Mies huutaa
miehellä on mahdottoman ärsyttävä tapa nostaa volyymia heti, jos käsitelty aihe ei ole häntä miellyttävä.
Kävimme joskus terapeutillakin asiasta puhumassa ja aluksi tuntui käsittävän, kuinka huuto vie pohjan pois kaikilta neuvottelumahdollisuuksilta. Taisi ymmärtää, että keskustelu lipeää samantien riidan tielle, mutta se miltä se huuto voi toisesta tuntua. Miten se vaikuttaa asioiden esille ottamiseen ja siihen kynnykseen, että jaksaisin alkaa vääntää ihan joka päiväisistä asioista. Se ei tainnut aueta.
Lapsille huutaminen pienestäkin tuntuu vaan lisääntyvän. Mitä isommiksi ja keskustelutaitoisemmiksi tulevat, sitä kiireempi on heidät heti karjaista hiljaisiksi ja jos inahtavatkin, niin jotain kunnon rangaistuksia alkaa sataa, ihan kuin olisivat kurinpalautuksen tarpeessa.
En pysty enää tukemaan miehen linjaa näissä konflkteissa, sotii oikeustajuani vastaan. Itse pyrin lasten kanssa juttelemaan erimielisyydet kaikkien rauhoituttua auki, mutta miehen ja lasten välisiin tilanteisiin en halua mennä selittelemään. Mies ei myöskään halua pyytää lapsilta anteeksi, jos on käsittänyt jonkun tilanteen väärin. Minusta sellainen on anteeksiantamatonta käytöstä aikuiselta ja sydämeeni sattuu lasten puolesta.
Äitienpäivänä lapset pelasivat keskenään futista ja miehen mielestä oli "läheltä pitää tilanne", joten ulvaisi lapsille, että peli poikki ja pallo pois. Se tuntui viimeiseltä niitiltä tätä vuosien huutoa kuultuani ja sähisin miten kyllästynyt olen tollaiseen käytökseen. Mies loukkaantui ja on ollut lähes täydellisessä mykkäkoulussa sen jälkeen.
Meillä muilla on ollut rennompaa sen jälkeen. Tajuan, miten meillä on odoteltu alitajuisesti koko ajan näitä miehen purkauksia. Miten helpottavaa tää on. Toisaalta kaipaisin miestä arjen toimiin jo mukaan, nyt ei tee kotona mitään perheen kanssa, ei tule enää edes samaan ruokapöytään, tee kotitöitä, osallistu kevätjuhliin tms. Propaa ja värkkäilee jotain omiaan.
Mies on muutoin perusluonteeltaan leppoisa ja rauhallinen ja töissä neuvottelutaitoinen asiakaspalvelija. Ihmettelen, miten hänestä on kuoriutunut vuosien saatossa tällainen perheensä henkinen piina. Aiheesta oon yrittänyt puhua, mutta mies vaan käskee ihmetellä jatkossakin. Tuntuu, ettei hän ymmärrä käytöksensä vaikutuksia, enkä tiedä miten saisin silmänsä aukeamaan. Kaikkia vaihtoehtoja olen miettinyt, eroa myös. Kiitos kun sain purkaa tätä sydäntäni painavaa asiaa.
Kommentit (18)
"perusluonteeltaan leppoisa ja rauhallinen"???
Ei oikein mene yks yhteen, mielestäni.
samanlainen, kun olin lapsi. Äitini taas oli marttyyri teoissaan, vaikka ei ääneen mitään valitellutkaan. En ole koskaan riidellyt äitini kanssa. Aluksi pidin paljon äidistäni, mutta myöhemmin minusta tuli isän tyttö.
Mielestäni olisi ollut parempi, jos vanhempani olisivat eronneet. Huomasin, etä isäni oli sentään aito, mutta äitini vain näytteli isästäni välittämistä. Olisi ollut kiva saada seksuaalisesti aktiivinen äitipuoli ja onnellinen isä. Toivoin myös, että äitini olisi alkanut huomioimaan omia tarpeitaan, ehkä yksin tai sitten uuden kumppanin kanssa.
Lapset tietävät ja näkevät kaiken. Mikä on teillä se pohjimmainen syy?
Oon niin kyllästynyt miehen huutamiseen jos jostain en oo samaa mieltä. Todella epäkunnioittavaa.
