Lue keskustelun säännöt.
Miten jaksatte aviomiehen kanssa joka ei jaksa/osaa keskustella mistään(yksinäinen liitossa)?
17.12.2009 |
Tilanne on se, että olemme olleet yhdessä 18-vuotiaasta lähtien, nyt olemme vähän päälle kolmekymppisiä, ja meillä on 3 lasta. Viime vuodet elämässä ovat olleet hulinaa lastensaannin ja talonrakennuksen vuoksi.
Minä olen alkanut 30+ paikkeilla kaivata parisuhteelta vähän enemmän kuin jutustelut mitä ostetaan kaupasta, kumpi vaihtaa vaipat yms.
Mies on ihan hyvä mies, luotettava, kiltti, mutta en koe kumppanuutta. Mä olen siis oikeastaan ihan yksin tässä liitossa. Hän ei vaan pysty yhtään syvällisempään keskusteluun eikä tue mua koskaan missään asiassa. Ei koskaan kysy mitä mulle kuuluu ja jos mä istutan hänet "pöydän ääreen" ja haluan puhua jostain, hän vääntelehtii kärsivänä ja nousee minuutin jälkeen pois ja lösähtää sohvalle telkun ääreen ja mutisee jotain että älä nyt tollasia mieti, en jaksa nyt noita miettiä. Kiva vanheta miehen kanssa, joka ei tunnu välittävän.... Rakastaa kyllä, sen tiedän mutta miten sitä jaksaa yksinäisenä vuodesta toiseen..? Hän vain on sitten kait empatia- ja keskustelukyvytön.
Kokemuksia muilla?
Kommentit (79)
Minulla on tuollainen mies, joka ei keskustele eikä kehu.
Minusta vika ei ole miehen, eikä hänen täydy muuttua. Täydellistä miestä ei myöskään ole, mutta tämä on kyllä oma mielipiteeni. Ne ongelmat ovat vain sitten erilaisia eri miesten kanssa. En enää odota, että tuo mies puhuisi kanssani erityisemmin. Juttelen asioista muiden ihmisten kanssa, jos haluan olla syvällinen. Meidät pitää kyllä muut asiat, kuten lapset ja parisuhteen muut osa-alueet. Toisaalta koen saavani mieheltä jonkin verran tukea vaikeissa paikoissa, mutta ei verbaalista vaan esim. arjessa auttamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
60 miks sun pitää tulla elvistelemän tähän ketjuun?
[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 10:36"]
60 miks sun pitää tulla elvistelemän tähän ketjuun?
[/quote]
En ole 60, mutta samalla tavalla meilläkin keskustellaan. Mielestäni on tärkeää tuoda ilmi, että tuollainen puhumattomuus ei ole normaalia ja ettei sitä tarvitse sietää tärkeimmässä ihissuhteessaan.
Toisaalta jos ero ei ole oikeasti vaihtoehto, kannattaa keskusteluseuraa hakea muualta. Käytännössä yksi ihminen ei voi millään tyydyttää toisen kaikkia tarpeita.
Minulla kanssa mies joka ei liikoja keskustele. Arjen asioista kyllä jutellaan, mutta ei meillä mitään elämää suurempia keskusteluja ole. En tosin enää sellaisia kaipaakaan ja ehkä hyvä ettei liikoja vatvota kaikkea. Meillä asiat hoituvat käytännössä ja tukea toiselle löytyy. Sen tuen voi näyttää muutenkin kuin sanallisesti ja usein se on tehokkaampaa/toimivampaa niin. Toisaalta kyllä mies osaa kuunnella ja on empaattinnen, ei vaan hirveästi puhu.
Jos haluan juttuseuraa, niin sitä varten minulla on kavereita. Lasten kanssa myös tulee joskus juteltua (meillä jo isompia lapsia). Olen myös oppinut karsimaan liikaa vatvomista, se ei välttämättä tuo onnea. Onni ja elämä on tässä ja nyt, elämä ja parisuhde tarvitsee minusta enemmän arjen tekoja kuin puhetta. Olen onnellinen miehestäni, joka ei liikoja hölise. Hän tasapainottaa minua sopivasti.
[quote author="Vierailija" time="21.09.2013 klo 23:07"]
Tässä on lähinnä kyse siitä, että millä perusteella te ne miehenne olette valinneet, ei muusta.
Jos ei ole tullut painotettua keskustelutaitoa ja älyä valinnan hetkellä niin kyllä se on ihan oma moka.
