Lapseni huostaanotetaan .. onko saman kokeneita

ihan hunningolle. Esimerkiksi Helsingin elämää seuranneena ihmettelen miten täällä on niinkin vähän sekopäitä liikenteessä. Eihän tämä iso kaupunki ole, mutta nuoret ovat sellaisessa ristitulessa kaikkien vaatimuksien keskellä, että osa varmasti sortuu huumeisiin, alkoholin suurkulutukseen ja yleiseen angstiin.



Älä kanna liikaa syyllisyyttä lapsesi tilanteesta. Tapahtuneita ei voi muuttaa ja luultavammin et olisi voinut tehdä asioita sen paremmin kuin teit. Joka tapauksessa nuorten pitää saada tehdä omat virheensä. Valitettavasti toisille käy huonommin kuin toisille ja toisilla kestää pidempään päästä yli aikuisuuden kynnyksellä tulleista esteistä. Meillä jokaisella on resurssimme ja sinulla on ollut isoja haasteita ja muukin perhe vaatimassa oman osansa. Hienoa, että olette osanneet puuttua asiaan ja perhekoti on varmasti oikea ratkaisu. Parempi, kuin jäädä kotiin terrorisoimaan koko perhettä. Varsinkin, jos perhe on jo kärsinyt kohtuuttomasti. Ja enpä tiedä miten hyvin nuorta pystyy aina vanhemmat tukemaan. Toiset nuoret menettävät kaiken kunnioituksen vanhempiinsa ja silloin ulkopuolinen auktoriteetti voi palauttaa paremmin rauhan ja rajat nuoren elämään.

oikeastaan vaikeudet alkoivat kun tyttäreni meni yläkouluun, tuolloin kaveripiiri vaihtui lähes kokonaan ja koulunkäynti ei enää kiinnostanut..

koulusta tehtiin ls- ilmo jo kun kolmatta päivää luuhasi jossain ja juovuksissa, oli vienyt kaljaa kouluun ja lintsasi muutenkin (itse kuljetin tuolloin kouluun joten toki oletin että myös meni sinne koulun pihasta jonne sen jätin) ... tuolloin sijoitettiin sinne ns. vapaampaan paikkaan jossa tilanne pysyi vähän aikaa hallussa..



14-vuotiaana kaikki tää alkoi ryminällä ja nyt tyttö on 16-vuotias, peruskoulun pääs läpi nippa nappa. Omasta mielestäni me ollaan ihan tavallinen perhe, tehdään ihan tavisjuttuja. Harrasti ennen hevosia ja maalausta, ne jäi kertaheitolla. Huono itsetunto sil kyllä on ollut ja sitä tietoisesti yritetty kohottaa .. mut toisaalta käyttäytyy ajoittain kuin maaliman kuningas.. että voi tehä mitä vaan koska hän on tässä ja haluaa.. !



Kiitos kaikille kannustavista lauseista... nyt on välit rikki mutta toivon todella että tulee joskus se päivä kun tyttö ymmärtää tän kaiken.

rallaa.



Tunnut Ap todellakin oleva hyvä äiti :) Kerron sinulle nyt ihan vain oman kokemukseni omasta huostaanotostani silloin 12-vuotta sitten.



Olin kamala teini, menin ryyppäsin ja tein mitä huvittaa. Koulussa en käynyt ja jos kävin niin ei siitäkään mitään hyötyä ollut. Huusin ja raivosin äidilleni, pistin huonettani palasiksi ja lopulta aloin vielä 'hengaamaan' sellaisessa seurassa jonka koko kylä tiesi rikolliseksi jne. Tein äidilleni melkein kaiken muun pahan kuin kävin fyysisesti päälle, samalla tietenkin myös sisaruksilleni.

Minut huostaanotettiin hiukan ennen kuin täytin 15vuotta. Laitoksessa olin 2vuotta. Ensimmäinen vuosi oli huutoa, raivoa, itkua ja kaikkien sääntöjen rikkomista. Kävin tuona aikana psykiatrilla ja aloitin siellä pari harrastusta. Vasta toisena vuonna heräsin, paransin todellakin tapani ja siitä saan kiittää ihania omahoitajiani ja varsinkin äitiäni joka jaksoi kuulla itkuni, suruni ja olla tukena koko ajan kaiken sen raivonkin ja pahojen sanojen jälkeen. Kotiin pääsin lopulta ihan koeajalle ja sen jälkeen asuin kotona koulun loppuun, kunnes lähdin jatko-opiskelemaan.



