Olen jotenkin hemmetin pettynyt työelämään.

Itse tehnyt hoitoalalla erilaisissa paikoissa eri pituisia määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia 7 vuotta. Olen täysin tympääntynyt:

-kovaan työtahtiin ja vastuulliseen työhön josta ei saa edes sen mukaista palkkaa

-Juoruaviin ja selän takana puhuviin hoitajiin joista suurin osa on eläkeiässä tai sitten muuten vaan omaa paikkaansa paremmaksa laittava nuori hoitaja

- Taukojen kyttäämiseen. Hyvä että vessassa saat käydä enemmän kuin 1 krt päivässä että joku kyttää senkin.

- Joillakin pätemisen tarvetta tutkinnonkin takia.. kuitenin suurin osa työajasta menee toisten työnteon arviointiin ja oman tärkeyden korostamiseen. Lisäksi unohdetaan inhimillisyys. Inhimillisyyttä hoitoalalla ei ole paskaakaan. Jos lapsesi on sairas, sitä ei taatusti ymmärretä. Tai ns ollaan mukan ymmärtävinään. Hoitaja ei ymmärrä kollegansa sairauksien aiheuttamia rasitteita..



Siksi lähdin jatko-opiskelemaan, vaikka lapset pieniä. En aio valitella koko elämääni tätä alan valintaani.



Teen vapaaehtoisesti työtäni mutta en vapaaehtoistyötä.



oma työpanos ei tunnu koskaan riittävän. Ei toisilla, ei potilaille, ei kenellekään. Aina työvuoron päätyttä on olo, että jäi puolet tekemättä vaikka teki puolet enemmän ja jäi vielä ylitöihinkin..

ole vielä valmistunut ja olen ollut töissä vain hanttihommissa, mutta olen jo tullut siihen tulokseen, että suurimmaksi osaksi työelämä on perseestä, olipa millä alalla tahansa. Asia on varmaan eri, jos on tehnyt hyvin rakkaasta harrastuksesta ammatin, ja jota ei vielä tarvitsisi tehdä hampaat irvessä laskujen pelossa. Mietinkin parhaillaan, miten olisi kätevintä välttää perinteinen työelämä, mutta kuitenkin pysyä leivän syrjässä kiinni..

No kyllä olenkin. Olen katkera ja vihainen kuin pieni orava, että voin vielä joku päivä purra vakiviran 80-luvulla saanutta esimiestäni...



Onneksi opiskelin 220 opintoviikkoa valtio-oppia, julkisoikeutta ja hallintotiedettä. Oma vika. Halusin vain nimenomaan valtiolle töihin. Lapsellista.

Miksi me emme kiikuta lapsiamme ja asuntolainojamme ja silmäpussejamme ja sairauslomatodistuksiamme eduskunnan portaille ja ilmoita, että emme jaksa enää! Meitä on petkutettu! Meille valehdeltiin koko kultainen peruskouluaika, että aina kannattaa opiskella! Itsekin duunariperheen lapsena luulin, että saan akateemisen koutukseni avulla paremman elintason kuin vanhempani. Kattia kanssa. Elinkustannukset ovat niin suuret (ei, meillä ei ole omakotitaloa, eikä kahta autoa, emmekä harjoita luksuselämäntapaa) ja samalla pitäisi säästää ylimääräisiin eläkkeisiin, kun tulevaisuus vanhana ja sairaana näyttää jo alle nelikymppisenä niin lohduttomalle. Koko ajan pitäisi pelata jotain "mä en sitte jää tässä pelissä häviölle omien etujensa ajamisen" peliä! Elämä menee raatamiseen ja murehtimiseen "entä jos menetän työkykyni", "miten elätän aikanaan opiskelevat lapseni". Suurta perintöä ei ole tiedossa kuittaamaan velat ja silittämään otsaryppyjä pois. Angst.

On oma lehmä ojassa: kiinnostaisi tietää, millä (ihmeen) alalla olisi paremmat työolot, kun tuntuu, koko suomalainen työkulttuuri on niin syvältä. Helmiä on siellä täällä - onnellisia ne, jotka saavat olla hyvissä työpaikoissa. Mutta ettäkö joku tietty koulutus takaisi parempaa kuin nykyinen? Kiinnostaa kuulla. (Vitsi mä oon kyyninen. Sinulle tietysti toivon hyvää kaikilla elämänalueillasi!)