[/quote]
Mun on kyllä aivan pakko myöntää että 26-vuotiaana yhteisen taipaleen alkaessa (se 15 vuotta sitten) ei voinut kyllä vähempää kiinnostaa kenenkään keskustelutaidot! En ollut varmaan kovin taitava/halukas keskustelemaan silloin itsekään?! Aivan muut jutut painoivat vaakakupissa silloin, luulin että se olisi ollut aivan "normaalia" siinä elämänvaiheessa. Itse siis olen varmastikin enemmän muuttunut, keskustelutaitoja kaipaavammaksi (vai rupsahtamiseksiko sitä kutsutaan?) ja kun toinen on edelleen sama/samalla tasolla (kiinnostuksen kohteineen kaikkineen) kuin 15 vuotta sitten niin kai se sitten on se mies joka tässä on hävinnyt ;)
-se aiempi 40 vee-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samassa veneessä ollaan. Jos minä en joskus ehdottelisi jotain happeningia, meillä ei edes tehtäisi ts mentäisi varmaan mihinkään. Yli 10 v eikä kunnon keskusteluja ikinä. Minulla tämä on alkanut viime vuosina vaikuttaa selkeästi seksuaaliseen halukkuuteen, josta sitten mieskin kärsii erityisesti. Kun ei vaan saa sitä erityistä yhteyttä, intiimiyttä sekä älyllistä stimulaatiota, mikä itselläni vaikuttaisi varmasti myös seksielämään. Nyt se on sitten sellaista kerran kuussa ihan ruumilliseen tarpeeseen. Joskus olen miettinyt että onko mies oikeasti vähän tyhmä, mutta tullut siihen tulokseen että ihan normaalit älynlahjat, henkisesti jotenkin vaan laiska.
Ja silloin yhteen mennessä ei tosiaan ajatellut että se on nyt sitten tässä, ettei minkäänlaista kehittymistä tapahtuisi. Jotenkin myös pidin siitä ettei tarvi kaikkea vatvoa kun itselläni on ollut taipumus märehtiä nuorempana vähän liikaakin.
En oikein uskalla ihan suoraan tästä miehelle kertoakaan,koska en ole valmis eroamaan (mikään muu ei ole vialla mutta onko tämän mukana sitten kaikki?) ja tiedän ettei mies tuosta mihinkään muutu. En kehtaa puhua tästä ystävilleni, jotenkin hävettää että elän niin pinnallisen miehen kanssa. Joskus yksi mainitsi ettei oikein saa ikinä miehestäni mitään irti ja väitin, että se vaan avautuu hitaasti. Olisi tosi noloa myöntää olevansa naimisissa ihmisen kanssa jossa ei vaan kerta kaikkiaan ole mitään syvempää.
Ja olen siis kyllä kertonut useaan otteeseen miehelle keskustelun tarpeestani. Kamalinta on , etten enää oikein tiedä rakastanko koko miestä. Lapset on ja lemmikit joo. Hän on erittäin hyvä isä mitä ei pidä yhtään vähätellä. Pelkään vaan että tämä joskus rjähtää käsiin..Ja samalla poden huonoa omaatuntoa siitä että olen paska vaimo, joka pihtaa seksiä. Tämä on mieheni mielestä ehdottomasti varmaan suurin ongelma suhteessamme. Se, että en halua.
Hoh hoijaa. Tulipa avauduttua..
No voi vittu pitääkö miehen olla joku tommytaberman että olisitte tyytyväisiä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa valita kumppaniksi humanistisia aloja opiskellut akateeminen nuoremman polven mies. Sivistyneelle nykymiehelle keskustelukyky on itsestäänselvyys. Nuo möllöttäjämiehet ovat pääasiassa syrjäseutujen duunarikotien kasvatteja.
Mä luulen, että yksi syy on se, että 16-kesäisenä aloitettu suhde on usein 35-vuotiaana aivan finaalissa. "villi nuoruus" on jäänyt väliin ja molemmat on kasvaneet aikuisiksi, mutta valitettavasti eri suuntiin. Olen itse sitten kuunnellut firman pikkujouluissa useammankin miehen tilitystä siitä, miten kotona on kuollutta ja vaimo "nalkuttava akka" ja seksielämä kuollutta (korostan: EN ole koskaan yhteenkään koskenut, ei ole tarvetta kun itsellä huippumies). Monet myös sanovat, että "meillä ei ole vaimon kanssa mitään yhteistä" eli mies ehkä kiinnostunut moottoriurheilusta, joka vaimon mielestä on idioottimaista ja jos vaimo suhtautuu tuollaisella asenteella miehelle tärkeään sydämenasiaan niin miksi hemmetissä sen pitäisi sitten jaksaa keskustella jostain naistenlehden määrittelemästä onnellisuuden käsitteestä? Ehkä se ei sitten sitä miestä voisi vähempää kiinnostaa. Olette liian erilaisia ja teillä ei tosiaan ole puhuttavaa keskenänne.
