No kaikki jeesus intoilijat, mitä mieltä siitä

Kukaan ei ole tullut kertomaan ikuisuuden iloista tai edes mistään ikuisuudesta.



Joten älkää lupailko liikoja.

Eli jos nuo lapset olisivat eläneet aikuisiksi ja ryypänneet ja rällästäneet pääsiäisenäkin ja jouluna kuten monet muut niin olisivatko menneet helvettiin ja nyt siis nuo hukkumiset sallittiin ja pääsivät taivaaseen.

Sinä ap voisit vuorostasi kertoa, miksi Jumalan pitäisi tehdä niinkuin sinä haluat? Miksi juuri sinun kokemuksesi olisi pätevä arvinointimittari Jumalalle?



Ja kun selvästikin odotat Jumalan poistavan kaikenlaisen kärsimyksen, niin MITEN ajattelit hänet ohjeistaa? Miten Jumalan pitäisi toimia, ettei yksikään lapsi tässä maailmassa enää joutuisi kärsimään mistään?

Uskovaiset, tietäväiset kummasti häviävät, kun heiltä pyytää niitä vastauksia.

Tosin eihän heillä niitä vastauksia olekkaan, kun rukoilemalla elämä helpottuu. Rukoilu auttaa kaikkeen kärsit sitten peräpukamista, syövästä, lapsen menetyksestä ym.

Emme me ole Jumalia. Vain kaikkivaltias Herra sen tietää. Hänellä on selitys. Enkä minä ainakaan unissanikaan menisi väittämään, että tunnen Herran tiet.

Niitä vain tapahtuu: kaikille ennemmin tai myöhemmin. Sellaista elämä on!



t. uskovainen, joka ei hengellistä kaikkea

Kukaan ei ole tullut kertomaan ikuisuuden iloista tai edes mistään ikuisuudesta. Joten älkää lupailko liikoja.

"Autuaita ovat ne, jotka eivät näe, mutta kuitenkin uskovat"

Ihminen lankesi aikoinaan syntiin ja siksi maa ei ole paratiisi. Paratiisiin pääsee uskomalla ja elämällä Raamatun sanan mukaisesti.

Kenenkään ei ole pakko uskoa, saa ihan vapaasti valita. Joka valitsee faktat, materian ja näkyvän todellisuuden, tehkööt niin ihan vapaasti.

Kuitenkin on myös se vaihtoehto, että uskoo. Mutta uskon pitää olla aitoa, ei teennäistä, ei mitään ääritouhua, vaan sitä, mitä Raamattu opettaa. Jokainen voi tulla kotonaan uskoon, katsella vaikka tv7:skaa tai kuunnella radio Deitä ja etsiä kaltaisiaan. Ei se vaadi mitään seurakunnassa käymistä välttämättä. Moni käy esim. Jumalan palveluksissa ja luulee siten pelastuvansa, vaikka ei oikeasti edes ole uskossa.

Itse olen pitkään harkinnutmenemistä helluntaiseurakunnan kokoukseen, en tunne ketään siellä kävijää, mutta toisaalta pelkään, että uskostani tulisi sitä myöten suorittamista tai tapa.Toisaalta voi olla, että saisinkin ihania kaltaisiani ystäviä...ehkäpä pitäisi kokeilla.

Raamatussa kuitenkin luvataan, että jos kaksi tai kolme yhdessä rukoilee...eli jos tunnustaa uskonsa ihan kelle vaan toiselle uskovalle, se riittää.

Kommentteja?

Ihan sama mitä siinä luvataan.

Raamattu on satukirja Ihan sama mitä siinä luvataan.

Älä sitten viimeisenä päivänä koita olla eri mieltä, kun on liian myöhäistä, koska silloin on todellakin liian myöhäistä.

t. uskis.

Minulla ei ole sinulle vastausta.

Kukaan ei ole tullut kertomaan ikuisuuden iloista tai edes mistään ikuisuudesta. Joten älkää lupailko liikoja.