Eihän tuo töissä voi asiakkailleen alkaa huutaa vaikka kuinka vituttaisi joten kaikki päivän mittaan kertyneet patoutumat purkaantuu sitten kotona.
Anteeksi, mutta mulle tuli sellanen kuvitelma heti.
Meillä minä olen se hiljainen neuvottelija, mutta myös tunteiden patoaja. Aiheutan taatusti jännitteitä ilmaan pidättäytymiselläni, mutta en jotenkin kykene muuhun. Pelkään huutamista. Lapsuuskodissani ei huudettu koskaan.
Mieheni on lyhytpinnaisempi äkäpussi, rähähtää nopeasti mutta vaikenee sitten. Hän on kyllä lähentynyt minua tuossa itsehillinnässä ja rähisee enää todella harvoin. Vielä enemmän pelkään sitä, että tavaroita kolistellaan, senkin hän on jättänyt tosi vähälle kun tietää kauhuni.
Minusta me kumpikaan emme ole täysin oikeassa tai väärässä. Minussa on hyvää keskustelutaito ja asiallisuus,mutta huonoa se että jännitteet jäävät leijumana ilmaan. Miehessä on hyvää suoruus ja ilman purkaminen heti, mutta huonoa pidäkkeettömyys. Hän on arvaamaton, harkitsematon ja pelottava joskus.
joka ajattelee että se voittaa joka huutaa kovimmin. Jossain vaiheessa matkin sitä ja korotin volyymiä samaan tahtiin oikein osoittaen miten typerää se on. Tehos.
Miten he suhtautuvat isän mököttämiseen ja siis siihen, että äidille suututtuaan kostaa sen lapsellisesti myös lapsilleen? Juttele ensin lasten kanssa asiat selviksi. Kerro (jos asiasta olet varma), että isä kyllä rakastaa heitä, vaikka käyttäytyykin nyt näin. Lapset varmaan syyttävät tästä tilanteesta itseään. Voi olla myös, että he syyttävät sinua. Siksi kannattaa asiaa käydä mahdollisimman puolueettomasti läpi. Älä yritä saada lapsia ajattelemaan asiaa sinun kannaltasi vaan yritä saada heille parempi mieli ja heidän äänensä kuulluksi.
Tämän jälkeen on varmaan paikallaan päätösten tekoa. Toki kirjoitat miehellesi kirjeen/ kerrot hänelle, kun lapsesi on poissa, mitä keskustelitte lasten kanssa ja sen, miten itse koet miehen käytöksen ja palautteen. Mies käyttäytyy niin kakaramaisesti, että tekisi mieli määrätä jäähyä... :D
Mutta siis jos ei osallistu lasten kevätjuhliin eikä tee perheessä mitään, niin aikamoista palautetta voisit antaa. Miten ihmeessä aikuinen mies voi olla noin järkyttävän lapsellinen, että kostaa riidan lapsilleen? Tuollainen mies on parisuhteessa hyödytön ja isänä todella ailahtelevainen. Lapset siis joutuvat olemaan tuossa suhteessa aikuisia, myöntymään ja varomaan isäänsä. Pelottavaa. Mitä jos sinä käyttäytyisit samalla tavalla? Kuka huolehtisi lapsista, pyykistä, ruoasta? Ei noin voi käyttäytyä kukaan perheellinen!
En tiedä, mitä uskot saavuttavasi, vaikka saisitkin mieheesi keskusteluyhteyden. Jos ei kykene pyytämään käytöstään anteeksi lapsiltaan eikä varmaan sinultakaan, niin mitään ei ole tehtävissä. Melkoisen persoonallisuushäiriöinen mies! Minusta tuntuu, että lapset tuntevat melkoista turvattomuutta isän käytöksen johdosta. Tuollainen ei ole normaali isäsuhde eikä yhdenkään lapsen kuuluisi saada tuollaista käytöstä omalta isältään.
juontaa juurensa konfliktien ja "häviämisen" pelosta. Kait. Ei voi myöntää olevansa väärässä. Ihana mies muuten.
