Olen katkera miehelleni, kaikki minun unelmani ovat jääneet toteuttamatta

On niin paljon helpompi joustaa itse kuin riidellä. Ja jotkut asiat, joita haluan, onko niiden edes perusteltua toteutua jos muut perheestä eivät niistä yhtään välitä. Lomaesimerkki: olen vuosia halunnut vaellukselle (nuorempana kävin usein Partio-porukalla), mutta mies pitää metsikössä tarpomista tosi epämiellyttävänä (kokemukset ainoastaan armeijasta). Siispä jos raahaan miehen väkipakolla vaellukselle ja sillä on tosi epämiellyttävää, niin eipä ole itsellänikään silloin hauskaa. Yksinään vaeltamaan? No ei, haluaisin jakaa kivan kokemuksen. Siitä asiasta kuitenkin olen pettynyt, että itse olen lähtenyt perheen kanssa mm. katsomaan stunt-näytöstä, joka taas minun mielestäni on tylsää, turhaa saastutusta ja älytöntä metakkaa. Ehkä mies kuvittelee, että minullakin oli kivaa. Toisaalta pystyn ihan hyvin joustaa tuollaisessa ja taputtaa typerille tempuille. Äh, turhaa jauhan, oma vikani enkä osaa muuttua. On mulla omaa aikaa taas joskus kun lapset kasvaa. Sitä odotellessa ja nyt pitää poistua netistä ruuan laittoon.



ap

Mikset mene jonkun ystävän kanssa, joka tykkää vaeltamisesta??

Elämä on valintoja. Olet nyt selvästi valinnut sen marttyyrin roolin ja ikävän elämän. Tulit tänne kerjäämään sääliä. Harmi, sulla olis vielä mahdollisuudet nauttia elämästä.

mies ei ehdi hoitaa lapsia,palkkaat hoitajan ja lähdet harrastamaan.Ja vaatekauppaan ilman miestä..ostat mikä hyvältä tuntuu..aloitat niillä=)Koulutusta voit miettiä myöhemmin..

Matkan varaisin koko perheelle ja sanoisin miehelle että tule mukaan jos tahdot..ottaisin sitten tilalle jonkun kaverin vaikka jos mies ei lähde=)Mies varmasti suuttuu ja raivostuu kun et tee niin kuin hän haluaa..mutta nyt sun on toimittava jos halauat että joku asia menee niin kuin sinä haluat.Tai jatkat samaa elämää mutta silloin ei kannata valittaa täällä tai muuallakaan.

No, voit päättää rypeä itsesäälissä, se kaikille suotakoon. Tai sitten voit päättä ruveta elämään omaa elämääsi. Suurin osa ihmisistä ei varmaankaan saa kaikkea mitä ovat halunneet. Mutta sinun pitää ymmärtää että olet tehnyt elämässä valintoja ja niistä sinun pitää kantaa vastuu.



Elämääsi on edessä vielä vuosia, et voi enää aikaisemmille valinnoillesi mitään, mutta voit tulevaisuudessa ja JUURI NYT valita asioita. Jos joku harrastus on sinulle tärkeä, niin pidä siitä kiinni. Kerro asia miehellesi (älä kysy lupaa!) ja mene harrastamaan.



Itselleni meinasi käydä noin, kun oli pieniä lapsia. Että piti sovitella mihin aikaan voisin tehdä mitäkin asioita, kun mieheni vaan meni ja teki. Sitten rupesin itsekin tekemään niin. Ilmoitin, että huomenna menen ystäväni luokse, sinun pitää olla kotona viimestään klo sejase. Ja sitten lähdin. Oli se hurjaa aluksi luottaa mieheen lastenhoidossa, mutta oppihan se kantapään kautta. Esimerkiksi että lapselle pitää olla ruokaa ruoka-aikana eikä sitä voi silloin vasta ruveta valmistamaan jne..