"Autuaita ovat ne, jotka eivät näe, mutta kuitenkin uskovat" Ihminen lankesi aikoinaan syntiin ja siksi maa ei ole paratiisi. Paratiisiin pääsee uskomalla ja elämällä Raamatun sanan mukaisesti. Kenenkään ei ole pakko uskoa, saa ihan vapaasti valita. Joka valitsee faktat, materian ja näkyvän todellisuuden, tehkööt niin ihan vapaasti. Kuitenkin on myös se vaihtoehto, että uskoo. Mutta uskon pitää olla aitoa, ei teennäistä, ei mitään ääritouhua, vaan sitä, mitä Raamattu opettaa. Jokainen voi tulla kotonaan uskoon, katsella vaikka tv7:skaa tai kuunnella radio Deitä ja etsiä kaltaisiaan. Ei se vaadi mitään seurakunnassa käymistä välttämättä. Moni käy esim. Jumalan palveluksissa ja luulee siten pelastuvansa, vaikka ei oikeasti edes ole uskossa. Itse olen pitkään harkinnutmenemistä helluntaiseurakunnan kokoukseen, en tunne ketään siellä kävijää, mutta toisaalta pelkään, että uskostani tulisi sitä myöten suorittamista tai tapa.Toisaalta voi olla, että saisinkin ihania kaltaisiani ystäviä...ehkäpä pitäisi kokeilla. Raamatussa kuitenkin luvataan, että jos kaksi tai kolme yhdessä rukoilee...eli jos tunnustaa uskonsa ihan kelle vaan toiselle uskovalle, se riittää. Kommentteja?

tai jos muuttaisikin, eikö se olisi hyvä tapa ;)

siksi että tämä on maailma. taivaassa tai paratiisissa kukaan ei huku. helvetissä hukkuu kaikki ja moneen kertaan. näin niin kuin kuvainnollisesti.

Kaikki uskonnolle välttämättömät elementit koossa:

1. suuret lupaukset (taivaspaikka luvassa)

2. uhkailut (jos et usko, joudut helvettiin)



Ja kaikki perustuu tyhjän päälle.

1. Jeesuksesta ei ole mitään arkeologisia löytöjä

2. Jeesuksesta ei ole yhtään aikalaistodistusta.

3. Kukaan Jeesuksen tuntenut henkilö ei ole kirjoitttanut hänestä mitään.

4. Historioitsijat eivät tunne Jeesus-nimistä henkilöä

5. Kuolleen meren kirjakääröt eivät tunne Jeesusta

6. Raamattu on ristiriitaisuuksia täynnä eikä kelpaa todistukseksi.

7. Kriittinen raamatuntutkimus tahdotaan usein kieltää myös teologisessa tiedekunnassa.



Listaa voisi vielä jatkaa. Aika vähillä tiedoilla sitä ihmisiä tässäkin maassa helvetillä pelotellaan :)

Uskovaistenkin lapsia kuolee

Tekstilähteet



Jeesuksen elämästä ei tunneta hänen elinaikanaan kirjoitettuja asiakirjoja. Laajimmin hänen elämästään kertovat kirjoitukset ovat Uuden testamentin evankeliumit ja kirjeet. Vanhimmat niistä on arvioitu kirjoitetun joitakin kymmeniä vuosia hänen kuolemansa tai maanpäällisen elämänsä jälkeen. Ei-kristillistä Jeesusta koskevaa aineistoa on vain vähän. Tähän aineistoon kuuluu pääosin roomalaisia tai juutalaisia viittauksia Jeesukseen tai varhaiskristittyihin. Tutkimukseen kuuluu oleellisesti paitsi lähdeaineiston etsiminen myös sen luotettavuuden arviointi.[1]