Miten ihmeessä aikuinen mies voi olla noin järkyttävän lapsellinen, että kostaa riidan lapsilleen? Tuollainen mies on parisuhteessa hyödytön ja isänä todella ailahtelevainen. Lapset siis joutuvat olemaan tuossa suhteessa aikuisia, myöntymään ja varomaan isäänsä. Pelottavaa. Mitä jos sinä käyttäytyisit samalla tavalla? Kuka huolehtisi lapsista, pyykistä, ruoasta? Ei noin voi käyttäytyä kukaan perheellinen! En tiedä, mitä uskot saavuttavasi, vaikka saisitkin mieheesi keskusteluyhteyden. Jos ei kykene pyytämään käytöstään anteeksi lapsiltaan eikä varmaan sinultakaan, niin mitään ei ole tehtävissä. Melkoisen persoonallisuushäiriöinen mies! Minusta tuntuu, että lapset tuntevat melkoista turvattomuutta isän käytöksen johdosta. Tuollainen ei ole normaali isäsuhde eikä yhdenkään lapsen kuuluisi saada tuollaista käytöstä omalta isältään.
Näitä asioita olen todellakin pohtinut ja siksi tuota ero-korttiakin mielessäni ajatellut. Aikoinaan kirjoitin paljonkin kirjeitä miehelleni, jotta hän saisi tietää mitä tunnen tai ajattelen. Aluksi hän niitä kai vilkaisi, myöhemmin ei enää ja koskaan ei mitään kommentoinut. Vaikka keskityin omien näkemysteni valottamiseen, sanoi hän niitä haukkumakirjeiksi, jotka eivät pidä paikkaansa.
Ja kyllä, hän on rauhallinen mies. Siksi tunnenkin avuttomuutta, kun en ymmärrä, miksi kohtelee omaa perhettään niin suurilla negatiivisilla otteilla. Ärjäisyt tulevat ilman varoituksia ja ärtyvyys on nollasta sataan alle sekunnissa. Minulla on sellainen olo, että olemme hänen elämänsä virhe, mutta aikoo kärsiä kanssamme seuraukset, sillä on sellainen tavallinen kunnon mies, joka haluaa huolehtia vastuistaan. Huutamistakin on joskus perustellut sillä, että haluaa opettaa lapset kunnon ihmisiksi. Ja minä kun nään nämä asiat hoidettavan ihan eri tavalla.
Etsi diagnoosi persoonallisuushäiriöiden luettelosta
Miten he suhtautuvat isän mököttämiseen ja siis siihen, että äidille suututtuaan kostaa sen lapsellisesti myös lapsilleen? Juttele ensin lasten kanssa asiat selviksi. Kerro (jos asiasta olet varma), että isä kyllä rakastaa heitä, vaikka käyttäytyykin nyt näin. Lapset varmaan syyttävät tästä tilanteesta itseään. Voi olla myös, että he syyttävät sinua. Siksi kannattaa asiaa käydä mahdollisimman puolueettomasti läpi. Älä yritä saada lapsia ajattelemaan asiaa sinun kannaltasi vaan yritä saada heille parempi mieli ja heidän äänensä kuulluksi. Tämän jälkeen on varmaan paikallaan päätösten tekoa. Toki kirjoitat miehellesi kirjeen/ kerrot hänelle, kun lapsesi on poissa, mitä keskustelitte lasten kanssa ja sen, miten itse koet miehen käytöksen ja palautteen. Mies käyttäytyy niin kakaramaisesti, että tekisi mieli määrätä jäähyä... :D Mutta siis jos ei osallistu lasten kevätjuhliin eikä tee perheessä mitään, niin aikamoista palautetta voisit antaa. Miten ihmeessä aikuinen mies voi olla noin järkyttävän lapsellinen, että kostaa riidan lapsilleen? Tuollainen mies on parisuhteessa hyödytön ja isänä todella ailahtelevainen. Lapset siis joutuvat olemaan tuossa suhteessa aikuisia, myöntymään ja varomaan isäänsä. Pelottavaa. Mitä jos sinä käyttäytyisit samalla tavalla? Kuka huolehtisi lapsista, pyykistä, ruoasta? Ei noin voi käyttäytyä kukaan perheellinen! En tiedä, mitä uskot saavuttavasi, vaikka saisitkin mieheesi keskusteluyhteyden. Jos ei kykene pyytämään käytöstään anteeksi lapsiltaan eikä varmaan sinultakaan, niin mitään ei ole tehtävissä. Melkoisen persoonallisuushäiriöinen mies! Minusta tuntuu, että lapset tuntevat melkoista turvattomuutta isän käytöksen johdosta. Tuollainen ei ole normaali isäsuhde eikä yhdenkään lapsen kuuluisi saada tuollaista käytöstä omalta isältään.