Itse tehnyt hoitoalalla erilaisissa paikoissa eri pituisia määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia 7 vuotta. Olen täysin tympääntynyt: -kovaan työtahtiin ja vastuulliseen työhön josta ei saa edes sen mukaista palkkaa -Juoruaviin ja selän takana puhuviin hoitajiin joista suurin osa on eläkeiässä tai sitten muuten vaan omaa paikkaansa paremmaksa laittava nuori hoitaja - Taukojen kyttäämiseen. Hyvä että vessassa saat käydä enemmän kuin 1 krt päivässä että joku kyttää senkin. - Joillakin pätemisen tarvetta tutkinnonkin takia.. kuitenin suurin osa työajasta menee toisten työnteon arviointiin ja oman tärkeyden korostamiseen. Lisäksi unohdetaan inhimillisyys. Inhimillisyyttä hoitoalalla ei ole paskaakaan. Jos lapsesi on sairas, sitä ei taatusti ymmärretä. Tai ns ollaan mukan ymmärtävinään. Hoitaja ei ymmärrä kollegansa sairauksien aiheuttamia rasitteita.. Siksi lähdin jatko-opiskelemaan, vaikka lapset pieniä. En aio valitella koko elämääni tätä alan valintaani. Teen vapaaehtoisesti työtäni mutta en vapaaehtoistyötä. oma työpanos ei tunnu koskaan riittävän. Ei toisilla, ei potilaille, ei kenellekään. Aina työvuoron päätyttä on olo, että jäi puolet tekemättä vaikka teki puolet enemmän ja jäi vielä ylitöihinkin..

Tärkeä aihe.



Minulla on akateeminen tutkinto, mutta työskentelen ihmisiä palvellen yksityisellä puolella. Vielä viisi vuotta sitten asiat olivat hyvin ja töissä oli mukavaa. Sitten tapahtui jotain.



Työnantaja vaihtui. Pienten lasten äidille laitettiin aina vain enemmän ilta- ja viikonloppuvuoroja. Normaalia päivätyötä oli ehkä 4 päivää kuukaudessa. Jokaista vessakäyntiä kytätään. Kauanko pidät ruokatuntia. Otitko kaksi kuppia kahvia. Mitataan, kauanko kukanenkin juttelee asiakkaiden kanssa. Mitataan mittareilla tehokkuutesi, kirjoitusnopeutesi ja sen kuinka paljon saat lisämyyntiä.



Samaan aikaan valtio hakee säästöjä kauttamme. mikä tarkoittaa sitä, että johdon tasolta paineita lisätään. Täytyy olla tehokkaampi, nopeampi ja saada sitä _LISÄMYYNTIÄ_!



Samaan aikaan minun olisi hallittava aina enemmän ja enemmän asioita. Kouluttauduttava ja pysyttävä ajan hermolla. Vaatimuksia satelee. Palkassa se ei näy eikä siinä, että minun työtäni arvostetaan. Hei! Jouduinhan mä vastuulliseen tehtävään ns. haastavien asiakkaidemme parissa, joka teettää minulla lisätöitä ja harmaita hiuksia (ja jonka viemä aika laskee tehokkuuttani, ja joka pitää yrittää jossain välissä korvata), ja saan siitä korvausta 50 euroa kuukaudessa. Naurettavaa. Ja kieltäytyä ei voinut.



Se, että alle nelikymppiset ihmiset ovat näin leipääntyneitä töihinsä, on todella huolestuttavaa. Meillä on työvuosia vielä kymmeniä edessä, ennen kuin pääsemme eläkkeelle. Meidän on maksettava suuret ikäluokat eläkkeelle, maksettava heidän laskunsa leveästä hyvinvointivaltion elämästä. Mitä me saamme? kiireisen ja stressaavan pätkätyön, säästöjä säästöjen perään, lapsillemme aina vaan huonompaa opetusta isompien ja isompien luokkakokojen muodossa jne.



Ei mene tasan nallekarkit.

Paloin loppuun alle kolmikymppisenä, minä erittäin kunnianhimoinen nuori nainen. Osittain ns. omaa syytäni, stressasin asioista liikaa ja tein liikaa, mutta osittain myös työ- ja opiskeluelämän vaatimusten epäsuhdan vuoksi.



Olen nyt työssä, joka ei vastaa koulutustani ja tienaan huonosti, mutta olen onnellisempi. En stressaa enää ja olen huomannnut pärjääväni näinkin. Työni ei ole lempityötäni, mutta ihan ok. Viihdyn siinä erinomaisesti silloin, kun saan tehdä parhaani. Mutta kun ulkopuolelta tehdään vaatimuksia, jotka eivät paranna lopputulosta mitenkään se turhauttaa. Jatkuva puhe huipputekijöistä lähinnä vain ärsyttää.