[muokkaa] Kristilliset kirjoitukset



Jeesus on useiden Uuden testamentin kirjojen ja muiden varhaiskristillisten kirjoitusten päähenkilö. Yksityiskohtaisimmat kuvaukset Jeesuksen elämästä sijoittuvat neljään kanoniseen evankeliumiin, jotka ovat nykyisen arvion mukaan kirjoitetut noin vuosien 60-100 välillä. Jotkut katsovat, että myös Uuden testamentin kirjeet, erityisesti apostoli Paavalin ensimmäisen vuosisadan puolen välin jälkeen kirjoittamat kirjeet, tarjoavat tietoja historiallisesta Jeesuksesta. Vanhimmat tunnetut Uuden testamentin kirjojen papyrus-kopiot ovat peräisin 100-luvun alkupuoliskolta.



Jeesus on keskeinen henkilö myös Uuden testamentin apokryfikirjoissa, joita ei ole koskaan laajassa mittakaavassa luettu Raamatun kirjojen kaanoniin.

[muokkaa] Evankeliumit



Pääartikkeli: Evankeliumit



Uuden testamentin evankeliumit ovat keskeisimpiä Jeesusta käsitteleviä tekstejä, ja näin avainasemassa myös Jeesuksen historiallisuuden tutkimuksen kannalta. Evankeliumit tunnetaan kokonaisena 300-luvulta. 100- ja 200-luvuilta on säilynyt erimittaisia papyruskatkelmia.[5] Evankeliumitutkimuksessa ja niiden luotettavuuden arvioinnissa keskeisiä ongelmia ovat evankeliumien ajoitukset, kirjoittajien yhteydet Jeesukseen, tekstien erilaiset kerrostumat sekä niiden keskinäiset riippuvuudet. Jälkimmäiseen liittyy niin kutsuttu synoptinen ongelma.[6]



Evankeliumeja ei ole kirjoitettu ensisijaisesti historiallisiksi teoksiksi, vaan niiden tavoitteena on ollut saada lukijat uskomaan Jeesuksen olleen Kristus, Jumalan poika.[5] Kaikki evankeliumeissa kuvattu traditio on jo tulkittu tästä uskosta käsin. Valtavirran tutkimuksen näkemys kuitenkin on, että traditio itsessään on saanut alkunsa konkreettisesta historiallisesta henkilöstä.[7]

[muokkaa] Uuden testamentin kirjeet



Pääartikkeli: Paavalin kirjeet



Apostoli Paavalin aidot kirjeet ovat Uuden testamentin vanhimpia tekstejä. Paavali ei ollut omien kirjeidensä eikä Apostolien tekojen perusteella koskaan tavannut Jeesusta henkilökohtaisesti. Hän tunsi Jeesuksen ainoastaan näkemiensä näkyjen ja Jeesuksen opetuslapsien kanssa käymiensä keskustelujen kautta. Paavali viittaa historialliseen Jeesukseen puhuessaan tästä "naisesta syntyneenä"[8] ja Daavidin jälkeläisenä[9] sekä mainitessaan tämän veljen Jaakobin[10]. Paavalin kirjeissä on lisäksi viittauksia sekä Jeesuksen lausumiin, joita ei löydy kanonisista evankeliumeista, että Jeesusta koskevaan perimätietoon.[11]

[muokkaa] Kaanonin ulkopuoliset kirjoitukset



Kaanonin ulkopuoliset niin kutsutut apokryfiset kirjat ovat enimmäkseen myöhäisiä, peräisin 100-200-luvuilta tai vieläkin myöhemmältä ajalta, eikä niitä voida pitää historiallisesti luotettavina kuvauksina Jeesuksesta. Joissakin kirjoituksissa on merkkejä kanonisista evankeliumeista riippumattomasta perimätiedosta, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että ne olisivat historiallisesti luotettavampia.[12]



