Miten meidän äidit selvisivät lasten hoidosta,

Ei silloin muutenkaan hoitopaikka ollut oikeus. Yksityisellä mekin on oltu. Kunnalliseen pääsi harvat.

Nythän äidin masennus ja jaksamattomuus on oikea trendi. Olet mahtavan vahva nainen kun kehtaat myöntää, että väsyttää.

Ja kappas, tästä tuli trendi samoihin aikoihin subjektiivisen oikeuden kanssa.

Pitäis olla niin hirvee superäiti ja ulkooilla kahdesti päivässä ja mennä harrastuksiin ja tehdä itse soseet ja uhrata kaikki elämä lapsille. Ennen tuollaisista paineista ei tiennyt, nyt tietää kun täältä lukee miten pitäisi olla.

Ei se ole ennenkään herkkua ollut, mutta sitähän tekee mitä on pakko. Ja kyllä noi isotsisarukset hoidossa - vauva kotona on aika marginaalista, yhdessä päiväkotiryhmässä ehkä yksi sellainen.

Äiti oli perhepäivähoitaja. Sitä en tiedä kuinka kauan piti "lomaa" mun ja siskon synnyttyä mutta oli kyllä kiva lapsuus kun oli joka päivä paljon leikkikavereita kotona. Pihapiirissä itähelsinkiläisessä betonilähiössä oli paljon muitakin perhepäivähoitajia ja meitä oli välillä melkoinen lauma pihalla leikkimässä, äidit viihtyi hyvin keskenään ja tehtiin eväsretkiä ja muuta kivaa. Lämmöllä muistelen :)

minä olen -70- lukulainen. Niin minua kuin monia ikäisiänikin ovat mummut hoitaneet vielä ihan mielellään, minun ikäluokassani oli paljon niitä, joiden mummut olivat eläneet ajan jolloiin oltiin kotiäiteinä, tai kotona töissä (maataloissa jne). Syntyvyys oli myös pientä, abortti sosiaalisin syin oli tullut suomessa lailliseksi, ja ehkäisymenetelmät kehittyneet. Omassa ikäluokassani noita 1-2 lapsen perheitä on paljon.

Joten summattuna, mummuissa oli hoitoreserviä enemmän kuin nykyään, ja lapsenlapsia hyysättäväksi oli vähemmän.

Ja kun mennään nykyaikaan.. mummut ovat vielä työelämässä, ja he ovat omat lapsensa hoidattaneet omilla äideillään/ anopeillaan, he ovat tottuneet omaan aikaan ja yksityisyyteen, lapsi on vaiva. Eipä minun ikäluokallani ole sillä tavalla mummureserviä hoitajaksi käytettävissä.



JA jottei kukaan provosoituisi, en tarkoita että nämä asiat olisivat juuri näin jokaisen kohdalla (vaikka yleisempää onkin saatika silloin aikanaan), enkä tarkoita että nykymummun oma itsekkyys olisi vaan pahasta, haluan kuvata sitä että ajat muuttuu. Ei voi suoraviivaisesti pohtia miten pärjättiin silloin kun subjektiivista päivähoito-oikeutta ei ollut.



Sitten se omakohtainen kokemus. Minulla ei ole sisaruksia, ja olen asunut mummulassa kokonaan 2- vuotiaasta (isä kuoli, äiti väsyi äitiyteen ja katosi). Olin puolipäiväisesti hoidossa jostain 3-4 vuotiaasta, siitä huolimatta että mummi oli kotiäitinä kotona, ja isoisäkin oli jo eläkkeellä.

Tekivät kotitöitä siinä missä äitikin. Isät kävi töissä ja äiti+kotiapulainen hoiti kodin. Meillä jopa asui alivuokralaisena tällainen hoitaja. Joka hoiti myös meidät, ku äiti läks töihin, ku vauva 3kk

kun pesukoneita ei ollut. Pulsaattorikoneet tuli 50-luvun alussa. Jääkaapit 60-luvulla ja pakastimet 70-luvulla. Mikroaaltouuneja alkoi olla 70-luvun loppupuolella.

usein ja muutkin kodinkoneet olivat vähissä. ja einekset.