Meillä kävi niin, että mies jyräsi tahtoni pitkän avioliiton aikana. Perheen tekemiset olivat paljolti hänen tahtonsa mukaisia ja neuvottelu päätöksistä oli hyvin vähäistä. Lopulta sitten hän otti vielä avioeron ja todella suuri yllätys oli, että uudessa suhteessa hän joustaa asioissa uuden vaimon mielen mukaan. Itse olen löytänyt alkuperäisen itseni takaisin.

tapahtuu pikkuhiljaa, niin että muutaman vuoden päästä vaan huomaa sen kadottaneensa. Sitä en tiedä, miksi jotkut puolisot jyräävät toisen, sillä tuskin he sitten kunnioittavat systemaattisen työskentelynsä tuloksena saamaansa tahdotonta ja halutonta ihmistä, joka on vain kalpea versio siitä alkuperäisestä. Jos aikoo pysyä suhteessa ja elämänsä takaisin, on pitkä tie edessä, mutta se onnistuu kyllä. Joku jo sanoikin, että jos antaa kohdella itseään ovimattona, niin tasan sitä kohtelua sitten saakin, ei kukaan muu pidä puoliasi kuin sinä itse.

Ihmiset vaihtavat alaa nykyään aivan jatkuvasti! Eläkkeelle emme pääse ennen 70 ikävuotta, joten otapa itseäsi reippaasti niskasta kiinni. Sinulla on nyt ainoastaan kaksi vaihtoehtoa elämässäsi:



1. Elää, kuten tähänkin saakka ja katkeroitua



2. Tehdä kivuliaita ja vaikeitakin muutoksia elämääsi ja elää onnellisempana kuin nyt



Jompikumpi on pakko valita, muuta ei ole. Muutos on tietenkin vaikeaa, niin se on aina ja kaikille. Muutosta ei koskaan tapahdu ilman jonkinlaista luopumista ja tuntemattomaan hyppäämistä. Se vaatii rohkeutta, eikä se ole helppoa. Se on kuitenkin mahdollista ihan jokaiselle. Suosittelen myös terapiaa selkiyttämään omia ajatuksia ja etenkin itsetunnon kehittämiseksi.

opiskelemaan uutta ammattia? Käsittämätöntä!! Itse menin 34v:na yliopistoon, olin kolmen lapsen yh.



Valmistuin maisteriksi neljässä vuodessa. Työuraa valmistumisen jälkeen luvassa lähes 30 vuotta.



Nuo on ap kuule tekosyitä kaikki. Ota elämäsi haltuusi ja lopeta ruikutus!!!

Lomaesimerkki: olen vuosia halunnut vaellukselle (nuorempana kävin usein Partio-porukalla), mutta mies pitää metsikössä tarpomista tosi epämiellyttävänä (kokemukset ainoastaan armeijasta). Siispä jos raahaan miehen väkipakolla vaellukselle ja sillä on tosi epämiellyttävää, niin eipä ole itsellänikään silloin hauskaa. Yksinään vaeltamaan? No ei, haluaisin jakaa kivan kokemuksen.

Joko sä teet elämällesi jotain tai sitten jatkat tuota ruikutusta.

Liity johonkin vaellusporukkaan ja lähde Lappiin. Ei se sen kummempaa ole. Seuraavaksi kai sanot, että "en mä saa koskaan omaa lomaa". Tee sitä omaa lomaa. Ilmoitat, että viikolla X menen vaeltamaan. Piste.

No, itse olen 30-vuotias ja olen tänä keväänä hakemassa opiskelemaan yliopistoon. Kyllä minullakin oli siihen korkea kynnys, mutta ajattelin että ei sinne ole ikärajaa, joten voinhan ainakin yrittää. Opiskelijaelämää en varmasti pysty elämään, mutta muuten uskon, että pystyn "vanhemmalla" iällä opiskelemaan siinä kuin nuoremmatkin.



Jos miestäsi ei kiinnosta vaellus, mene jonkun ystäväsi kanssa. Minusta tuntuu että vaadit hieman liikaa mieheltäsi. Ei yksi ihminen voi täyttää kaikkia vaatimuksia. Ystävät ovat juuri sitä varten! Eikä se tee suhteesta mitenkään huonoa.