Uuden testamentin ulkopuolisista evankeliumeista eniten keskustelua on herättänyt Tuomaan evankeliumi. Monet sen lausumat vaikuttavat muodoltaan varhaisilta, myöhempää toimitustyötä edeltäviltä. Eräs merkittävä ryhmä Uuden testamentin apokryfejä ovat niin kutsutut lapsuusevankeliumit. Ne ovat vaikuttaneet muun muassa itäisen kirkon kirkkotaiteeseen, kun taas lännessä niitä ei ole hyväksytty samassa määrin kuvauksiksi Jeesuksesta.[12]

[muokkaa] Ei-kristilliset kirjoitukset



Ei-kristityistä historiankirjoittajista vain harvojen tiedetään kirjoittaneen mitään Jeesuksesta tai varhaiskristityistä. Jeesuksesta ei ole arkistoaineistoa siltä ajalta, jolloin hänen sanotaan eläneen. Viittausten vähäistä määrää selittää osaltaan se, että ennen kuolemaansa Jeesus oli monien tutkijoiden mukaan tuntemattomampi kuin Johannes Kastaja.[13] Matti Kankaanniemen mukaan Tiberiuksen hallinnon aikaa koskevia historiallisia mainintoja on varsin vähän.[14] Jeesuksesta ei ole myöskään arkeologista aineistoa.



Suurin osa niistä kirjoittajista, joiden kirjoituksia on säilynyt, ei kuitenkaan kiinnittänyt juurikaan huomiota Lähi-idän tapahtumiin saati sitten nimenomaisesti Juudeaan muutenkaan. Näin heillä ei olisi välttämättä ollut juurikaan syytä mainita paikallista saarnaajaa, joka toimi julkisesti noin kolmen vuoden ajan. Jeesus ei esiinny esimerkiksi Filon Aleksandrialaisen, Seneca vanhemman eikä Plutarkhoksen kirjoituksissa, mikä saattaa viitata siihen, että jos Jeesus oli olemassa, hän ei ole herättänyt juurikaan huomiota, koska nämä kirjoittajat mainitsevat useita henkilöitä, joiden historiallinen arvo oli paljon pienempi.



Neljän ei-kristillisen historioitsijan kirjoituksissa on kuitenkin kohtia, jotka saattavat mahdollisesti viitata Jeesukseen tai Kristukseen. Nämä ovat roomalaiset Tacitus, Plinius nuorempi ja Suetonius[15] sekä juutalainen Josephus[16]. Nämä kohdat viittaavat kuitenkin yleensä enemmän varhaiskristittyihin yleensä kuin Jeesukseen. Tacitus (Annaalit) mainitsee "Christuksen" ja antaa yhteenvedon Jeesukseen liittyvistä yleisistä mielipiteistä, mutta ei osoita, että hänellä olisi ollut käytettävissään riippumattomia lähteitä. Plinius nuorempi mainitsee Kristuksen kultillisen palvonnan kohteena. Suetonius tekee epäselvän viittauksen henkilöön nimeltä "Chrestus".[15]



Merkittävin ei-kristillinen todistus tulee Josephukselta. Jeesuksen lisäksi hänen kirjoituksensa mainitsevat myös Johannes Kastajan ja Jaakob Vanhurskaan, tosin jotkut ovat kyseenalaistaneet sen, onko Jaakobin yhteydessä oleva viittaus "Kristuksen veljeen" alkuperäinen vai myöhempi lisäys. Ainut selonteko, joka mainitsee Jeesuksen kiistämättömästi, on Josephuksen nimellä Testimonium Flavianum tunnettu kohta. Sen aitoudesta on kuitenkin myös käyty paljon väittelyitä, koska vaikuttaa oudolta, että Josephus olisi elinikäisenä juutalaisena kutsunut Jeesusta messiaaksi. Monet tutkijat katsovat, että Josephuksen todistuksen runkoteksti olisi aito, mutta kristityt olisivat myöhemmin tehneet siihen lisäyksiä.[16]

