Onko kellään muulla ollut aina tunne, että tulee tekemään jotain "suurta"?

Pärjäsin tosin koulussa hyvin, mutta en tiedä onko sillä sitten mitään tekemistä tämän kanssa:)



Mutta jotenkin olen aina, ihan lapsesta saakka, tiennyt ettei minua ole luotu soppakattilan ääreen perhettä ruokkimaan, vaan johonkin suurempiin juttuihin. Vielä en tosin ole varma, mitä se tarkoittaa. En usko että "suuruus" kohdallani on mikään yritysjohtaja tms. Ehkä se "suuruus" on jokaisen löydettävä itse. Sen verran ainakin tähän melkein 30-vuotiaaksi mennessä olen oppinut, että mittakaavani on suurempi kuin muilla:D

Vanhemmiten se suuruus sitten löytyykin ihan omasta taviselämästä.

Minulla on aina ollut sellainen fiilis. Sellainen perusfiilis aina teini-iästä lähtien. Nyt olen 40+. En pärjännyt koulussa erityisen hyvin, en ole ylimielinen enkä narsistinen, en ole ollut erikoisissa työpaikoissa, eikä mitään. Mutta silti... Nuorempana luulin, että se varmaan ennakoi, että minusta tulee ison yrityksen pomo. Ei ole tähän päivään mennessä tullut :-), eikä minulla ole yhtään halua mennä isoon yritykseen töihin, eikä edes esimieheksi. Kyselen siis, onko tämä minun fiilikseni poikkeuksellinen, vai onko jokaisella ihmisellä aina tällainen tunne? En ole koskaan kenenkään kanssa face-to-face tästä jutellut, en kehtää tunnustaa kuin täällä:-).

Pomouden eteen tehdään töitä, tätä et ole ilmeisesti tehnyt. Tajuatko ollenkaan kuinka paljon esimerkiksi ison firman esimies, jolla on 20 alaista on tehnyt työtä asemansa eteen? Sinne ei päästä millään, huonolla koulumenestyksellä ja keskinkertaisilla suhteilla tai 8 tunnin työpäivillä.

Muistutat yhtä ystävääni, joka on huonosti koulutettu ja jauhaa aina siitä, miten hän kirjoittaa romaanin. Itse työskentelen kustannusalalla ja tiedän, että kukaan ei tuosta vaan kirjoita romaania. Ystäväni on siis surkea kirjoittaja: perussäännöt hukassa, lukenut itse ehkä kolme kirjaa elämänsä aikana.

Minua ottaa päähän tuollainen tyhjänpäiväinen luulottelu ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon suuret saavutukset vaativat työtä. Se, että joku tollo kuvittelee hypäävänsä pystymetsästä hommaan, jota varten toinen on opiskellut vuosia. Varsinkin kun on ihan selviö, ettei kyse nyt ole mistään salaisista neroista.

Haaveet ovat enemmänkin arkielämän yläpuolella. Tutkinnot olen suorittanut, mutta työelämä ei ainakaan tähän mennessä ole ollut tyydyttävää.

"MIKSI minä kohtaan niin paljon itsestäni riippumatonta kurjuutta, miksi niin moni mennä porskuttaa jo lähtökohtaisesti helppoa elämää."



Ettäs kehtaat??? Ne jotka eivät valita ja marttyroi, saavat jotain aikaiseksikin. He ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja opiskelleet itsensä "joksikin suureksi". Hyvän ammatin saaminen on vaikeaa, se ei todellakaan tule helposti.

että en minä pomoksi ole oikeasti koskaan halunnut, en sitten teinivuosien. Nuorena minulla oli vain luulo, että suuruus tarkoittaa aina johtajuutta. Enää en kuitenkaan ole se nuori.

En myöskään puhu sellaisesta suuruudesta, joka syntyy vain pitkän työpäivän ansiosta, läpi harmaan kiven menemisestä. Minä puhun suuruudesta, joka tulee "itsestään", koska se on se oman olemassaolon tarkoitus. Se tulee itsestään, koska siihen on sisäinen palo, ja flow tuo mukanaan ahkeruuden. Uskon, että tämän kohdalla ei tarvitse hakata päätä seinään, vaan ovet autuvat, jos niiden on tarkoitus avautua.

En siis pidä mahdottomana, ettekö ystäväsi voisi ruveta kirjailijaksi noilla tiedoilla. Toki hänen pitää aloittaa sen kirjan kirjoittaminen, haaveileminen ei yksinään kirjoita sitä kirjaa. Mutta jos hän saa kiinni flowsta, hän kirjoittaa sen vaikka ei olisi koskaan lukenut mitään.

34 puhuu samasta asiasta kuin minä.

ap

Minulla on aina ollut sellainen fiilis. Sellainen perusfiilis aina teini-iästä lähtien. Nyt olen 40+. En pärjännyt koulussa erityisen hyvin, en ole ylimielinen enkä narsistinen, en ole ollut erikoisissa työpaikoissa, eikä mitään. Mutta silti... Nuorempana luulin, että se varmaan ennakoi, että minusta tulee ison yrityksen pomo. Ei ole tähän päivään mennessä tullut :-), eikä minulla ole yhtään halua mennä isoon yritykseen töihin, eikä edes esimieheksi. Kyselen siis, onko tämä minun fiilikseni poikkeuksellinen, vai onko jokaisella ihmisellä aina tällainen tunne? En ole koskaan kenenkään kanssa face-to-face tästä jutellut, en kehtää tunnustaa kuin täällä:-).

