa on paljon heitä, jotka valitsevat oman mielihyvän ja rikkovat samalla perheen. Eikös kuitenkin ainakin naimisissa olevat ole vastanneet papille ("Tahdotko rakastaa... myötä- ja vastoinkäymisissä?") -TAHDON! Eli rakkaus ei ole jotain, joka vain tulee meille vaan se on tahtotila.
Minä suhtaudun muutenkin elämään niin, että kysyn vaikeiden asioiden kohdalla "Miksi tämä tapahtuu minulle?" ja niin tässäkin asiassa.
Parisuhde on kova peili ja sitä ei nykyään moni kestä. Erot johtuvat siitä, ettei kestetä katsoa toisessa sitä, mitä ei voida hyväksyä itsessä. Me siis haluaisimme muuttaa miehiämme, mutta ainoa jota voin muuttaa, olen minä itse. Niin olen tehnytkin ja katso, mieheni muuttuu pikkuhiljaa myös.
Vähän kuin polkupyörän ketju: jos minä pyörin siinä toisessa päässä mieheni mukaan, niin sama jatkuu vaan, mutta kas, kun ratkaisen, mikä tässä hommassa on minulla se juttu, käytökseni muuttuu. Tällöin en olekaan enää pyörimässä siinä vanhassa ja eipä se mies yksinäänkään sitä voi pyörittää, vaan ketju jää roikkumaan.
Meillä mies ei puhu, mutta ei se sitä tarkoita etteikö hän välittäisi minusta. Meillä ei henkeviä pahemmin vatvota, mutta ei siihen ole tarvettakaan. Suhde kukoistaa ihan riittävästi,
Juttuseuraa joskus haluaisin, mutta saan sitä tyttökavereistani. Ja joskus jonkun kuukauden välein mies yllättää ja alkaa itse keskustella jostain asiasta:)
Minä siis koen kummpanuttaa vaikka mies ei puhukaan ja vatvo kaikkea. Minulla se vatvominen myös veisi vaan voimat ja jäisin vellomaan siihen.
Olen tyytyväinen miehessä lähes kaikkeen muuhun. Ja toisaalta ei tuon 18v yhdessäolon jälkeen enää tunnu olevan tarve kaikkea keskustellakaan. Ne arkiset asiat riittää hyvin. Mutta ilman läheisyyttää (mahdollisuutta olla lähellä ja rakastella) suhde kyllä kuivuisi. Myös toisen tuki silloin kun on ihan poikki tai tarvetta siihen on tarpeen. Mutta se tuki osoitetaan meillä muuten kuin puhumalla, kuuntelu ja tekeminen riittää.
Joskus suhteessa kokeilin kuinka tiukkana pitää olla että sain miehen avautumaan, jossain jompaa kumpaa vaivaavassa asiassa. Kyllä se onnistui, kun pidin pääni. Tosin lopputulos oli aina yhtä rasittava, mies rypi itsesäälissä itkien ja sanoi että hänellä on paha mieli kun sai minut pahalle mielelle. Huoh, eli kummasti sai asian kääntymään omaan oloonsa. Empä sitten niin halunnutkaan kuunnella tuollaista vellomista.
Meillä oli ihan täysin samanlaista. Mies oli kyllä kykenevä puhumaan, mutta ei muuttumaan. Ei toista voi muuttaa, jos itse ei halua tai pysty.
Olisin kestänyt kaiken yksinäisyyden, jos meillä olisi ollut edes seksiä. Kaiken henkisen olisin voinut tyydyttää ystävieni kanssa. Kolmen ja puolen vuoden seksitön kausi oli minulle kuitenkin liikaa. Haettiin ero yhdessä. Molemmilla on edelleen yhtä paska ja yksinäinen olo, mutta on oma vapaus. Nyt vuoden eron jälkeen mies on alkanut arvostaa minua, mutta myöhäistähän se enää on,, kun paska on jo housussa.
Eipä siinä sen kummempaa. Seuralliset ja älykkäästi keskustelevat miehet ovat niin harvinaista herkkua että niitä riitä ehkä joka tuhannennelle naiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mies täällä. Kaikki haukut ja epäkohdat otan vastaan ja yritän muuttaa itteäni. En pidä siitä ääntä enkä kiitosta toivo. En osaa asioista keskustella kummemmin mutta ei se tarkoita ettei kiinnostaisi. Haluaisin olla Don Juan ja mitä kaikkea mutta en ole. Näillä eväillä oon tullu ja niitä on yhdessä muijan kanssa syöty. Ties vaikka olisin jonkun teistä äijä. Vaikka en pöydässä näitä asioita vatvo niin kyllä minä tiedän ne epäkohdat ja parhaani teen.