Kyllä ap:n pitäisi olla kykenevä huomaamaan miehensä käyttäytymisen vaikutuksen lapsiin.
Tuo ohjeesi antaa ap:lle valtuudet pestä kätensä koko asiasta ja vastuusta lastensa parhaasta. Sen sijaan kysellään lapsilta miltä tuntuu ja miten voit ja mitähän nyt tehtäisiin.
Lapset tässä ulkopuolisia ja viattomia ovat ja nyt joutuvat päättämään vastauksillaan vanhempiensa avioliitosta ja perheen jatkumisesta. Ei ole oikein.
vaikka sellainen, joka alasti odottelisi isiä kotiin töistä ja jo heti eteisessä kontillaan imuttaisi ensimmäisen kerran. Sehän se olisi lapsille onnea ollut sen jälkeen kun olisi oppinut, että äitipuoli ei sitten paljon perheen vuoksi tekisi.
MInä tein juuri niin, lapsille kerroin isän hyviä puolia ja sitä, että isi rakastaa, vaikka se välillä räyhää ja sillä on vaikeaa. Lopulta 8v tyttö sanoi, että älä valehtele, ei isä rakasta. Rakastava ihminen ei huuda lapsilleen turhasta.
Ja niin tajusin, että tyttö oli oikeassa. Kyseessä ei ollut rakkaus vaan valta. Ei mies välittänyt minusta tai lapsista missään muussa kuin jonkinlaisena pelon peilinä itselleen.
Kun sen olin ymmärtänyt, lopetin turhat "kyllä se rakastaa " - hokemiset ja ja sanoin, että minunkin mielestäni isä on paska, koska se aina pilaa meiltä kaiken hauskan. Ei välitetä siitä, eletään me hyvä elämä kuuntelematta sen huutoja.
Sen jälkeen meillä ei ollut kahta vanhempaa kasvattamassa lapsia yhdessä vaan menin rohkeasti lasten puolelle ja ilmoitin miehelle, että hän teki väärin, hän komensi väärin, hän puuttui väärin. Lapsille ei turhasta huudeta. Aikansa mies ällitteli ja huusi, että vanhempien täytyy olla samalla puolella, johon minä vastasin, että tule sitten tänne minun puolellelleni, täällä ollaan reiluja ja oikeudenmukaisia.
miehellä on mahdottoman ärsyttävä tapa nostaa volyymia heti, jos käsitelty aihe ei ole häntä miellyttävä.
Kävimme joskus terapeutillakin asiasta puhumassa ja aluksi tuntui käsittävän, kuinka huuto vie pohjan pois kaikilta neuvottelumahdollisuuksilta. Taisi ymmärtää, että keskustelu lipeää samantien riidan tielle, mutta se miltä se huuto voi toisesta tuntua. Miten se vaikuttaa asioiden esille ottamiseen ja siihen kynnykseen, että jaksaisin alkaa vääntää ihan joka päiväisistä asioista. Se ei tainnut aueta.
Lapsille huutaminen pienestäkin tuntuu vaan lisääntyvän. Mitä isommiksi ja keskustelutaitoisemmiksi tulevat, sitä kiireempi on heidät heti karjaista hiljaisiksi ja jos inahtavatkin, niin jotain kunnon rangaistuksia alkaa sataa, ihan kuin olisivat kurinpalautuksen tarpeessa.
En pysty enää tukemaan miehen linjaa näissä konflkteissa, sotii oikeustajuani vastaan. Itse pyrin lasten kanssa juttelemaan erimielisyydet kaikkien rauhoituttua auki, mutta miehen ja lasten välisiin tilanteisiin en halua mennä selittelemään. Mies ei myöskään halua pyytää lapsilta anteeksi, jos on käsittänyt jonkun tilanteen väärin. Minusta sellainen on anteeksiantamatonta käytöstä aikuiselta ja sydämeeni sattuu lasten puolesta.
