Miten jaksatte aviomiehen kanssa joka ei jaksa/osaa keskustella mistään(yksinäinen liitossa)?

Hanki naiskavereita, joiden kanssa voit jutella!

miettikää nyt - kyllä kotona pitää olla puhekykyinen kumppani, jos itse sitä haluatte! Aika naurettavaa sanoa "hommaa tyttökavereita".



Itse elin tuollaisessa suhteessa, meillä oli kanssa kiire tehdä kaikkea ja olimme nuoria. Myöhemmin tajusin, ettei mies osaa puhua mistään, vaikka hyvä mies olikin muuten. Tätä kesti vuosia ja ahdistus vain kasvoi kasvamistaan, pääni ei ikinä saanut tyydytytystä kotona. Lopulta kaikki johti avioeroon ja löysyn myöhemmin miehen, jonka kanssa todellakin pystyy puhumaan mistä vain, tasavertaisesti.

alkujaan ollaan osallistuttu keskusteluihin edes jollain tavalla ja tasolla kun naiseen ollaan tutustuttu/tutustumisvaiheessa. Myöhemmin yhdessäolon vakiinnuttua ja tasaannuttua miehellekin tulee se turvallinen olo ja tuntee tuntevansa toisensa ei sitä tule ajatelleeksi, että siinä jotain syvällisiä tarvitsisi keskustella (siis parisuhteeseen kuulumattomia yleisiä asioita) (mies voi kokea ne ns. "turhana" yhteisen parisuhteen kannalta).



Kyllä kait se miehellä on niin, että ei sitä yleiseesti tule hekeviä keskusteltua kun toinen jo tunnetaan. Enemmän ja vähmemmän kait me sit ollaan tälläsiä yleensä...



PS, ollaan hiljaa tulee kalaa...



-mies vaan

tuollainen hyvä, luotettava mies, joka ei osaa puhua tunteistaaan, asioista ei saa valittaa ja apua ei saa pyytää. Kaikki jaksettava itse.



Tuloksena sitten se, ettei kertonut mulle ahdistuksestaan ja pahasta olostaan, vaikka näin sen päälle ja kyselin mikä on. Lopulta sanoi sitten, ettei enää mua rakasta ja se kymmenvuotinen liitto ja ydinperhe oli sitten siinä. Keskusteluista ei hänen mielestään hyötyä, pariterapiaan ei halua.



Reilu meininki?

pateettisuuden huipentuma lienee, että mieheni on ensimmäinen, joka minut on huolinut. Sen olen tosin tajunnut vasta jälkikäteen. Mutta ei mua tosiaan kukaan muu ole naimisiin kanssaan pyytänyt...

Haloo, ei kosintoja sinkoile solkenaan muittenkaan ihmisten elämässä. Useimmat seurustelusuhteet kulkevat kaarensa alusta loppuun ilman että kumpikaan ehdottaa naimisiinmenoa.

ettei apua saisi pyytää ja sitä saisi yms. normaaleja arkirutiineja koskevia asioita.



Itselleni näitä syvällisiä yleiskeskusteluja joita en niin kahueasti jaksa käydä on joidenkin villalankojen ominaisuuksien muuttuminen 20v aikana tai syvällinen asioiden vääntäminen jostain päivän polttavasta aiheesta (pari lausetta ko. asiasta riittää :)). Tai muustakaan joka ei perheen toimintaan niin keskeisesti/kovasti vaikuta.



Kyllä sitä nyt omiin perheen asioihin tai toisen vanhemman asioihin pitää ottaa kantaa ja kommentoida/keskustella. Se on selvä.



#24

Eroa nyt heti, ei muutu yhtään paremmaksi vaan huonommaksi. Hoida itsesi kuntoon, mene terapiaan, hanki lääkitys.

Neloselle

Eroa nyt heti, ei muutu yhtään paremmaksi vaan huonommaksi. Hoida itsesi kuntoon, mene terapiaan, hanki lääkitys.