Laitos teki minulle todellakin hyvää. Minut saatiin eroon juuri siitä väärästä porukasta (josta tiedän nykyään sen verran että ainakin pari on kuollut huumeisiin..), sain rauhassa aikuistua jne. Nykyään välini äitiini ovat mitä parhaimmat :) Äitini on minulle äärettömän rakas enkä koskaan, ikinä voi pyytää tarpeeksi anteeksi korvatakseni kaiken sen tuskan mitä silloin aiheutin. Myös sisaruksieni kanssa olen läheinen, eikä näistä kukaan kanna minua kohtaan kaunaa vaikka teinkin heidän elämästään suoraan sanoen helvettiä jonkin aikaa :((



Vieläkin tulee niin paha olo siitä mitä tuolloin tein, aivan kuin se olisi ollut joku toinen.



Halusin kertoa tämän sinulle, jotta tietäisit että se aurinko voi siihen risukasaan kyllä vielä paistaa ja varmasti oma nuoresikin vielä jossain vaiheessa tajuaa mitä sitä oikeastaan onkaan tullut tehtyä. Se ottaa aikansa, varsinkin siihen asti kunnes selviää mikä se syy kaikelle oikeastaan on. Minulla se syy oli niin syvällä että itsekin järkytyin kun sen tajusin.



Paljon voimia teille, selviätte varmasti vaikka välillä onkin niin helkutin vaikeaa

Uskon ja toivon, että välinne korjaantuvat tytön aikuistuessa ja viisastuessa. Toivottavasti huostaanotto ohjaa tytön paremmille poluille ja myöhemmin voitte muistella tätä - toivottavasti lyhyttä - aikaa "vain" rankkana murrosikänä.



Osaan samaistua tyttäreesi, olin itsekin aivan hajalla 16-vuotiaana ja millin päässä huostaanotosta. Täysin normaalista ja kunnollisesta perheestä minäkin. Ei ole helppoa tytölläsikään, hänen ahdistuksensa on ihan todellista vaikka nuori onkin.

tai muuten vaan läheltä seuranneita? Raskasta tämä on. Nuori kun syyllistää minua koko ajan etten välitä. On aina ollut taitava "pyörittämään ihmisiä pikkusormen ympärille" ja on nyt ihan raivoissaan kun ei pystykään. Lähtee perhekotiin, kauas pois kotoo.. takana asumiskokeilu lähempänä kotoo, vapaammassa paikassa. Mutta nyt selvisi konkreettisella tavalla sen valehtelut, pilleri- ja alkoholisekoilut, miesjutut ... nuori sanoo että "onko pakko kertoo kaikki sossuille, voisin olla kotona jos et kertois!" ei tunnu tajuavan että kuinka HUOLESTUNEITA me kaikki ollaan siitä!! Ton lisäks karkailee ja haistattelee, on käyny päällekin... pienemmät lapset ihmettelee ja kärsii tilanteesta, minä olen ihan rikki ja söin viime vuonna masennuslääkkeitä (en enää tosin en tiedä pitäskö hakee ne uudelleen) ja koko perhe jotenkin ihan hajalla tästä... isäkin purkaa turhautumistaan ja epäluottamustaan mykkäkoululla nuorta kohtaan ja välillä töksäyttelee.. ja nuori puhuu niin kamalalla tavalla meille aikuisille. Kunnioitus nollassa.. Muuta vaihtoehtoa ei ole.. toivon vaan ettei ole liian myöhäistä. Hänen kanssaan kun puhun niin vittuilee vaan koska oon huono äiti ja sit lyö luuria korvaan kun haastan ottamaan vastuuta omista teoistaan... Mä en jaksa .. joskus mä haluaisin vaan nukahtaa että tää elämänvaihe menee ohi. Tai vaikka kuolla niin ei tarviisi ikinä enää tällaisia murheita kantaa. Mun ajatukset, kaikki menee siihen yhteen lapseen koko ajan ja pienemmät kärsii ja kaipaa huomiota äitiltään joka on ihan .. Mitä mä voin tehdä?!

Oman lapsen pitäisi saada kasvaa kotona. Piste!

on suhde kunnossa samoin kuin muunkin perheen kanssa.



Yksi asia jäi kiinnostamaan, pystytkö yhtään erittelemään mikä johti kamalaa käytökseen? Olisiko äitisi voinut siinä tilanteessa jotenkin pysäyttää kierteen jos vaan olisi tiennyt miten?