Mieheni kanssa kumpikin meistä tienaa voisi sanoa jopa huonosti, mutta työstressi on järkevällä tasolla ja työhönsä voi vaikuttaa. Lisäksi työtunnit ovat normaalit ja työyhteisöt terveitä. Olemme siis tyytyväisiä ainakin toistaiseksi näin.

Itse tehnyt hoitoalalla erilaisissa paikoissa eri pituisia määräaikaisuuksia ja sijaisuuksia 7 vuotta. Olen täysin tympääntynyt:

-kovaan työtahtiin ja vastuulliseen työhön josta ei saa edes sen mukaista palkkaa

-Juoruaviin ja selän takana puhuviin hoitajiin joista suurin osa on eläkeiässä tai sitten muuten vaan omaa paikkaansa paremmaksa laittava nuori hoitaja

- Taukojen kyttäämiseen. Hyvä että vessassa saat käydä enemmän kuin 1 krt päivässä että joku kyttää senkin.

- Joillakin pätemisen tarvetta tutkinnonkin takia.. kuitenin suurin osa työajasta menee toisten työnteon arviointiin ja oman tärkeyden korostamiseen. Lisäksi unohdetaan inhimillisyys. Inhimillisyyttä hoitoalalla ei ole paskaakaan. Jos lapsesi on sairas, sitä ei taatusti ymmärretä. Tai ns ollaan mukan ymmärtävinään. Hoitaja ei ymmärrä kollegansa sairauksien aiheuttamia rasitteita..

Siksi lähdin jatko-opiskelemaan, vaikka lapset pieniä. En aio valitella koko elämääni tätä alan valintaani.

Teen vapaaehtoisesti työtäni mutta en vapaaehtoistyötä.

oma työpanos ei tunnu koskaan riittävän. Ei toisilla, ei potilaille, ei kenellekään. Aina työvuoron päätyttä on olo, että jäi puolet tekemättä vaikka teki puolet enemmän ja jäi vielä ylitöihinkin..

Allekirjoitan tämän. Tosin itse joustan työajoissa vain hätätilanteessa, koska minun pitää jaksaa myös kotona. Kesällä monella osastolla on ollut sietämätön tilanne, työtekijät tekevät ylitöitä, pidennettyjä vuoroja ja heitä on jopa määrätty vapaa-ajalta töihin. Ja kahdeksan tunnin aikana ehtii pitämään yhden tauon, jonka aikana voi hotkia ruokansa pikaisesti. Työkaverit ovat kiukkuisia kuin ampiaiset tämän hullunmyllyn keskellä...

En jaksa minäkään, ja mikä säälittävintä olen vasta 24. Minulla takana pelkästään lukio koulutus, viimeiset 7 vuotta ollut töissä. Mikään ei riitä, ikinä. Pitää joustaa ja tehdä ylitöitä, tulla vapaalta töihin, tehdä 11 tunnin työpäivää, vessassa ei ehdi käydä kiireen aikana, syömisestä puhumattakaan. Palkka on paska työhön nähden. Jos vain voisin jotenkin jättäytyä pois työelämästä, niin sen tekisin hetkeäkään miettimättä.

itse opiskelin täpöllä amk:ssa käsityöammatin ja innoissani perustin yrityksen valmistuttuani. viisi vuotta yritettyäni ja tehtyäni samalla iltahommia kyllästyin täysin tulotasoon, fyysiseen rasitukseen ja yrittäjän vastuuseen. opiskelin välillä lisääkin, eikä sekään tuonut valoa asiaan.

Hain kaikkien yllätykseksi täysin toisenlaisiin hommiin erityiskaupan alalle ja olin puolitoista vuotta onnellinen, kunnes työnantaja alkoi vähentää väkeä. omat työ on, mutta vähennystapa söi kollegoiden työmotivaation. olin aivan kyllästynyt, kunnes jouduin muista syistä pitkälle sairaslomalle. Tätä aikaa viettäessäni ole taas koittanut miettiä mikä minusta tulee isona, ja luotankin että sopiva kolo ja tilaisuus löytyy kyllä. Sairasloma tuli kuin tilauksesta, vaikka ikävä syy sille onkin. Tavoitteenani on palata töihin raskaana, jotta tunnelin päässä olisi valoa. Työpaikkani on kuitenkin mainio paikka tehdä lapsia. Asioilla on tapana järjestyä.:)

Nuorilta perheellisiltä ihmisiltä vaaditaan ilmiselvästi liikaa! Olen itsekin seurannut naapurien elämää: töihin klo 6 jälkeen, lapset hoitoon, kotiin 16.30. Onko tuo normaalia elämää muka? Sairastahan se on! Eivät kosksaan ehdi tavata sukulaisia tai naapureita viikolla. Lasten mentävä ajoissa nukkumaan että jaksavat nousta.