Itse esimerkiksi käyn ratsastusvaelluksilla ystävieni kanssa aina kun ehdimme, noin 2-3 kertaa vuodessa. Ensi kesänä olemme menossa viikoksi ulkomaille. Mieheni mielestä hevoset ovat haisevia kaakkeja ja ratsastus yhtä kiinnostavaa kun tuolissa istuminen. Miksi ihmeessä haluaisin raahata miestäni mukaan kaikkeen, joka minua kiinnostaa?!?! Mieheni katsoo formuloita, joka minusta on neppisautojen ajemista peräkkäin pitkin ympyrää. Lisäksi hän käy katsoo futista ja käy myös paikanpäällä otteluissa. Minusta futiksessa suurin osa ajasta menee liian suuren kentän päästä päähän juoksemiseen ja omien "kavereiden" kanssa pallotteluun. Kyllä mieheni voi näitä lajeja seurata ilman minunkin mukanaoloani.. itseasiassa huomattavasti mielummin näin tekeekin.



Lomamatkoja suunnittelemme yhdessä ja niissä tehdään kompromisseja. Viimeeksi teimme niin, että valitsin viisi paikkaa, joissa haluaisin käydä ja mieheni valitsi niistä sen mihin menimme. Meillä oli todella hieno loma. Sitä ennen kiertelimme autolla Suomea, joka oli mieheni toive. Kohteita päätimme molemmat..

mä ymmärrän (tai luulen ymmärtäväni) sun pointin. Elän itse samanlaisessa parisuhteessa ja tiedän, että jos alan vaatimaan tai muuttamaan kuviota, ero tulee. Olen jo henkisesti valmistautunut siihen. Emmin edelleen kuviota.

Ihmettelen edelleen, miten tässä näin kävi. Olin ennen lasten saamista kuitenkin ihan itsenäinen ja fiksu ihminen.

Olen yrittänyt toteuttaa jotain pienempiä omia juttuja (ihan harrastuksiin tai omaan aikaan liittyviä. Jos olen määrätietoinen, ne toteutuvat, mutta parisuhde ja perhe-elämä menee päin helvettiä. Luulin, että minua kaihertaa syyllisyys, kun toteutan omia juttujani. Eipä ollutkaan, mua kaihertaa miehen toteuttama henkinen nakertaminen. Uskotko, että helpotti huomata tuo.

Se, ettet saa mieleisiäsi vaatteita ostetuksi, ei takuulla ole miehesi vika. Voit saada vaatekaupassa vaikka myyjän (tai pukeutumisneuvojan) apua vaateostoksiin. Mutta miehen ei takuulla tarvitse pilata sinun iloasi vaateostoksista, se ei kuulu toisen kunnioittamiseen eikä parisuhteeseen. Sun on tärkeä nähdä tämä asia selvästi. Mitä selvemmin huomaat kuvion millä sua jyrätään, sitä paremmin opit pois siitä.

Olen huono neuvomaan, koska olen samanlaisessa tilanteessa. Tosin, sellaiset ihmiset, joille nämä asiat ovat itsestäänselviä, eivät näköjään ole sen parempia neuvomaan.

kun olet aina antanut periksi, joustanut, työntänyt omat tarpeesi sivuun. Tästä uhrautumisesta et saa kiitosta -vaikka niin luulet ja odotat- vaan lisää hylkäämistä. Miehesi ei arvosta sinua, koska et itsekään arvosta itseäsi.



Älä odota sitä, että lapset on isoja! Painut vain syvemmälle mitättömyyteesi, vanhenet ja katkeroidut. Jos ikäsi estää sinua toteuttamasta itseäsi, niin et ainakaan nuorene odottaessasi "elämäsi tilaisuutta" jota ei koskaan tule (kun et sitä omiin käsiisi ota). Ota elämäsi haltuun jo nyt, aloita opiskelu ja tee mitä olet aina halunnut. Annat lapsillekin paremman esimerkin yrittämisestä, itsensä toteuttamisesta ja parisuhteesta. Mieti, jos olisit oma lapsesi, mitä neuvoja itsellesi antaisit vai tyytyisitkö vain katsomaan elämäsi alamäkeä.



Erilaisia vaellusporukoita on ympäri Suomen. Liity johonkin sellaiseen, niin olet varmasti sellaisessa joukossa, joka pitää harrastuksesta. Saat uusia ystäviä ja pääset toteuttamaan itseäsi.