[muokkaa] Josephus



Tärkein juutalainen lähde on Flavius Josephus (37–100 jaa.), ensimmäisen vuosisadan merkittävin juutalainen historioitsija. Hänen yksi tunnetuimmista teoksistaan on 21-osainen juutalaisten historiaa käsittelevä Antiquities (Juutalaisten muinaisajat), jonka hän sai valmiiksi vuosien 93 ja 94 välillä. Tästä teoksesta löytyy kaksi selvää viittausta Jeesukseen.[16]



Merkittävin maininta on katkelma, jota kutsutaan nimellä Testimonium Flavianum:



»Niihin aikoihin siellä eli Jeesus, viisas ihminen, jos häntä voi nimittää ihmiseksi. Sillä hän oli henkilö, joka teki yllättäviä sankaritekoja ja oli sellaisten ihmisten opettaja, jotka iloiten ottivat vastaan totuuden. Hän voitti puolelleen monia juutalaisia ja monia kreikkalaisia. Hän oli Kristus. Kun Pilatus, kuultuaan että häntä syyttivät keskuudessamme korkeimmassa asemassa olevat miehet, oli tuominnut hänet ristiinnaulittavaksi, ne, jotka olivat ensin oppineet rakastamaan häntä, eivät luopuneet kiintymyksestään häntä kohtaan. Kolmantena päivänä hän ilmestyi heille herättynä takaisin henkiin, sillä Jumalan profeetat olivat profetoineet tämän ja lukemattomia muita hämmästyttäviä asioita hänestä. Ja kristittyjen heimo, jota hänen mukaansa sillä nimellä kutsutaan, ei tähän päivään mennessä ole kadonnut.»

(Josephus: Antiquities 18.63-64.)



Testimonium Flavianum on tunnetusti ristiriitainen ja kyseenalainen.[16] Muiden muassa John Dominic Crossan ja K. H. Rengstorff ovat huomauttaneet, että nämä kohdat vaikuttavat sisäisen todistusaineiston perusteella olevan epäyhteensopivia muiden Josephuksen kirjoitusten ja Josephuksesta tunnettujen asioiden kanssa, mikä on johtanut heidät ajattelemaan, että nämä kohdat on lisätty myöhemmin joko kokonaisuudessaan tai osaksi.



Onkin erittäin todennäköistä, että varhaiset kristityt kopioijat ovat muokanneet Josephuksen alkuperäistä tekstiä, koska sen sisältö on liian kristillistä ollakseen juutalaisen kirjoittama:[16] tekstissä annetaan ymmärtää, että Jeesus oli enemmän kuin ihminen, että hän oli Kristus ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä. Kirkkoisä Origeneen mukaan Josephus ei uskonut Jeesuksen olevan Messias eli Kristus.[17] Lisäksi teksti katkaisee kertomuskulun asiayhteydessään, ja vaikuttaa näin siihen nähden irralliselta.[16]



Toisaalta puoltaviakin argumentteja on olemassa: katkelma löytyy kaikista säilyneistä käsikirjoituksista, ja toisaalta mitään muuta kohtaa Josephuksen teoksessa Antiquities ei ole kyseenalaistettu. Katkelma on kuitenkin joissakin käsikirjoituksissa, esimerkiksi eräässä 900-luvulta peräisin olevassa vaihtoehtoista käsikirjoitustraditiota edustavassa käsikirjoituksessa, erilainen. Jotkut tutkijat katsovat kuitenkin myös tämän version olevan virheellinen, sillä sen kirjoittaja Agapios Hierapolislainen vaikuttaa lainanneen kohtaa ulkomuistista.lähde?



Monet tutkijat ovat olettaneet, että teksti olisi ytimeltään aito, mutta että siihen olisi tehty myöhemmin kristillisiä lisäyksiä. Toisaalta tekstin aitouskaan ei tarkoita sitä, että kohta olisi Uudesta testamentista riippumaton.[16]



Toinen Josephuksen teoksen kohta, joka mainitsee Jeesuksen, on vähemmän kyseenalainen:[16]



»Hän kutsui koolle Sanhedrinin ja toi heidän eteensä miehen nimeltä Jaakob, sen Jeesuksen veli, jota kutsuttiin Kristuksesi, ja jotakin muita. Hän syytti heitä lain rikkomisesta ja lähetti heidät kivitettäviksi.»