Äitienpäivänä lapset pelasivat keskenään futista ja miehen mielestä oli "läheltä pitää tilanne", joten ulvaisi lapsille, että peli poikki ja pallo pois. Se tuntui viimeiseltä niitiltä tätä vuosien huutoa kuultuani ja sähisin miten kyllästynyt olen tollaiseen käytökseen. Mies loukkaantui ja on ollut lähes täydellisessä mykkäkoulussa sen jälkeen.
Meillä muilla on ollut rennompaa sen jälkeen. Tajuan, miten meillä on odoteltu alitajuisesti koko ajan näitä miehen purkauksia. Miten helpottavaa tää on. Toisaalta kaipaisin miestä arjen toimiin jo mukaan, nyt ei tee kotona mitään perheen kanssa, ei tule enää edes samaan ruokapöytään, tee kotitöitä, osallistu kevätjuhliin tms. Propaa ja värkkäilee jotain omiaan.
Mies on muutoin perusluonteeltaan leppoisa ja rauhallinen ja töissä neuvottelutaitoinen asiakaspalvelija. Ihmettelen, miten hänestä on kuoriutunut vuosien saatossa tällainen perheensä henkinen piina. Aiheesta oon yrittänyt puhua, mutta mies vaan käskee ihmetellä jatkossakin. Tuntuu, ettei hän ymmärrä käytöksensä vaikutuksia, enkä tiedä miten saisin silmänsä aukeamaan. Kaikkia vaihtoehtoja olen miettinyt, eroa myös. Kiitos kun sain purkaa tätä sydäntäni painavaa asiaa.
miehellä on mahdottoman ärsyttävä tapa nostaa volyymia heti, jos käsitelty aihe ei ole häntä miellyttävä.
Kävimme joskus terapeutillakin asiasta puhumassa ja aluksi tuntui käsittävän, kuinka huuto vie pohjan pois kaikilta neuvottelumahdollisuuksilta. Taisi ymmärtää, että keskustelu lipeää samantien riidan tielle, mutta se miltä se huuto voi toisesta tuntua. Miten se vaikuttaa asioiden esille ottamiseen ja siihen kynnykseen, että jaksaisin alkaa vääntää ihan joka päiväisistä asioista. Se ei tainnut aueta.
Lapsille huutaminen pienestäkin tuntuu vaan lisääntyvän. Mitä isommiksi ja keskustelutaitoisemmiksi tulevat, sitä kiireempi on heidät heti karjaista hiljaisiksi ja jos inahtavatkin, niin jotain kunnon rangaistuksia alkaa sataa, ihan kuin olisivat kurinpalautuksen tarpeessa.
En pysty enää tukemaan miehen linjaa näissä konflkteissa, sotii oikeustajuani vastaan. Itse pyrin lasten kanssa juttelemaan erimielisyydet kaikkien rauhoituttua auki, mutta miehen ja lasten välisiin tilanteisiin en halua mennä selittelemään. Mies ei myöskään halua pyytää lapsilta anteeksi, jos on käsittänyt jonkun tilanteen väärin. Minusta sellainen on anteeksiantamatonta käytöstä aikuiselta ja sydämeeni sattuu lasten puolesta.
Äitienpäivänä lapset pelasivat keskenään futista ja miehen mielestä oli "läheltä pitää tilanne", joten ulvaisi lapsille, että peli poikki ja pallo pois. Se tuntui viimeiseltä niitiltä tätä vuosien huutoa kuultuani ja sähisin miten kyllästynyt olen tollaiseen käytökseen. Mies loukkaantui ja on ollut lähes täydellisessä mykkäkoulussa sen jälkeen.
Meillä muilla on ollut rennompaa sen jälkeen. Tajuan, miten meillä on odoteltu alitajuisesti koko ajan näitä miehen purkauksia. Miten helpottavaa tää on. Toisaalta kaipaisin miestä arjen toimiin jo mukaan, nyt ei tee kotona mitään perheen kanssa, ei tule enää edes samaan ruokapöytään, tee kotitöitä, osallistu kevätjuhliin tms. Propaa ja värkkäilee jotain omiaan.
Mies on muutoin perusluonteeltaan leppoisa ja rauhallinen ja töissä neuvottelutaitoinen asiakaspalvelija. Ihmettelen, miten hänestä on kuoriutunut vuosien saatossa tällainen perheensä henkinen piina. Aiheesta oon yrittänyt puhua, mutta mies vaan käskee ihmetellä jatkossakin. Tuntuu, ettei hän ymmärrä käytöksensä vaikutuksia, enkä tiedä miten saisin silmänsä aukeamaan. Kaikkia vaihtoehtoja olen miettinyt, eroa myös. Kiitos kun sain purkaa tätä sydäntäni painavaa asiaa.