Itse olen 36 v ja hain opiskelupaikkaa ensi talveksi. Odotan innolla opiskelemaan pääsyä! Suuri kannustushalaus sinulle, ap ja toivorikasta kevättä!

jos haluat muutosta tilanteeseen, niin unohda kokonaan tuo "eikö toisenkin pitäisi huomioida minua kun minäkin häntä" -asenne. Moraalisesti kyllä pitäisi, mutta käytännössä miehesi ei varmasti yhtäkkiä muutu huomioivaksi ja epäitsekkääksi (tuskin muuttuu lainkaan). Sun on pakko aktiivisesti toimia ja kestää hankaluuksia (kuten miehen vastustusta tai jopa avioero?) jos aiot elää niin kuin itse haluat.

Niin kauan kun alistut, myönnyt, joustat ja mutiset vain itseksesi, vika ei ole miehesi. Sitten se on, kun selvästi ilmoitat, mitä tahdot, teet kaikkesi, jotta se onnistuisi, ja miehesi julmalla kiristysotteella (tämä tai ero -tyyliin) estää sen. Kun miehesi tietää tahtosi ja olet tehnyt sen todella selväksi, voit alkaa syyttää häntä. Silloinkin tietysti joudut syyttämään itseäsi siitä, että alistut miehen kiristykseen ja syyllistämiseen.



Itse elän parisuhteessa, jossa mies ei varsinaisesti päätä vaan teemme sen yhdessä, mutta mies nostaa kamalan haloon jokaisesta tapahtumasta, johon haluan mennä ilman häntä (eivät kiinnosta häntä kuten teatteri, elokuvat, kavereiden tapaamiset, kummilasten tapaamiset jne.) ja joka vieläpä maksaa. Viimeksi halusin ostaa siskolleni syntymäpäivälahjaksi lipun oopperaan (ja itse seuraksi mukaan), mutta mies sai siitä käsittämättömän kiukkukohtauksen, kun en ollut kysynyt hänen mielipidettään ja lahja vaatisi häneltä sitä, että vahtisi lapsia jne. En sitten ostanut lippuja vaan ihan vain tylsää tavaraa, ehkä vähän marttyyrifiiliksissä minäkin, mutta huomasin, että mies oli vain tyytyväinen eikä häntä lainkaan haitannut, että olin marttyyri.



Nyt olen päättänyt, että ostan noita itselleni tärkeitä tapahtumalippuja lahjaksi, jos haluan, mutta infoan ensin miestäni, jotta voi ilmoittaa painavan sanansa. Annan päivämäärävaihtoehtoja, mutta en peru. Miestä suututtaa joutua hoitamaan lapsia, koska hänen mielestään minä käyn paljon ulkona ilman lapsia (3-4 kertaa vuodessa, joista 1-2 kertaa hän vahtii lapsia ja loput lasten mummi). Mies itse ei juuri käy missään, ehkä joskus työpaikan illanvietoissa pari kertaa vuodessa mutta se riittää hänelle. Hänen on vaikea tajuta, että minä kaipaan näitä tapahtumia ja pidän niitä itselleni tärkeinä. Vien paljon lapsia teatteriesityksiin, tivoliin, tanssiesityksiin, konsertteihin jne mutta eiväthän ne nyt ihan täytä aikuisen tarvetta nähdä jotain itselleenkin sopivaa teatteriesitystä...



Ei auta, että olen marttyyri vaan pakko on vain toimia ja keksiä sitten jokin jousto, jotta mieskin on tyytyväinen. Itse olen päättänyt, että joustan monissa muissa asioissa ja joskus jopa ihan esityksestäkin, jos mies on sitä kovasti vastaan. Saan sitten tahtoni helpommin läpi seuraavan kerran. Mies myös kysyy mielipidettäni usein esim. yhteisiin lomamatkoihin, mutta yleensä on niin kovin saamaton varaamaan mitään ja estelee minuakin varaamasta, kun aina pitäisi katsoa ja etsiä halvempia vaihtoehtoja. Näin emme oikein koskaan lähde minnekään koko perheenä, ellen miehen toiveiden vastaisesti vain varaa reissua (mutta siitä hän aina harmistuu).