Sai kasvaa kotona, en ole päivääkään ollut hoidossa. Äiti tuli töistä 15,30, isä vähän myöhemmin. Hoitaja oli kotona huolehtimassa.



Äiti luki meille iltasadun joka ilta, joskus pelattiin monopolia tai afrikan tähteä. Ei ollut jatkuvaa höösäystä, vaan äiti oli paikalla, jos tarvittiin.

Säännöllisiä harrastuksia ei ollut, päiväkerhossa kävin kerran viikossa, samoin pyhäkoulussa.

Äidillä ei ollut harrastuksia, kasvimaata kyllä piti ja siinäkin pyörin lähettyvillä.



Eiköhän nykyään äidit itse aseta tiukat vaatimukset äitiydelleen; jo vauvat harrastaa, itse pitää harrastaa, pitää olla hoikka, koti tiptop jne.

Onneksi tuttavapiirin äidit ovat jalat maassa-tyyppisiä.Kohtuus riittää siivouksessa, oma palautuminen synnytyksestä tapahtuu aikanaan-jos tapahtuu, lapset saavat kasvaa rauhassa ilman harrastuspaineita.

Äitini oppi hoitmamaan lapsia vasta ryhdyttyyään hoitamaan minun lapsiani. Ja sama koski tosiaan minun mummuani. Hänkin joutui nopeasti töihin ja lapset ei kun mummolaan.



Systeemi nojasi aika pitkälti mummoihin ennen. Ja jos ei ollut mummoa, niin sitten naapurintäti. Tämä nykytilanne jossa äidit jätetään lasten kanssa yksin kotiin on historiallisesti hyvin uusi ja marginaalinen ilmiö. Ei siinä mikään ihme ettei fixujen nuorten aikuisten päät sellaista pidemmän päälle kestä.

kun isovanhemmat asuivat kaukana eikä muita sukulaisia ollut lähistöllä.



Nuorimman lapsen jälkeen sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen.

Vielä 70- luvulla riitti se, että lapset oli joten kuten ruokittu ja pestiin silloin tällöin. Ei ollut mitään virikepaineita, eikä oletettu aikuisten esim. ulkoilevan lasten kanssa. Vanhemmuudessa oli rima todella, todella matalalla.

Mäkin olen käynyt yksin kioskilla 3-vuotiaana... Eikä puhettakaan, että hiekkalaatikolla olis nököttänyt joku aikuinen vahtimassa. Ikkunasta välillä vähän touhuja vilkuiltiin ja se oli siinä. Isommat vahti sit pienempiä sisaruksia ja silleen. Äiti myös ompeli melkein kaikki meidän vaatteet. Sen lisäksi, että pesi ne käsin.

Mä olen itse kuitenkin saanut olla kotona melkein vuoden vanhaksi. Sen jälkeen sit hoitoon vaan ja äiti töihin. Olin esikoinen.

Vuoden vanhana olin eka kerralla "vaan" 2 viikkoa. Sen jälkeen parin kuukauden putkia aina 10-vuotiaaksi saakka. Ja Kouluikäisenä myös kaikki joulu ja hiihtolomat.



Eipä sillä, vain lämpimiä muistoja mulla mummolakesistä on...

olin hänen esikoisensa ja hän hoiti minua vauvana ja alle yksivuotiaana menin isovanhemmille hoitoon. Pikkusiskoni syntyi, kun olin kaksivuotias ja kun hän oli 2 kk, tuli meille kotiapulainen ja äiti meni töihin. Isovanhemmat auttoivat edelleen paljon lastenhoidossa.

Apulainen hoiti kotia ja meitä lapsia. Iltaisin äiti vietti aikaa kanssamme lukemalla ja ulkoilemalla.

Meillä oli varakas koti, iso talo ja paljon pihaa järven rannalla.

Matkusteltiin joka vuosi.

Äidillä ei ollut muita tukiverkkoja kuin tuo apulainen kodinhoidossa, isovanhemmat asuivat kaukana.

Äiti huolehti meistä hyvin, lapsuuteen ei kuulunut koskaan alkoholia tai mitään isoja murheita.

Kävimme päiväkerhossa kerran viikossa.

Ennen koulun aloitusta en ollut kodin ulkopuolella hoidossa päivääkään, ei myöskään sisarukseni.