Ollaan oltu yhdessä 16 vuotta. Kolme lasta, jotka nyt alkavat kaikki olla kouluiässä. Mies on todella ihana. Ei esim. ole koskaan huutanut mulle vaikka olen joskus käyttäytynyt todellla epäasiallisesti. Ei ole kuitenkaan koskaan oikein osannut keskustella mistään. Suhteen alussa ajattelin sen johtuvan meidän nuoruudesta. En silloin itsekään halunnut kovin syvällisiä keskustella. Nyt olen huomannut, että asia ei muuksi muutu. Minulle ratkaisu oli opiskelujen aloittaminen. Olen siis ollut kotona melkein 7 viimeistä vuotta. Nyt mulla on taas "omaa tekemistä" ja uusia tuttavuuksia (on mulla siis ystäviä ollut aina), joiden kanssa viettää päivät. Ei tarvii sitten enää miestä rasittaa, kun se pitkän päivän jälkeen tulee kotiin.
Vähän vaan hämää se, että mitäs sitten kun ollaan kuuskymppisiä?! Emmäkään jaksais aina aloittaa uutta tutkintoa tai uudessa työpaikassa :/...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aattelen kans että oisko toi se suomalainen perusluonne, miehillä aika yleinen..
suomalaisenmiehe perusluonteen toitottaminen. Kokemust aon muustakin kuin suomalsiesta mihstä ja voin sanoa, että se ero on nimenomaan miehen ja naisen luonteissa ei kansallisuudessa. Voin sanoa että mies on marsista ja nainen venuksesta. Niin se vaan on.
Olen toki kuullut miehistä, jotka saattavat vaikuttaa täydellisiltä, mutta paljastuvatkin jossain vaiheessa narsisteiksi tai pahimmillaan psykopaateiksi.
Kiitän onneani, ettei minulle osunut yksi niistä, vaan hyvä mies, joka vaa valitettavasti ei juuri osaa puhua tunteistaan. Mutta minussakin on paljon vikoja eli eiköhän tässä ole vain vakka kanstensa valinnut. Muutumme parempaan päin kyllä hitaasti ja varmasti omia vanhoja haavojamme itsellemme ja toisillemme paljastaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
käytännössä teininä sitouduin mieheeni tietäen hyvin ettei hän ole täydellinen ihminen.
"Aikuiset" varoitteli ja käski odottamaan pari vuotta, iässäni ei kuulemma voinut tietää rakastaako toista vielä vuosien päästä. Erehtyivät, rakastan ja välitän.
Mikseivät kysyneet kestääkö mielenteveyteni tämän miehen rakastamista?
sä lähdet nyt tässä omista itsekkäistä tarpeistasi ja unohdat että mies on erilainen kuin nainen ja miehen tarpeet ovat erilaisia. Nainen on lähes poikkeuksetta luonnostaan verbaalisesti lahjakkaampi ja osaa ilmaista itseään paremmin sanoin. Sitten kun yhtäkkiä suomalainen, hiukan jörö köriläs istutetaan tuoliin ja sanotaan että puhu, puhu, niin johan sille iskee paniikki ja tekeekin mieli vääntelehtiä. Se, että sä väitätä miestäsi empatia- ja keskustelukyvyttömäksi, on aika rumasti vyön alle isketty. Ei se ole edes totta. Käypä nyt kirjastossa ja lainaa vino pino kunnon parisuhdeoppaita. Ei mitään emansipoituneiden feministien kirjoittamia, vaan sellaisia jotka pyrkii parisuhteen ongelmien ratkaisemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos 2000-luvun ihminen, varsinkaan Jumalana pidetty mies, ei osaa keskustella, siinä on naisen turha lähteä vastaan tulemaan. Miehet keksivät aina syyn sille, miksi ovat surkeita jossain: jos mikään muu ei mene läpi, vedotaan mystiseen perimään/biologiaan. Mikä muu selittäisi raiskausten ym. kauheuksien puolustelut samoissa ihmisissä, jotka ovat käyneet jopa kuussa älynsä turvin??