Itse olen päättänyt mieheni kanssa elää näin toistaiseksi. Välillä on helpompia kausia ja välillä vaikeampia. Mies osaa joustaa, mutta ei tee sitä mielellään, joten häntä pitää osata käsitellä. Kadehdin kyllä niitä suhteita, joissa molemmat voivat vapaasti mennä ja tulla, meillä mies ei edes tahdo mennä minnekään, joten omatkin menot on pidettävä minimissä.

Mutta jos sen itse tiedostaa, on vaikea ymmärtää miksi siitä ei pikkuhiljaa pääse eroon. Varmasti on sitkeään iskostunut toiminta- ja ajatusmalli.



Ei kai siinä auta kuin alkaa sanomaan EI. Ei, minä en halua lähteä sinne vaan sinne minne olen pitkään jo halunnut. Ei, minä haluan näin.



Ei tosiaankaan vielä ole myöhäistä. Ap:han on nuori ja elämää vielä pitkään jäljellä. Nyt vain muuttamaan sitä omaa elämänlaatua paremmaksi, koska kukaan muukaan ei sitä tee.

aloitin 31v kun 3. lapsi oli vuoden ikäinen. Isä ei halunnut vahtia lapsia vaan muksu raapi ovea ja kiljui kurkkunsa kipeäksi kun yritin lukea tentteihin - siispä luin 21-00, nukuin 06 saakka ja hoidin kotia minkä opiskelulta ehdin. Kiusa se oli pienikin...



Ja 35v - no, mä olen sen jälkeen vielä avioitunut, saanut yhden muksun, rakentanut 2 taloa miehen kanssa, vaihtanut työpaikkaa omasta halusta 4x ja vieläkin 50v odottelen mitä kaikkea kivaa elämä vielä antaakaan:D Minullakin on varmaan vielä n 40v jäljellä (pitkäikäistä sukua), ehdin hyvin vielä vaihtamaan ammattia, rakastumaan tulisesti, muuttamaan ulkomaille tai ihan mitä vaan!!



Mutta kuten muutkin on sanoneet, ota itseäsi niskasta kiinni ja tee jotain!

Nämä ketjun haukkujat ovat suurelta osin väärässä. Toki se on meidän liian kilttien vika, että joustamme loputtomiin. Mutta nämä haukkujat eivät tiedä, mitä elämä olisi, jos ei joustaisi. Minä kun en joustanut, niin minä sain kuulla olevani ehdoton ja mustavalkoinen ihminen. Kuka nyt sellaista haluaa itsestään kuulla? Ei kukaan, joten minä joustin...



Lisäksi se oma identiteetti häviää niin pikkuhiljaa, ettei sitä huomaakaan. Taustalla on monta syytä: ottaa osaa arjen sujumiseen, ajattelee, ettei nämä asiat ole tärkeitä, ajattelee että tätä avioliitto on...

Ja sitten kun huomaa, ettei ole mitään päätätäntävaltaa, niin millä sen kelkan kääntää??



Lopulta mies meni omassa päätöksenteossaan niin pitkälle, että päätti alkaa viettää aikaansa toisen naisen kanssa. Kuulemma vain ystävä, ei muuta (vasta eron jälkeen paljastui, että kyse oli enemmän kuin ystävästä). Hänen mukaansa minä olin vain mustasukkainen.

Tämä oli minulle liikaa ja minä lähdin.



Ei se määrääminen loppunut edes eroon. Todella vaikeaa saada mies ymmärtämään, että minä elän nyt omaa elämääni eikä hänellä ole mitään asiaa tulla kertomaan minulle, miten elämä pitää elää. Hän käy täällä av:lla aika ajoin tirkistelemässä, mitä tänne kirjoitan. Paljastaa vielä sen minulle. Eikö ole uskomatonta: vieläkin yrittää pitää minua pihdeissään.

ettei halua muuttua.