Voit uskoa, että olen tätä miettinytkin. Mutta kun ollaan luotu yhteinen elämä yhdessä, ei tästä niin vaan lähdetä. On talot ja lemmikit. En tiedä mihin tästä menisin. Enkä minä tätä miestä vihaa, hänessa on myös todella paljon sellaisia puolia, joita arvostan.

Terapioita on käyty ja lääkityksiä on ollut. Ei kiitos niitä enää. Mä oon käynyt kaks pitkähköä terapiaa, ja voin kyllä sanoa, että niistä oli loppujen lopuksi aika vähän apua. Ei täysin hyödyttömiä, mutta terapia ei vissiin vaan sovi mulle.

Sitten kun yhtäkkiä suomalainen, hiukan jörö köriläs istutetaan tuoliin ja sanotaan että puhu, puhu, niin johan sille iskee paniikki ja tekeekin mieli vääntelehtiä. Se, että sä väitätä miestäsi empatia- ja keskustelukyvyttömäksi, on aika rumasti vyön alle isketty. Ei se ole edes totta.

niinpä.

olen mies ja aikoinani luulin osaavani keskustella mutta nykyään vastaan liian usein "en tiedä". jos vaimo on hiljaa 2min ja en osaa sinä aikana kommentoida mitään, niin saan haukut. ei ne minua kaada mutta eipä innosta vastaamaankaan. osaan kyllä kuunnella mutta jos itsellä ei ole mitään aiheeseen liittyviä kommentteja, niin vaikea puhua.

Sitten kun yhtäkkiä suomalainen, hiukan jörö köriläs istutetaan tuoliin ja sanotaan että puhu, puhu, niin johan sille iskee paniikki ja tekeekin mieli vääntelehtiä. Se, että sä väitätä miestäsi empatia- ja keskustelukyvyttömäksi, on aika rumasti vyön alle isketty. Ei se ole edes totta.

niinpä.

olen mies ja aikoinani luulin osaavani keskustella mutta nykyään vastaan liian usein "en tiedä". jos vaimo on hiljaa 2min ja en osaa sinä aikana kommentoida mitään, niin saan haukut. ei ne minua kaada mutta eipä innosta vastaamaankaan. osaan kyllä kuunnella mutta jos itsellä ei ole mitään aiheeseen liittyviä kommentteja, niin vaikea puhua.

Jos töissäsi aina sanoisit vain, että "en tiedä". Tai jos pomo kysyy mielipidettä, niin tuijottaisit vain tuppisuuna? En usko, että teet niin. Tai jos teet, niin et voi kyllä olettaa pääseväsi kovin korkeaan asemaan. Miksi sinulla on avioliitossasi erilaiset standardit, kuin muussa elämässäsi?

[quote author="Vierailija" time="17.12.2009 klo 17:43"]

tuo, ettei palautetta/kehuja tule. Mulla on huono itsetunto, ja olen sanonu miehellekin, kuinka tärkeetä hänen olisi yrittää antaa positiivista palautetta mulla. Sillä on uskomattoman kohottava vaikutu, mut ku ei... :( Itse kehun miestä/lapsia jatkuvasti.

t.5

[/quote]

Meillä jollain tapAaa sama tilanne... mies ei kehu, kannusta eikä pysty keskustelemaan mistään. Töykeä osaa olla jos mielipidettä häneltä odotetaan .Oon niin hajalla... 

Täältäkin löytyy yksi sellainen mies, ja mä olen ihan täysin hyväksynyt sen asian, että tässä suhteessa ollaan hiljaa. 

MUTTA, jos sitä miestä ottaa päähän, niin a) miksi hemmetissä sen pitää purkaa se muhun tai lapseen? b) miksi hemmetissä se ei voi vastata suoraan kysymykseen rehellisellä vastauksella? "Mikä sulla on?" "Ei mikään." Vaikka näkyyhän se kilometrien päähän, kun toinen on norsun vtulla. SE ärsyttää.