Oma mieheni on hyvä kuuntelemaan ja puhumaan, muttei keskustelemaan. Minä johdan aina keskustelua, oikein lypsän mieheltä niitä mielipiteitä- jossen tätä tee, saan katsella hämmentyneen näköistä, koiransilmäistä miestä. Ja vähän ajan päästä itseäkin alkaa vituttaa.
Mies ei ole koskaan osannut lohduttaa tai tukea minua.
Kun puhun jostain, hän on kärsivän näköinen ja tekee samalla jotain muuta, esim. lukee lehteä, katsoo tv:tä, menee toiseen huoneeseen tai ulos kesken puheeni jne. Joskus hän vain lähtee töihin ja sanoo "heippa" suunnilleen kesken lauseeni, vaikka olisin juuri jotain lohtua, tukea tai ystävällistä sanaa vailla...
Yksinäisyys vaivaa siis täälläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikuttaisi, että näissä joissakin tapauksissa kyse on aleksitymiasta tai jostain muusta sairaudesta esim. aspergerista tai masennuksesta.
Tällainen ihminen sairastuttaa puolisonsa. Jos käydään jopa parisuhdeterapiassa ja toinen ei silti halua muuttua, niin sairaus täytyy olla taustalla. Vähän vaikea ymmärtää, miksi jatkaa tällaista suhdetta muuten kuin taloudellisessa mielessä.
Mun mies kun alkaa keskustelemaan, niin ottaa ylimielisen besservisserin roolin ja kertoo kaikki muissa olevat syyt ottamatta vastuuta mistään tilanteista itse. Sitten löytää kaikista keskusteluista ne lillukanvarret, joiden avulla pystyy selittämään/väittelemään minkätahansa aiheen omaksi hyödyksi. Että semmonen lapsellinen mies mulla.
Vierailija kirjoitti:
tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
Me oltiin ainakin niin nuoria, ekat vakituiset toisillemme... Itse olin kokematon, ja imarreltu kun edes joku tykkäsi. Ei ollut kauheesti vaatimuksia. Ei silloin ajatellu asioista kuin nyt, eikä oikeestaan analysoinu suhdetta ollenkaan. Enkä kilttinä tyttönä osannu ajatellakaan että olisin lopettanut seurustelun "kesken kaiken". Hupaisaa?! Mutta en tosiaankaan sano, että elämäni olisi huonoa, tai mies olisi huono, päinvastoin olen säästynyt monelta kolhulta maailmassa ollessani hänen kanssaan, näin uskon... :/
t.5
Pitääkö elämässä säästyä kolhuilta ja sen vuoksi elää jonkun tuppisuun kanssa? Mikäs se avioliiton tarkoitus on? Ettei tartte yksin käydä kaupassa ja voi kaikille sanoa olevansa naimisissa jonkun hahmon kanssa, vaikka sen kanssa ei jaakkaan mitään, edes sanoja?
Vierailija kirjoitti:
Mies ei ole koskaan osannut lohduttaa tai tukea minua.
Kun puhun jostain, hän on kärsivän näköinen ja tekee samalla jotain muuta, esim. lukee lehteä, katsoo tv:tä, menee toiseen huoneeseen tai ulos kesken puheeni jne. Joskus hän vain lähtee töihin ja sanoo "heippa" suunnilleen kesken lauseeni, vaikka olisin juuri jotain lohtua, tukea tai ystävällistä sanaa vailla...
Yksinäisyys vaivaa siis täälläkin.
Eli teillä asuu joku tyyppi, joka tekee ihan kaikkea muuta meiluummin kuin puhuu sulle? Mitä järkeä tollasessa suhteessa edes on?
Jos ei jaksa niin täytyisi erota. Joskus se elämä kasvattaakin erilleen.
Minä olen nimenomaan kasvanut henkisesti, mies ei. Mies ei ole kykenevä keskustelemaan MISTÄÄN. Ei säästä, uutisista, lasten aisioista, suhteestamme nyt puhumattakaan. Olen totaalisen kypsä ja mietin eroa. Olen odottanut muutosta, mutta miehen luonne vaan on sellainen. Harmittaa, kun muuten mies on ihan hyvä.
Kannattaako tällaisen takia erota? Minun mielestäni tämä on iso asia.