Minua rupesi naurattamaan tuo miehen kaipaaminen makutuomariksi vaateostoksille, ja ilmeisesti ap myos sitten kyselee miehen (negatiivista) mielipidetta vaatteistaan kun on itse kaynyt ostoksilla. Mulle ei tulisi mieleenkaan ottaa miesta mukaan vaateostoksille, sehan pilaisi koko reissun. Miehen kasitys vaatteiden ostamisesta on se etta jos tarvitaan housut, mennaan kauppaan jossa niita myydaan, ja sitten otetaan oikean kokoiset ja ostetaan ne. Hanen mielestaan ei ole mitaan jarjea kierrella eri kaupoissa, housut on housut.



Ja jos pukeutuisin hanen mielensa mukaan, minulla olisi a) 80-luvun pitka permanentattu kiharakampaus (kuten silloin kun tapasimme), b) vaatevaihtoehdot olisivat urheilulliset verkkarit + fleece, tai parempana vaihtoehtona mustat verkkosukat, korkeat korot ja joku pikkumekko. Eli 99-prosenttisesti EI minun tyyliani tippaakaan.



Ja tuosta marinasta ettei mies suostu lahtemaan vaellukselle, siina on kuitenkin kyse sen verran extreme-lajista etta jos vaeltaminen ei yhtaan kiinnosta niin se olisi tosiaan loman tuhlaamista miehen mielesta. Jos kyse on siita etta toinen haluaa Kreikkaan ja toinen Italiaan, niin silloin tietysti vuorotellaan siina kumpi paattaa kohteen. Mutta vaellukselle ap voisi lahtea jonkun muun porukan kanssa eika vaatia miestaan lahtemaan.

Vaan miten kävi - lähdin lasten kanssa liitosta lähes tyhjän päälle ja selvisin:) Nykyinen mieheni opetti lapsille uuden järjestyken (äiti ensin!) ja ihailee ja arvostaa vilpittömästi kaikkea mitä teen ja olen. Itsetuntoni on terve - olenhan upea 50v nainen parhaassa vedossani!!

en tiedä johtuuko kierron vaiheesta vai mistä, mutta mulla salpautui henki ja tuli kyynelet silmiin tästä kohdasta. =') Ihanaa!!!

Itse olen joustanut mieheni vuoksi paljon asioissa. Olen katsonut vierestä, kun hän pyörittää yritystään, käy työmatkoilla, erilaisissa juhlissa yms ja olen kestänyt/joustanut paljon hänen vuokseen. Jos itse haluaisin lähteä jonnekin ystävieni luoksi, mies vetää rahan puutteen tähän syyksi etten voi mennä. Helppohan hänen on mennä, kun hän pääsee yrityksen kautta ilmaiseksi ja minua ei voi ottaa mukaan. Itse opiskelen työttömyysetuudella ja rahan tuontini taloon on aika pientä verrattuna miehen tuloihin. Tästä johtuen olenkin kokenut, että minulla "ei ole oikeutta" lähteä kauemmas ystävieni luokse, kun siihen menee jo matkoihin vähintään 100e + ruuat yms.



Kaikkeen olen pikku hiljaa elomme aikana jotenkin alistunut ja sen on oikeasti tapahtunut niin etten ole huomannut! Kun tämän olen alkanut tajuamaan, olen alkanut vaatimaan minulle tärkeitä asioita ja huomannut, että hän ei ole valmis joustamaan niissä, koska ei koe näiden asioiden olevan hänelle tärkeitä. Olen pyrkinyt nyt vain ilmoittamaan miehelle asioita, että minä teen nyt näin ja en edes kysy aina hänen mielipidettään.



Olen myös ottanut asian puheeksi mieheni kanssa usein, että hän haluaa minun elävän hänen ehdoillaan ja hän itse ei ole valmis joustamaan toiseen suuntaan. Keskusteluiden jälkeen hän on kuitenkin selkeästi yrittänyt parantaa tapaansa ja kuunnellut oikeasti tarkemmin, mitä minä tunnen. Mutta sitten astui kuvioon tunteideni vähättely..usein kuulemma tunnen/murehdin asioita liikaa ja hän ei ota tuntemuksiani tosissaan. Yhdessä ollaan edelleen, mutta tulevaisuus näyttää miten tässä käy..ainakin jatkan unelmieni tavoittelua! Eroakin olen miettinyt, jos tämä nyt oikeasti näin menee, että mies ei ala joustamaan minun asioissani.