Pomouden eteen tehdään töitä, tätä et ole ilmeisesti tehnyt. Tajuatko ollenkaan kuinka paljon esimerkiksi ison firman esimies, jolla on 20 alaista on tehnyt työtä asemansa eteen? Sinne ei päästä millään, huonolla koulumenestyksellä ja keskinkertaisilla suhteilla tai 8 tunnin työpäivillä. Muistutat yhtä ystävääni, joka on huonosti koulutettu ja jauhaa aina siitä, miten hän kirjoittaa romaanin. Itse työskentelen kustannusalalla ja tiedän, että kukaan ei tuosta vaan kirjoita romaania. Ystäväni on siis surkea kirjoittaja: perussäännöt hukassa, lukenut itse ehkä kolme kirjaa elämänsä aikana. Minua ottaa päähän tuollainen tyhjänpäiväinen luulottelu ihmisiltä, joilla ei ole mitään käsitystä, kuinka paljon suuret saavutukset vaativat työtä. Se, että joku tollo kuvittelee hypäävänsä pystymetsästä hommaan, jota varten toinen on opiskellut vuosia. Varsinkin kun on ihan selviö, ettei kyse nyt ole mistään salaisista neroista.

Lähinnä huvitti tähän vastanneiden tuotokset.

En ikinä ole kuvitellut itsestäni mitään suurta.



T: 11cm mies

"MIKSI minä kohtaan niin paljon itsestäni riippumatonta kurjuutta, miksi niin moni mennä porskuttaa jo lähtökohtaisesti helppoa elämää." Ettäs kehtaat??? Ne jotka eivät valita ja marttyroi, saavat jotain aikaiseksikin. He ovat ottaneet itseään niskasta kiinni ja opiskelleet itsensä "joksikin suureksi". Hyvän ammatin saaminen on vaikeaa, se ei todellakaan tule helposti.

Ninä en millään ilveellä saanut ko. tekstistä kuvaa, että siinä vaan valitetaan ja marttyyria esitetään, vaan kerrotaan omasta elämästä ja sen kokemuksista. Muiden ongelmia vähättelemättä ("En tietysti tarkoita, ettei heilläkin ongelmansa olisi, eikä omia ongelmiaan voi nostaa sen tärkeämmäksi"). Mutta kyllä mä tuon tajuan niin,

että kirjoittajalla on ollut vastoinkäymisiä enemmän kuin "laki sallii". Kyllä mä tämmöistä olen huomannut itsekin: olen syntynyt köyhään yh-perheeseen, kaikesta on pitänyt lapsuudessa pihistellä, siinä kun moni luokkatoveri syntyi ehjään perheeseen jossa ei rahasta ollut pulaa. Kyllä mä ainakin sitten kovalla työllä olen opiskellut itseni "joksikin suureksi", ei se silti vie pois niitä heikompia lähtökohtia, jotka lapsuus mulle tarjosi. Opiskelivat ne lapsuuden toveritkin, mutta nimenomaan lähtökohtaisesti helpommin: rahoitus taattiin rikkaiden vanhempien toimesta. Ois vaan kelvannut mullekin! =)

Eihän koko tekstissä edes viitattu opiskeluun tai hyvään ammattiin, vai?!

mutta joo, minäkin olen aina uskonut, että minusta voi tulla jotain suurta. Lasten myötä olen vähän laskenut rimaa, en halua uhrata elämääni aivan kokonaan sille suurelle uralle. Mutta vieläkin (34 v) uskon, että minusta voi tulla professori tms 'suurta'. Ehkä siis vieläkin jotain teini-iän huimaa huumaa mukana?

Kiva kuulla, että muitakin. Enkä tästä muiden kanssa ole jutustellut.

Sellaisia on tuhansia. Enkä myöskään työmaailmassa menestymistä pidä juuri minään, sellaisiakin on tuhansia. Lääkäreitä ja lentäjiä on tuhansia.



Sellainen joka heittää keihään yli 70 metriin. Sellainen on jotain suurta. Tai sellainen joka voittaa euroopan mestaruuden painissa tms fyysisessä lajissa.



Tälläiset suuruudet ovat vertaansa vailla. Siihen ei kykene kuka tahansa edes kovalla työllä vaan siihen vaaditaan jotain suurempaa.



Sama pätee taiteen lajeihin. Harva sieltä ponnistaa kuuluisuuteen. Tälläisiä juttuja pidän suurena. Sellaista missä ponkaistaan tyhjästä ja voitetaan oman itsensä lisäksi toinen suuruus.

Esimerkiksi Tony Halme ja Sofi Oksanen ovat suuruuksia.

Olen kohdannut lapsena ja nuorena, kuten ikävä kyllä moni muukin, sellaisia asioita jotka olisivat vaikeita aikuisellekin: vanhemman kuolema, hyväksikäyttö, 9 vuotta jatkunut koulukiusaus, raiskauksen yritys, hoitamatta jääneet mielenterveysongelmat...olin ihan valmis kuolemaan, kun täytin 18. Kuitenkin jossain pinnan alla helmeili aina pieni toivo siitä, että parempaakin voisi olla ja on tulossa. Haaveilin muuttuvani suureksi soturiksi, joka puolustaa kaikkia muita ja estää ne kamaluudet, joihin voi vaikuttaa. Mielestäni nuo kuvitelmat ovat vieläkin yksi asia, joka pitää minut elossa. Taas kerran menetän kotini itsestäni riippumattomista syistä ja pakenen ajatuksiini...