Minusta ei ole normaalia, ei sitten yhtään. Mutta useimmilla on nykyään näin. Oravanpyörässä juostaan kunnes ei enää jakseta:(.



Itse olen akateeminen yrittäjä. En haluakaan virkaa, koska olen nähnyt mitä se on. Nyt valitsen ne tehtävät jotka haluan, teen ylipäätään vähän työtä verrattuna moniin. Tosin palkkiotkin ovat välillä pienet... Rassaahan sekin! Mieskin on yrittäjä. Parasta tässä on vapaus, ei kukaan kyttää milloin käy vessassa eikä kerro koska SAA PITÄÄ RUOKATAUON!!



Itse olen suht tyytyväinen. Mutta vain siksi koska olen alalla oleva yrittäjä, en tekisi näitä hommia toisen leivissä.



Moni on varmaan ylikouluttanut itsensä siinä luulossa että "paperihommat" ovat mieluisimpia. Itsekin luulin. Vaikka oikeasti olisi pitänyt mennä amikseen, vaikkapa puutarhuriksi tai floristiksi olisin lukenut:). Jotain enemmän konkreettista olisi ollut kiva tehdä.

Luulin olevani kunnianhimoinen kun hain kauppakorkeaan, mutta työelämässä olen tajunnut, että en halua uhrata vapaa-aikaani kiipiäkseni ylemmäs... Olen siihen liian vähän kilpailuhenkinen ja laiska. Olisin varmaan hyvin tyytyväinen jossain ihan perushommassakin. Tosin palkka pitäisi sitten olla vähintään se sama 3500 eur... En jaksa ottaa uusia projekteja koko ajan osoittaakseni, että olen tuplasti naapurihuoneen miehen veroinen ja ansaitsen myös lisää palkkaa. Haluan olla perheeni kanssa ja harrastaa.

Hän sanoo: Tosin palkka pitäisi sitten olla vähintään se sama 3500 jossain ihan perushommassakin.

Tyhmää luulottelua ja utopistisia ajatuksia, että palkkaa saa melkein kuinka paljon vaan ns. paskaduunistakin kunhan on vain korkeasti koulutettu. Ei se niin mene - Palkka maksetaan työtehtävien mukaisesti eikä työntekijän koulutuksen mukaan.

Muutenhan kaikki vastuuseen kyllästyneet tohtorit hakeutuisivat lapiohommiin.

Kas kun siellä ei tarviis olla yhtä kekseliäs ja kantaa vastuuta samalla tavalla kuin "korkeakoulussa ja patenttitoimistossa tuotekehittelijänä"

Vastuullisesta hommasta ja pitkästä koulutuksesta kiitoksena saa perusduunaria vähemmän.

Elämä on kärsimystä ja vastuun kantamista omasta itsestä ja lähimmäisistä.

EI ELÄMÄ ole koskaan ollut kultalautaselta syöntiä. Oikeasti harvassa ovat ne, jotka syntyvät kultalusikka suussa.

Nykyaikana on vain tullut muotiin, että jokaisen pitäisi saada talot ja tavarat melkein heti ensi tilipussin saatuaan kouraansa. Ei elämä oikeasti niin mene.



Kaikkien meidän on taisteltava omat elämän taistelumme.

Ei kukaan saa yhtäkkiä valmista. Vuosien- jopa vuosikymmenten pinnistelyt jokainen sukupolvi on joutunut ja joutuu käymään saavuttaakseen edes jonkinlaisen taloudellisenturvan elämälleen.

Jos unohtaa elämän pinnallisuuden ja etsii ilon aiheita muustakin kuin mammonasta elämästä tulee helpompaa.

Nykyaikana ei kuitenkaan kenenkään tarvitse olla nälässä, jos ei itse niin halua. Yhteiskunta antaa leipää kun vain ylpeydeltään ihminen "alentuu" sitä pyytämään.



Ymmärrän toki toisaalta nuorten epätoivolta tuntuvan tilanteen kun työtä ei löydy ja työelämän vaatimuksetkin ovat mitä ovat.