Ja myös se, että se älykääpiö ei voi tajuta, että mä en halua tehdä sen kanssa mitään, koska me ei koskaan puhuta. Mä olen joutunut hyväksymään sen, että ei puhuta. Miksi se ei voi hyväksyä, että meillä ei ole yhteistä aikaa, koska meillä ei puhuta? Vielä kuuden vuoden jälkeenkään, ei vaan voi t a j u t a. Vaikka suoraan sanois ja rautalangasta vääntäisi.

Minun on jotenkin helppo samaistua teidän miehiin, sillä itse olen samanlainen, vaikka olenkin nainen. INHOAN tuommoista vatvomista ja keskustelemista yli kaiken. Meillä mies on se, joka enemmän haluaa keskustella tunteista ym. ja mua ahdistaa aivan hulluna. Olen muutenkin huono puhumaan tunteistani. Minullakaan ei ole mitään ikävää taustalla, olen vain aina ollut tämmöinen. Mulle ihan oikeasti riittää että saisin iltaisin vain katsoa telkkaria ja lukea vaikka lehteä, en kaipaa yleensä mitään syvällisiä keskusteluja tai muutakaan. Yhdessä ollaan oltu 12 vuotta, 2 lasta. Toisaalta olin tämmöinen samanlainen jo suhteemme alussa, joten mies kyllä tiesi, millaisen naisen otti.

Meillä on telkkari auki yötä päivää. Sitä ei saa edes sammuttaa silloin kun mies menee suihkuun tai kun mennään makkariin seksihommiin, se vain laitetaan äänettömälle. Jos sammutan sen mies suuttuu ja menee laittamaan takaisin päälle.  Suurimman osan ajasta mies siis istuu sohvalla ja tuijottaa telkkaria eikä koskaan kuule kun puhun hänelle. Saatan mennä viereen ja yrittää puhua jostain mikä vaivaa mieltäni, ja sitten tajuan että puhun seinille koska telkkarissa on juuri  nyt niin kiinnostava mainos, ettei mies kuule. Siis hän ei koskaan kuule kun kysyn jotain tai puhun kun katsoo telkkaria, ihan sama mikä ohjelma kyseessä, oli sitten luonto-ohjelma tai piirretty. Meillä siis telkkari on tullut kaiken kommunikoimisen väliin. Silloin on pieni mahdollisuus kommunikoida kun mies poistuu keittiön puolelle, mutta ei hän silloinkaan jaksa jutella mistään. Olen siis yksin murheineni.

No huh

Kyllä minulle ainakin tuo lohtua että ilmiö on näin yleinen. Takana 15 yhteistä vuotta, kolme lasta ja keski-ikäisiäkin ollaan jo.. ei tässä enää mitään eroamaan kannata alkaa mutta tuntuu uskomattomalta olla 40 v nainen ja nyt VASTA tajuta että tämäkin haluaa vaan sitä yhtä ja samaa kun itse haluaisi suhteelta jo vähän muita ulottuvuuksia.. enemmän vaikka yhteistä ulkoilua jos keskusteluun ei kykene. Mutta aina kun yritän keskustella, ystävällisestikin, niin jo alkaa ärjyminen ja kina, mistään ei voi puhua muusta kuin kauppalistoista tai auton korjaamisista. Joskus ei niistäkään. Erityisiä avio-ongelmia ei (tietääkseni?) ole muita kuin tämä keskusteukyvyttömyys mutta kun kolmen lapsen asioissakin olisi vähän puhuttavaa joskus ja kompromissin tekoakin.

Olen kateellinen lapseni koulukaverin sateenkaariperheelle, heillä ei kasvattajina tällaista ongelmaa vaikuta olevan!