Juuri taas yhden kanssa keskustelin tai oikeammin kuuntelin tilitystä siitä, miten "mikään ei tunnut miltään". Nää miehet on kuitenkin usein tunnollisia ja rakastavat lapsiaan ja eivät halua perhettä rikkoa, mutta kännissä sitten avautuvat kodin ulkopuolella. Selkeästi ovat huonona kun parisuhde kaukana toiveista.
Mä olen itse tavannut oman mieheni hiukan vajaa 30-vuotiaana. Onneksi. Nuoruus eletty, opiskeluvuosien seikkailut seikkailtu ja ne nuoruuden tuliset rakkaudet päättyneet. Onneksi. Rinnalle löytyi mies yhteisen harrastuksen parista, samanlaisella luonteella varustettuna mikä tarkoittaa että juttua riittää. Fyysisen intohimon lisäksi voin aidosti sanoa, että mies on paras ystäväni.
Eli mutkan kautta alkuperäiseen kysymykseen:
Jos te ette ole kiinnostuneita samoista harrastuksista, jos teillä on hyvin erilaiset työt, jos et ymmärrä (etkä halua opetella) ymmärtämään sitä miehesi maailmaa niin vaikea sitä jutunjuurta on keksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta nämä puhumattomat miehet jotka kesken lauseen lähtevät huoneesta. Minä ainakin ihastuin nimenomaan hyviin keskusteluihin suhteen alkuvaiheessa. Mietityttää minne ne on kadonneet vai onko kaikki aiheet jo käyty läpi. Vai omat vaatimukset kasvaneet.
Miten olette muut ratkaisseet asian? "Pakottaneet" miehen puhumaan? (ja miten se tehdään?) Etsineet keskusteluseuraa muualta? Tyytyneet vähempään ja keskittyneet hyviin puoliin suhteessa?
Minäkin olen samojen ongelmien kanssa pyörinyt, ja lopulta päätynyt siihen, että en voi odottaa ihmiseltä sellaista mihin ei vaan pysty.
Tuo naisen kirjoittaa kuvaus siitä, miten lyö tyhjää tunteista puhuttaessa, on sitä, mitä kuvittelen mieheni kokevan. Hän ei vain osaa lohduttaa, helliä tai hoivata. Hän ei osaa sosiaalia krumeluureja läheisten kanssa, joten ei esim koskaan ole minulta kysynyt miten on päivä mennyt, miten jaksan tms. En kuitenkaan usko, että on piittamaton, yrittää tehdä asioita joita luulee minun haluavan - mutta ei osaa kysyä mitä haluaisin.
Miehessäni on vastaavasti hyviä puolia, joille annan arvoa: hän ei osaa valehdella eikä manipuloida, ja hyväksyy minut juuri sellaisena kuin olen.
Vaihtaisinko hänet kauniisti puhuvaan mieheen, jonka puheisiin en kuitenkaan luottaisi? En varmasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tulitte menneeksi tuollaisen miehen kanssa alunalkujaan yhteen? Oliko se siis ihan vaan ruumiillista vetovoimaa vai mitä?
tietenkin kaikki toisin. Vasta vuosien myötä, väsymyksen tultua kaikki ihanat ongelmat, mukaan lukien puhumattomuus. Itse selviän sillä, että hoidan itseäni jatkuvasti vaihtoehtohoidoilla. Juttelen asioista äitini, siskoni ja ystävieni kanssa. Helppoa ei aina ole, mutta vertaistukea riittää.
Itse olen ratkaissut asian keskustelemalla ihmisten kanssa täällä av:llä ;-D :-/.
Meillä kuitenkin JOSKUS on keskusteluakin (liian vähän silti), joten olen ajatellut, että kun ottaa huomioon miehen hyvät puolet, niin kyllä tässä jotenkin kai jaksaa olla. Kaikkea kun ei (kai) voi saada.
Keskustelen myös jonkin verran naisystävien kanssa, mutta ei se ole sama asia kuin miehen kanssa vuorovaikutus.