Se helpottaa jo paljon! Minulla oli fiksu ja pärjäävä työkaveri, esimiesasemassa. Hänen lapsensa huostaanotettiin ihan normaalista, hyvintoimeentulevasta ja ehjästä perheestä. Teini-ikä meni liian rajuksi ja kaveripiiri vei. Huumeita, alkoa, miehiä, karkailua jne. Ikää oli 14v. Hän otti sen linjan, että kertoi siitä avoimesti töissäkin kahvipöydässä. Ei kukaan katsonut vinoon ja tavallaan se avasi meille muillekin sen, että lapsi voi ajautua pahoille teille ja joutua lastenkotiin, vaikka vanhemmat olisi kuinka tavallisia. Tuossakin perheessä on kaksi vanhempaa lasta, joista kummallakin on mennyt ihan normaalisti kaikki.

Ja kiitos herättävästä aloituksesta. Itse olin aikaan lyhyehköllä sijaisuudella psykiatrisessa sairaalassa nuorten kriisiosaston sihteerinä. Siellä myös näitä tavisperheiden ongelmanuoria kävi, mutta en totta puhuakseni silloin uskonut ollenkaan, että perheet muka olis niin tavallisia. Se tieto on osottautunut tosi vääräksi, mutta sen kuitenkin opin, että nuo sijoitukset todellakin oli monelle nuorelle ainoa keino päästä elämän syrjään kiinni.



Tosi paljon tsemppiä sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville!

tai muuten vaan läheltä seuranneita? Raskasta tämä on. Nuori kun syyllistää minua koko ajan etten välitä. On aina ollut taitava "pyörittämään ihmisiä pikkusormen ympärille" ja on nyt ihan raivoissaan kun ei pystykään. Lähtee perhekotiin, kauas pois kotoo.. takana asumiskokeilu lähempänä kotoo, vapaammassa paikassa. Mutta nyt selvisi konkreettisella tavalla sen valehtelut, pilleri- ja alkoholisekoilut, miesjutut ... nuori sanoo että "onko pakko kertoo kaikki sossuille, voisin olla kotona jos et kertois!" ei tunnu tajuavan että kuinka HUOLESTUNEITA me kaikki ollaan siitä!! Ton lisäks karkailee ja haistattelee, on käyny päällekin... pienemmät lapset ihmettelee ja kärsii tilanteesta, minä olen ihan rikki ja söin viime vuonna masennuslääkkeitä (en enää tosin en tiedä pitäskö hakee ne uudelleen) ja koko perhe jotenkin ihan hajalla tästä... isäkin purkaa turhautumistaan ja epäluottamustaan mykkäkoululla nuorta kohtaan ja välillä töksäyttelee.. ja nuori puhuu niin kamalalla tavalla meille aikuisille. Kunnioitus nollassa.. Muuta vaihtoehtoa ei ole.. toivon vaan ettei ole liian myöhäistä. Hänen kanssaan kun puhun niin vittuilee vaan koska oon huono äiti ja sit lyö luuria korvaan kun haastan ottamaan vastuuta omista teoistaan... Mä en jaksa .. joskus mä haluaisin vaan nukahtaa että tää elämänvaihe menee ohi. Tai vaikka kuolla niin ei tarviisi ikinä enää tällaisia murheita kantaa. Mun ajatukset, kaikki menee siihen yhteen lapseen koko ajan ja pienemmät kärsii ja kaipaa huomiota äitiltään joka on ihan .. Mitä mä voin tehdä?!

Oman lapsen pitäisi saada kasvaa kotona. Piste!

Mutta kun sitä kasvua ei tapahtunut ja kotonakaan ei ollut. En voinut jättää heitteille maailmaan vaan tein ihan itse lastensuojeluilmoituksen. t. tuon pojan äiti

rallaa.

Tunnut Ap todellakin oleva hyvä äiti :) Kerron sinulle nyt ihan vain oman kokemukseni omasta huostaanotostani silloin 12-vuotta sitten.

Olin kamala teini, menin ryyppäsin ja tein mitä huvittaa. Koulussa en käynyt ja jos kävin niin ei siitäkään mitään hyötyä ollut. Huusin ja raivosin äidilleni, pistin huonettani palasiksi ja lopulta aloin vielä 'hengaamaan' sellaisessa seurassa jonka koko kylä tiesi rikolliseksi jne. Tein äidilleni melkein kaiken muun pahan kuin kävin fyysisesti päälle, samalla tietenkin myös sisaruksilleni.