Mikä sun vamma on?
Miehen ongelmat tuntuu olevan selvillä, mikä on oma?
Mitä kamalaa siinä on että tehokkaasti lopetetaan pelit yms? Sinä mietit äitienpäiväsiä asioita!!! Herra isä!
Vierailija kirjoitti:
miehellä on mahdottoman ärsyttävä tapa nostaa volyymia heti, jos käsitelty aihe ei ole häntä miellyttävä.
Kävimme joskus terapeutillakin asiasta puhumassa ja aluksi tuntui käsittävän, kuinka huuto vie pohjan pois kaikilta neuvottelumahdollisuuksilta. Taisi ymmärtää, että keskustelu lipeää samantien riidan tielle, mutta se miltä se huuto voi toisesta tuntua. Miten se vaikuttaa asioiden esille ottamiseen ja siihen kynnykseen, että jaksaisin alkaa vääntää ihan joka päiväisistä asioista. Se ei tainnut aueta.
Lapsille huutaminen pienestäkin tuntuu vaan lisääntyvän. Mitä isommiksi ja keskustelutaitoisemmiksi tulevat, sitä kiireempi on heidät heti karjaista hiljaisiksi ja jos inahtavatkin, niin jotain kunnon rangaistuksia alkaa sataa, ihan kuin olisivat kurinpalautuksen tarpeessa.
En pysty enää tukemaan miehen linjaa näissä konflkteissa, sotii oikeustajuani vastaan. Itse pyrin lasten kanssa juttelemaan erimielisyydet kaikkien rauhoituttua auki, mutta miehen ja lasten välisiin tilanteisiin en halua mennä selittelemään. Mies ei myöskään halua pyytää lapsilta anteeksi, jos on käsittänyt jonkun tilanteen väärin. Minusta sellainen on anteeksiantamatonta käytöstä aikuiselta ja sydämeeni sattuu lasten puolesta.
Äitienpäivänä lapset pelasivat keskenään futista ja miehen mielestä oli "läheltä pitää tilanne", joten ulvaisi lapsille, että peli poikki ja pallo pois. Se tuntui viimeiseltä niitiltä tätä vuosien huutoa kuultuani ja sähisin miten kyllästynyt olen tollaiseen käytökseen. Mies loukkaantui ja on ollut lähes täydellisessä mykkäkoulussa sen jälkeen.
Meillä muilla on ollut rennompaa sen jälkeen. Tajuan, miten meillä on odoteltu alitajuisesti koko ajan näitä miehen purkauksia. Miten helpottavaa tää on. Toisaalta kaipaisin miestä arjen toimiin jo mukaan, nyt ei tee kotona mitään perheen kanssa, ei tule enää edes samaan ruokapöytään, tee kotitöitä, osallistu kevätjuhliin tms. Propaa ja värkkäilee jotain omiaan.
Mies on muutoin perusluonteeltaan leppoisa ja rauhallinen ja töissä neuvottelutaitoinen asiakaspalvelija. Ihmettelen, miten hänestä on kuoriutunut vuosien saatossa tällainen perheensä henkinen piina. Aiheesta oon yrittänyt puhua, mutta mies vaan käskee ihmetellä jatkossakin. Tuntuu, ettei hän ymmärrä käytöksensä vaikutuksia, enkä tiedä miten saisin silmänsä aukeamaan. Kaikkia vaihtoehtoja olen miettinyt, eroa myös. Kiitos kun sain purkaa tätä sydäntäni painavaa asiaa.
Eikö tuossa ero olis jo ratkaisu. Mitä järkeä tuossa on???
Kaikilla on oma tapansa kohdella lapsia, onko miehelläsi itsellään ollut huutamista kasvatuksessaan lapsena? Voisi ajatella että tekee niin kuin on itse kokenut?
Sanoit, että mies ei tee mitään enää yhdessä? Onko teillä parisuhde kunnossa????
Onko seksiä riittävästi, tuntuu että jotain on miehellä muuten huonosti, parisuhde,työstressiä, voisiko olla jotain näistä?
Tsemppiä!