Pakottaa ei mielestäni pitkän päälle voi toista puhumaan ja huomioimaan. Toista on vaikea muuttaa.
Vähempään tyytyminen ja hyviin puoliin keskittyminen siis ovat se minun vaihtoehtoni lähinnä.
Valitettavasti jonkun verran elän myös "fantasiamaailmassa", muistoissa ja unelmissa...
Kuulostaa tutulta nämä puhumattomat miehet jotka kesken lauseen lähtevät huoneesta.
Miten olette muut ratkaisseet asian? "Pakottaneet" miehen puhumaan? (ja miten se tehdään?) Etsineet keskusteluseuraa muualta? Tyytyneet vähempään ja keskittyneet hyviin puoliin suhteessa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, on helpottavaa kuulla, ettei mun mieheni olekaan ainoa "mykkä" olento tän pallon päällä. Kaveripiirissä aika harva on vielä parisuhteessa, eikä niissä harvoissa parisuhteissa ole tällaista ongelmaa lainkaan (tai sitten sitä ei myönnetä). Tosin ne eivät ole myöskään kestäneet yhtä kauan kuin tämä meidän liittomme - viisi vuotta ollaan oltu yhdessä, reilut neljä naimisissa. Lapsia on kaksi, ja lemmikkejä iso lauma.
Meilläkin se klassinen tarina: alkuun oli keskustelua, paljon, erittäin syvällisistäkin asioista. Aina tavatessamme kyseltiin kuulumiset ja tekemiset puolin ja toisin, mies toi kukkia, lahjoja, yllätyksiä tosi usein, kehui ja ylisti maasta taivaisiin. Sitten hyvin nopeassa tahdissa mentiin naimisiin, muutettiin yhteen ja saatiin esikoinen aluilleen, ja kappas kummaa, asiat muuttuivat ihan toisiksi. Nyt en edes muista, milloin mieheni on kutsunut mua nimeltä (tai edes jollakin hellittelynimellä), milloin hän edes on spontaanisti itse sanonut mulle yhtään mitään (siis ilman että kysyn jotakin ensin). Lahjat, kukat, yllätykset, kehut ja kauniit sanat loppui papin aameneen, läheisyys ekaan raskauteen. Molemmat raskausajat ovat olleet mulle ihan hirveitä, koska seksiä ei ole silloin ollut (miestä ei huvita rantautunut valas), eikä sitä myöten muutenkaan läheisyyttä tai koskettelua. Mitään positiivista palautetta ei ole herunut. Parisuhdeterapiassa on käyty, ja olen kertonut miehelle satoja tuhansia kertoja, mitä minä toivon ja kaipaan. Ei vaikutusta.
Kieltämättä alkaa olla aika epärakastettu olo. Tilannetta ei helpota se, että olen kotiäiti, mies on kaupan kassaa lukuunottamatta ainoa aikuiskontaktini. Mulla ei ole juuri läheisiä ystäviä, joille tästä tilanteesta tai muustakaan voisi puhua, äitini kanssa en ole ollut puheväleissä 10 vuoteen, eli ei ole mitään vertaistukea. Hulluinta tässä on se, että mä alan kaiketi olla jo niin tottunut tähän, että vaikka kaipaisin enemmän, en oikeastaan usko sen olevan mahdollista. Ja kun mies kuitenkin on lapsilleen hyvä isä, ei mun mielestä ole kylliksi syytä hajottaa heidän perhettään vain siksi, että minä olen syliä vailla.
kosketuksissa omiin tunteisiinsa. Klassinen esimerkki miehen tunne-elämästä on vituttaa ja ei vituta. Enkä nyt tarkoita tällä solvata miehiä. Olen kuullut monen miehen sanovan olevansa ns. tunnelukossa ja kärsivän siitä itsekin.
Mistä moinen tunnelukko sitten tulee? Perimästä. Ei tarvitse mennä kovin kauas suomen historiassa, kun jo ollaan sota-ajassa, jossa tunteille ei juuri voinut antaa valtaa. Elettiin ja koettiin kamalia, eikä niistä puhuttu. Miehet tuli sodasta kotiin ja elämää jatkettiin tekemällä, ei puhumalla.