Minulla on kokemusta poikaystävästä joka kyllä puhui, mutta muuten elämä oli yhtä vuoristorataa. Ja sitten avioiduin miehen kanssa, joka ei kerta kaikkiaan keskustele tunteista. Ja ajoittain ei ylipäätään keskustele. Mutta hän näyttää tunteensa teoillaan. Ja minun tehtävä on puheella näyttää, että huomaan sen. ja arvostan. Minulla on vienyt vuosia tajuta, että vaikka minulla on oikeus puhua tunteistani, enl voi määrätä toista omassa kodissaan aina ottamaan tätä puhetta vastaan. Joskus on vain parempi mennä lenkille ja odottaa sopivampaa hetkeä. Moni asia korjaantuu myös ilman vatvomista. Mutta erona muutamaan ketjussa kirjoittaneeseen, me kyllä jutellaan päivän tapahtumista ja vitsailemme ja pilailemme paljon ja nauran miehen jutuille välillä vedet silmissä. Meillä on siis yksinkertaisesti kivaa, luotamme toisiimme ja seksi pelaa. Tämä riittää. Minulla on työelämä ja ystäviä ja on asioita, joista voi puhua heidän kanssa, mutta ei kotona. Oikeasti tuntuu, että tulisin hulluksi, jos vielä pitäisi kokeilla suhdetta, missä myös mies haluaa avautua ja vatvoa tunteitaan. Kokemukseni tästä ei ole ihan sitä, mistä monni tuntuu haaveilevan. 

Aika karkeaa yleistystä tässä ketjussa miehistä.

Minulla on ollut aina miesystäviä, jotka ovat osanneet keskustella ja todella hyvin. Tässä on lähinnä kyse siitä, että millä perusteella te ne miehenne olette valinneet, ei muusta.

Jos ei ole tullut painotettua keskustelutaitoa ja älyä valinnan hetkellä niin kyllä se on ihan oma moka.

Kyllä ihan fyysistä vetovoimaa saattaa kuvitella rakkaudeksi. Itselläni on varmaankin käynyt niin, sillä olemme mieheni kanssa kuin eri planeetoilta. Keskustelukumppania hänestä on turha kuvitella. Käytännön asioista puhuminen on turvallista, niistä hän ei suutu eikä mökötä. Olemme molemmat eläkkeellä ja yhteistä aikaa on paljon, joten tylsältähän tämä elämä hänen kanssaan tuntuu. Onneksi minulla on upeita ystäviä, joiden kanssa voin keskustella. Ilman heitä en kestäisikään. Mieheni on akateemisesti koulutettu, ja itse vähemmän koulutettuna huomattavasti kiinnostuneempi ihan kaikesta. Luen paljon, nautin käsillä tekemisestä, klassisesta musiikista, kokkailusta, maailman menosta ym. ym. Kotona mieheni vain istuu joko TV:n ääressä tai pelaa pasianssia! 

Meillä tässä ketjussa monesti kuvattu tilanne johti miehen pettämisiin ja lopulta eroon. Jälkikäteen, koska olemme suht hyvissä väleissä, mies on sanonut, että olisi pitänyt osata ja uskaltaa puhua. Hänen kohdallaan kyse oli siitä, että hän ei kuulemma halunnut suututtaa minua kertomalla omista toiveistaan. Lopulta hän ratkaisi sitten tilanteen menemällä vieraisiin Ja siitä seurasi kyllä pahempia ongelmia kuin yksittäinen riita.

joku kirjoittikin tuossa aiemmi , että "trauma etsii traumaa". Uskon, että sitä ihastuu tietyntyyppisiin ihmisiin, jotka näennäisesti paikkaavat jotain omaa tarvetta, mutta lopulta eivät kuitenkaan kykene vastaamaan niihin. Mekin olimme toistemme ensimmäiset "potentiaaliset" puolisovaihtoehdot, ja siihen tartuttiin.

Kehotan kaikkia googlaamaan tunnelukkotestin ja hankkimaan sen kirjan. Itselle siitä on ollut apua tiettyjen käyttäytymismallien tunnistamisessa.

Meillä keskustellaan. Ikää 33,yhdessä oltu 18-vuotiaista asti. Neljä lasta,raksa ja konkurssi koettu. Puhutaan työasioista,kasvatuksesta,lapsuuden perheistä,yhteisistä tulevaisuuden haaveista.... Kaikesta. Meillä on paljon ystäväperheitä ja samalla tavalla kumpikin nautitaan hyvistä keskusteluista heidän kanssaan. En voisi kuvitellaeläväni perhe-elämää puolison kanssa joka ei keskustele.