Kouluja on käyty ja luullaan, että työtä on joka päivä vaihtaa asti ja siitä tupsahtavat suuret tulot.

Näin se ei kuitenkaan arkielämässä mene, eikä ole koskaan mennytkään.

Koulutuksella ei enää monessakaan ammatissa ole samaa merkitystä kuin se oli vuosikymmeniä sitten, nykyisinkin kun alkaa olla lähes kaikki koulutettuja.

Hyvin vähän on enää niitä pakosta ns. lapionvarteen nojaajia.



Pahus sitä Aatamia kun meni syömään sen Eevan antaman omenan. :)

eli opiskelen tässä samalla kun lapsia kasvattelen. Ongelma on se, että olen käynyt alani työharjoittelussa ja nähnyt todellisuuden.



En halua valmistua ja mennä töihin, en halua tuollaista burn-out-uraa. Hyvä motivaatio tahkota opintoja ja kerätä CV-merkintöjä, kun tietää, miten paskaa se on kaikille alalla oleville..

odotan erästä perintöä (ei kummankaan vanhemmilta), ja sitten jään himaan ja alan nysväämään vaikka huopahattuja ja myymään niitä netissä.

Minä olen pelkkä hoitoapulainen sairaalassa. Päivä menee rennosti. Siivouksen ja ruuan jaon lisäksi on aikaa jutella asiakkaiden omaisten ja asiakkaiden kanssa. Tarjota vaikkapa olkapää työkaverile ja istua kahvikupposen ääreen. Aina ei se siivouskaan niin tärkeää ole kuin esimerkiksi muistella vanhuksen kanssa menneitä aikoja ja katsella vaikkapa kuvia. Mä menen joka aamu aivan onnesta ymmyrkäisenä töihin ja tulen virkeänä kotiin. Palkka ei ole kuin pari tonnia bruttona, mutta entä sitten jos vaihtoehtona olisi noin kamalia kohtaloita mitä täälläkin on.

Minä olen opettaja. Vaikka kuinka paiskin täitä, se ei näy palkassani. Peruspalkka on 2600 euroa lukiossa. Tänä vuonna on ylitunteja, joten palkkkani kohoaa 3600 euroon. Ens vuonna ei ole, joten palkka on 2600 euroa. MIINUS VEROT. Vietän saman ajan työpaikallani ja saan vähemmän rahaa. Saan kokemusta, mutta saan vähemmän rahaa.



Koko ajan joutuu pelkäämään, loppuuko lukio, kuinka kauan riittää opiskelijoita.



Vanhemmat vinkuu, paisti lukiolaisten. Vauva-palstalla lynkataan. Kukaan ei arvosta. Koko ajan pitää kehittää tietysti ilman koulutuksia, koska niihin ei ole varaa.



Kahvitunnit on lyhyitä tai tauot sijoittuvat hyppytunneille, jolloin ei näe kollegoita. Ruokatuntikin pitää viettää oppilaiden seassa meluisassa ympäristössä. Ei tosiaan kovasti houkuttele.



Onneksi sentään viela pidän nuorista...

Anteeksi kirjoitusvirheet, käsi on paketissa.



Lukiossa on sitä paitsi tuöostavoite. Syytä olisi siellä alakoulussakin tehdä muuta kuin hengailla. On selvä ero vielä lukiolaisissakin, kenen opetuksessa ovat alakoulussa olleet.



Tulostavoite ei tietysti ole suoraan raha, vaan kiertäen. Tavoite voisi alakoulun opelle olla kasvattaa inhimillisiä ihmisiä ja laajempaa älykkyyttä kuin sitä alakoulun vanhakantaista knoppitietoutta. Suppea oppimistapa näkyy vielä lukiossakin. Ei osata sanoa mielipidettä mistään.

vakkari työ, vastaa koulutusta. Uraa takana yli 10 vuotta, nyt äippäloma ja lyhyt hoitovapaa kohta lopussa. Ja töihin menon ajatteleminenkin ahdistaa. Työpaikka on periaatteessa ok, mutta en jaksaisi niitä odotuksia enää, mitä siellä on.



Olen pohtinut monta kertaa, että olisi mukavaa olla vähän aikaa vaikka siivoojana tms, missä tekisi työtä tavallaan itsekseen, eikä olisi mitään kummia kommervenkkejä. Menisi työpaikalle, tekisi homman ja menisi kotiin... Jotenkin urakeskeisyys on kadonnut lapsen myötä, en pidä tärkeänä enää kuin kotia ja perhettä... Ainakaan toistaiseksi.