Ja miehen malli siirtyy sukupolvelta toiselle. Tunteilevat miehethän ovat suoraastaa jo homoja. Kyllä nämä puhumattomat miehet kärsivät siitä yksinäisyydestä, joka aiheutuu, kun ei pysty ylittämään kuilua toisen ihmisen luo edes jakamalla tunteita ja saamalla lohtua ja tukea. Siksi nämä miehet pakenevat tv:n katseluun, kirjoihin tai tietokoneelle ja hämmästyttävän monet vieläpä sotaelokuviin ja väkivaltaelokuviin, kuin hoitaakseen tuota sota-traumaa, josta eivät ole edes tietoisia.
siskollani on 2 lasta, avioliittoa 20v. yli neljäkymppisiä. mies on ollut aina aika hirviö, sisko sanoi joskus kun lapset kasvaa hän ottaa eron, nyt muksut n15v ja yli. mies on vaan pahentunut, itse en näe heidän suhteessa muuta yhteistä heillä kun piheys. harmittaa kun ihminen tuhlaa elämänsä, ja on selvästi ahdistunut.
miehiltänne. Ei tuollaista kannata vuositolkulla katsella. Ja ihan peetä, että kaikki miehet olisivat tuollaisia, eivät todellakaan ole. MItä virkaa tuollaisilla miehillä on? Parempi heidänkin olisi olla yksinään jos eivät suutaan ehkes saa auki.
Vai vielä sotatrauma, anna mun kaikki kestää! Kenkää persauksille tuollaisille tumpeloille ja heti.
miehiltänne. Ei tuollaista kannata vuositolkulla katsella. Ja ihan peetä, että kaikki miehet olisivat tuollaisia, eivät todellakaan ole. MItä virkaa tuollaisilla miehillä on? Parempi heidänkin olisi olla yksinään jos eivät suutaan ehkes saa auki. Vai vielä sotatrauma, anna mun kaikki kestää! Kenkää persauksille tuollaisille tumpeloille ja heti.
Meillä on käytä parisuhdeterapiat, keskustelut, yksinpuhelut, itkut ja väännöt, miehelle on moni ulkopuolinenkin sanonut, että ihan oikeasti vaimosi kärsii siitä ettet sinä saa suutasi auki edes sen verran, että kysyisit miten hän voi, tai ettet kestä kuunnella hänen asioitaan vaan pakenet keittiöön tiskaamaan, kun vaimosi avaa suusi. Mitään vaikutusta sillä ei ole. Mieheni ei vaan OSAA puhua/keskustella, eikä kuunnella. Ei hän itsekään tiedä mitä sille tekisi, varmasti muuttaisi tuon piirteen itsessään jos pystyisi.
Mitä mun siis pitäisi tehdä? Laittaa ero vireille, kun kaikki muut keinot on jo käytetty? Erota muuten hyvästä miehestä tämän yhden huonon puolen vuoksi? Jos eroaminen sitten auttaisikin, pitäisikö palata yhteen? Altistaa pienet lapset sille edes takaisin hyppäämiselle, kun nyt ovat tottuneet tämänlaiseen arkeen, ja sitten kun tottuvat toisenlaiseen arkeen, niin taas hypätä takaisin ja taas aloittaa uudenlaisen arjen opettelu? Vai yksinkertaisesti erota, mahdollisesti löytää uusi mies, joka ehkä puhuu ja pussaa äitiä, muttei voi sietää lapsia?
Ei elämä aina ole niin helppoa, ja useimmat joutuvat ajattelemaan muitakin kuin itseään. Tällä hetkellä mun elämässäni on kaksi pientä ihmistä, joiden tarpeet ylittävät kirkkaasti mun tarpeeni. Kunhan he ovat isoja, katsotaan uudelleen. Jos tilanne ei muutu ja edelleen tuntuu pahalta, ehkä otan eron silloin. Tuskin tämä kuitenkaan mikään ikuinen rakkaustarina on, en jaksa todellakaan uskoa että mun rakkauteni tuohon mieheen oikeasti hengissä pysyy tällä lailla.
No itse ajauduin hakemaan kuuntelemista, keskustelua, välittämistä, ymmärtämistä ja tukea toiselta mieheltä, kun olin vuosikaudet yrittänt kaikkeni ja uhkaillut erolla. Erohan siitä tuli, mutta tajusin kuitenkin rakastavani miestäni.
Yhteenpaluun jälkeen olen vain muistuttanut itseäni, että KAIKISSA miehissä on huonot puolensa. Avioliittomme kriisiytymistä en ihmettele yhtään, sillä pahimmillaan en saanut enää puhua miehelleni mitään. Vihasimme toisiamme.