Olen hoitanut kolme lastani itse ja koen päässeeni äitiäni helpommalla. Olen saanut hoitaa lapset ja viettää aikaani heidän kanssaan ilman pakollista töihin lähtöä.

Tukiverkkoja ei minullakaan,mutta en voi valittaa osaani. Pidän itseäni onnellisena.

meillä kävi apulainen. Ja minut ja pikkusiskoni hän hoidattikin sitten isosiskollani.

Totta kai on ollut niitäkin perheitä, joilla ei ole ollut sitä tukiverkkoa, mutta ennen on tosiaan ollut todella yleistä, että isovanhemmat hoitaa. Tai joku sukulaistäti tai naapurin täti. Ja jos on ollut rahaa, niin sitten on voitu palkata kotiapulainen.



Meillä äiti meni töihin kun olin 3kk. Siitä olin mummolla hoidossa 2 vuotiaaksi. Sen jälkeen muutimme kauemmaksi mummolasta ja menin perhepäivähoitoon. Siitä parin vuoden päästä tarhaan. Sen lisäki äitini opiskeli itselleen ammatin kun olin 1-2 vuotias. Opiskelu tapahtui monen sadan kilometrin päässä ja äitiä en todellakaan nähnyt välttämättä edes joka viikonloppu. Isän ja mummoni hoteissa olin. Eikä ole jäänyt traumoja :)



Nykyään tuntuu olevan ihan kamalaa jos edes sukulaiset auttavat pienten lasten vanhempia. Ja perkeelestä seuraavia ovat nämä virikelasten vanhemmat. Yksin pitää jaksaa painaa vaikka pää hajoaisi. Näin ei ole todellakaan ollut ennen vaikka kuinka haluaisitte niin uskoa.

ja ihan tasan elänyt sitä aikaa lapsuudenkodissani. Jääkaappi meillä oli ja sähköhella. Siihen se sit jäikin. Ei ollut varaa pesukoneisiin ja semmosiin...



Mies on elänyt vielä köyhemmin. Niiden töllissä ei ollut ennen 80-lukua edes juoksevaa vettä ja talo lämpesi puilla... Valot taisi toimia kaasulla. Ja ihan syntynyt samana vuonna kun minäkin. Itse tosin olen kaupunkilaistyttö ja mies maatilan poika.

ja ihan tasan elänyt sitä aikaa lapsuudenkodissani. Jääkaappi meillä oli ja sähköhella. Siihen se sit jäikin. Ei ollut varaa pesukoneisiin ja semmosiin...

Mies on elänyt vielä köyhemmin. Niiden töllissä ei ollut ennen 80-lukua edes juoksevaa vettä ja talo lämpesi puilla... Valot taisi toimia kaasulla. Ja ihan syntynyt samana vuonna kun minäkin. Itse tosin olen kaupunkilaistyttö ja mies maatilan poika.

Viittasin siis tuohon väitteeseen, että 70-luvulla olis ollut pelit ja vehkeet jo kotitalouksissa...

ja on ihan normaali, tasapainoinen ihminen ja todella lapsirakas. Käsittääkseni hän todella nautti lasten kanssa touhuamisesta (keksi aina kivoja leikkejä ja järjesti askarteluja, retkiä ym.). Kuitenkin hän huusi, karjui ja raivosi meille todella paljon pikkulapsiaikana (oli kotona 8 vuotta). Kerran tai pari huitaisi meitä myös. Heille tuli myös ero isäni kanssa. Että selvisihän hän, mutta ei nyt ihan "with flying colors".

oon syntynyt -76 sähköttömään ja vedettömään taloon ja olin 4.lapsi...kauppaan oli matkaa yli 10km joten ei ole pilttipurkkeja syötetty.

Meitä on neljä, asuttiin samassa talossa isän vanhempien kanssa. Lapsuudestani en muista oikeastaan mitään muuta kuin ukin, koska vanhemmat olivat aina töissä ja äiti hoiti ainoastaan syötön, vaatteiden vaihdon ja pesut - kaikki muu aika oltiin ukin kanssa.

8kk ikäisenä muutin isovanhemmille. Kotiin palasin 3v:na. Sen jälkeenhän pääsin liikkumaan pihoilla kavereiden kanssa. Vauva-aika olikin se raskain äidille.