Minut huostaanotettiin hiukan ennen kuin täytin 15vuotta. Laitoksessa olin 2vuotta. Ensimmäinen vuosi oli huutoa, raivoa, itkua ja kaikkien sääntöjen rikkomista. Kävin tuona aikana psykiatrilla ja aloitin siellä pari harrastusta. Vasta toisena vuonna heräsin, paransin todellakin tapani ja siitä saan kiittää ihania omahoitajiani ja varsinkin äitiäni joka jaksoi kuulla itkuni, suruni ja olla tukena koko ajan kaiken sen raivonkin ja pahojen sanojen jälkeen. Kotiin pääsin lopulta ihan koeajalle ja sen jälkeen asuin kotona koulun loppuun, kunnes lähdin jatko-opiskelemaan.

Laitos teki minulle todellakin hyvää. Minut saatiin eroon juuri siitä väärästä porukasta (josta tiedän nykyään sen verran että ainakin pari on kuollut huumeisiin..), sain rauhassa aikuistua jne. Nykyään välini äitiini ovat mitä parhaimmat :) Äitini on minulle äärettömän rakas enkä koskaan, ikinä voi pyytää tarpeeksi anteeksi korvatakseni kaiken sen tuskan mitä silloin aiheutin. Myös sisaruksieni kanssa olen läheinen, eikä näistä kukaan kanna minua kohtaan kaunaa vaikka teinkin heidän elämästään suoraan sanoen helvettiä jonkin aikaa :((

Vieläkin tulee niin paha olo siitä mitä tuolloin tein, aivan kuin se olisi ollut joku toinen.

Halusin kertoa tämän sinulle, jotta tietäisit että se aurinko voi siihen risukasaan kyllä vielä paistaa ja varmasti oma nuoresikin vielä jossain vaiheessa tajuaa mitä sitä oikeastaan onkaan tullut tehtyä. Se ottaa aikansa, varsinkin siihen asti kunnes selviää mikä se syy kaikelle oikeastaan on. Minulla se syy oli niin syvällä että itsekin järkytyin kun sen tajusin.

Paljon voimia teille, selviätte varmasti vaikka välillä onkin niin helkutin vaikeaa

ja erittäin hyvä esimerkki.

Rinnassani oikein lämpeni kun luin tämän.

on suhde kunnossa samoin kuin muunkin perheen kanssa.

Yksi asia jäi kiinnostamaan, pystytkö yhtään erittelemään mikä johti kamalaa käytökseen? Olisiko äitisi voinut siinä tilanteessa jotenkin pysäyttää kierteen jos vaan olisi tiennyt miten?

Aika paljon oli vanhempieni erosta ja varsinkin isästäni johtuvista asioista. Kuten varmaan moni huomasi, en isääni tekstissä maininnut koska hän ns. pesi kätensä meistä lapsista eron yhteydessä ja aloitti uuden perheen uuden naisystävänsä kanssa. Olen tavannut isääni viime vuosina yhden käden sormilla laskettuna, aina jonkun isän puolen sukulaisilla vahingossa..

Olen masentunut ja itsetuntoni todella huono. Ala-asteella myös kiusattiin, mutta en siitä koskaan kotona kertonut tai edes opettajalle maininnut asiasta. Tuo kai sen itsetunnon murensi.

En koskaan teininä myöntänyt kaipaavani isääni tai muutakaan, mutta siinä se pohjimmainen syy oli. Jotenkin ajatteli että kyllä se isä sitten tulee ja auttaa. Olin ennen eroa todellinen isän tyttö. Kaikissa neuvotteluissa joissa isäni nyt sattui olemaan mukana, isäni viesti oli selkeä: ei kiinnosta. Valitettavaa, mutta totta.

Toki myös sellainen teiniviha isäpuoltani kohtaa syntyi (joka oli ollut perheessämme kyllä jo vuosia). Nykyään hänenkin kanssaan on hyvät välit ja hän on ollut minulle mahtava isäpuoli. :)

Ei äitini oikeastaan mitään olisi voinut tehdä. Minulla on 2 nuorempaa sisarusta ja yksi vanhempi. En usko että olisi auttanut edes se jos huoneeseen olisi lukinnut, seinän läpi kai olisin koittanut lähteä. Se oli sitä kapinaa, oman pahan olon purkamista erittäin väärällä tavalla mutta ei sitä siinä masennuksen ja oman pään kaaoksen keskellä kai muutakaan keinoa löytänyt.

Luulen että kaikki olisi pitänyt aloittaa jo ala-asteella kiusaamisestani ja varsinkin eron yhteydessä että olisin saanut jotain jutteluapua isän lähdön vuoksi, mutta en koskaan kertonut että sattuu tai on paha olla. Olin vain ja harrastin kaikkea mitä tielle tuli, kunnes sitten murrosiässä kaikki ratkesi pahemman kerran liitoksistaan.

kaikkien tilanne tulee helpottumaan näin ainakin uskon

kyllä, nuoreni kävi säännöllisesti ensin koulukuraattorilla ja sitten nuorisopsykiatrilla mutta sitten selvisi että peruutteli itse aikojaan tai ei vain mennyt sinne.. asiasta sitten puhuttiin ja sanoin että minä vien sinua sinne niin ilmoitti ettei hän sinne mene. Psykologi on tietenkin vaitiolovelvollinen mutta sanoi sen verran, että hän katsoo ettei hän sinällään ole avuksi kun nuori kieltäytyy yhteistyöstä kokonaan.

Nuorellani on tän vuoden avohuollon asiakkuuden aikana ollut monia tilaisuuksia näyttää että pystyy huolehtimaan itsestään.. palavereja ollut

enemmän kuin muistan tähän hätään ja aina on nuorelle sanottu että JOS TÄLLAINEN MENO JATKUU NIIN SITTEN TAPAHTUU sitä tätä ja tuota ... ja edellisessä palaverissa nimenomaan sanottiin että huostaanotto on seuraava askel. Nuori ymmärsi mutta meno tuntuu vaan kiihtyvän!!!!!

Tässä tapauksessa ei voi sanoa etteikö avohuollon tukitoimia olisi käytetty ja annettu mahdollisuuksia parantaa tapansa..

Minun nuoreni ei pyytele anteeksi. Kerran pyysi kun murtautui lääkekaappiimme ja vei minun kolmiolääkkeeni.

On huoritellut ja lyönyt, niitä ei ole koskaan anteeks pyytänyt. Itse olen riitatilanteissa usein kuin lammas, odotan että rauhoittuu ja pyrin keskustelemaan sitten... joskus kyllä raivostuttaakin mutta tää on niin arkipäivää nykyään et mikään ei kohta mua enää kummastuta.

Siis OLIN masentunut :)

Vai alkoivatko ongelmat vasta teini-iässä?



Kyselen kun itselläni hyvin hankala 8v poika. Säännöt on ja rajat. Hyvä koti, harrastuksia ja perusturvallisuus ok. Pienestä asti on ollut uhmakas ja hyvin vaikea lapsi. Törmäyksiä tulee ympäristön kanssa tämän tästä. Se näyttää masentavan lasta.

Mitkään ohjeet ei auta. Ei mikään. Koulu sujuu hienosti, mutta ihmissuhteet ei suju mitenkään.

Siitä ainakaan parannuta missään korvessa päinvastoin tutustuu vaan paskempiin tyyppeihin kato vaan

tämä tyttäreni oli pienenä ns. helppo lapsi. Nukkui hyvin, söi hyvin, oli kavereita .. suuttui kun tuntui sille mutta nämä "kohtaukset" meni nopeasti ohi. Koulun aloittaminen oli todella vaikeaa mutta olimme juuri muuttaneet uudelle paikkakunnalle joten se oli luonnollistakin... alakoulussa sai tukiopetusta mutta mitään ongelmaa ei ole koulu-uran aikana havaittu, osaa kyllä kun vaan viitsii.

Sen ongelmat johtu kans väärästä porukasta, pojat purki energiaansa kaikenlaisiin tihutöihin, ja alkoholiin. Ensin hän joutui nuorisokotiin, ja siitä sijotettiin sijaisvanhempien luo n. 200 km päähän. Ne oli raskaita aikoja koko perheelle, ja hirvittävä häpeä pienellä paikkakunnalla! Muistan kuinka usein itkeskelin niihin aikoihin, ja vierailut sekä jännitti että pelotti. Mutta se huostaanotto oli paras ratkaisu! Jo se nuorisokotiin joutuminen, niiden muiden "pahempien" joukkoon, puhutteli veljeäni erittäin paljon. Ja sijaisvanhemmat oli ihania, ja heidän kotitilallaan oli paljon aktiviteettia. Sijaisvanhemmat järjesti ihanat rippijuhlat (ei materiaalisesti mutta siellä oli ihana tunnelma). Yläkoulun loputtua veli haki kotipaikkakunnan amikseen, asui kotona ja elämä kunnossa kaikin puolin! Ei elämä kaadu siihen huostaanottoon, vaikka vanhemmista se ehkä on selvä merkki epäonnistumisesta. Ap, näytä että välität tyttärestäsi, kaikesta haistattelusta ym huolimatta, pysy henkisesti lähellä.