(Josephus: Antiquities 20.200.)



Tunnetun Josephus-tutkijan Louis Feldmanin mukaan tämän katkelman aitous on melko yleisesti hyväksytty.lähde? Ne tutkijat jotka kieltävät tekstin aitouden muodostavat pienen vähemmistön. Scott Oser toteaa artikkelissaan:[18] "Vaikka on syytä uskoa, että toinen kappale on keksittyä, johtopäätöksen tekoon ei ole riittävästi todisteita".

[muokkaa] Plinius nuorempi



Plinius nuorempi (n. 63-133) viittaa kristittyihin noin vuonna 112 keisari Trajanuksen sekä Pontuksen ja Bithynian kuvernöörin kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa. Siinä Plinius pyytää neuvoa, kuinka hänen tulisi käsitellä kristittyjä, jotka kieltäytyvät palvomasta keisaria jumalana ja palvovat sen sijaan "Kristusta" jumalana. Plinius kuitenkin ainoastaan kertoo, mihin pidätetyt uskoivat, eikä mainitse nimeä Jeesus.[15]



Plinius kirjoitti muun muassa:



»Katsoin oikeaksi vapauttaa ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä ja minun saneluni mukaan kutsuivat avukseen jumalia ja uhrasivat suitsuketta ja viiniä kuvallesi, jonka olin käskenyt yhdessä jumalien kuvien kanssa tuoda tätä varten paikalle, ja tämän lisäksi herjasivat Kristusta ­­­– kaikki sellaista, johon todellista kristittyä sanotaan olevan mahdoton pakottaa. Monet, joita tällä syytöksellä haastetut (kristittynä oleminen) heti myönsivät olleensa kristittyjä, mutta jo hylänneensä sen; he olivat todellakin olleet kristittyjä, mutta luopuneet siitä pois, jotkut kolme vuotta sitten, jotkut aiemmin, jotkut niinkin kauan kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Kaikki nämä palvoivat kuvaasi ja jumalten patsaita, ja kirosivat Kristuksen.»

(Plinius nuorempi: Kirje Trajanukselle 10.96.)



[muokkaa] Suetonius



Gaius Suetonius (n. 69-140) kirjoitti vuonna 112 seuraavaa keisari Claudiuksen elämäkerrassaan teoksessa Kahdentoista keisarin elämä (suomennettu nimellä Rooman keisarien elämäkertoja):[15]



»Iudaeos, impulsore Chresto, assidue tumultuantes Roma expulit ("Hän karkotti juutalaiset Roomasta, koska nämä kapinoivat jatkuvasti Chrestuksen aloitteesta")»



Hän mainitsi kristityt jo aiemmin keisari Neron elämäkerran yhteydessä:



»Rangaistuksen kohteena olivat kristityt, jotka olivat uuteen paheelliseen kulttiin kuuluvia ihmisiä.»



Jotkut ovat katsoneet Suetoniuksen mainitseman "Chrestuksen" olevan väärä kirjoitusmuoto "Christuksesta" ("Kristus") ja siten mahdollinen viittaus Jeesukseen. Suetonius kuitenkin antaa ymmärtää, että kyseessä ollut henkilö olisi ollut Roomassa vuonna 54, jolloin hän ei voisi viitata Jeesukseen.[15] Kuitenkin myös Apostolien teoissa mainitaan, että Claudius karkotti juutalaiset Roomasta[19].



Suetonius on kuitenkin saattanut käsittää Kristuksen henkilöyden ja hänen merkityksensä kristityille väärin. Termi "Chrestus" esiintyy myös muissa teksteissä Jeesukseen viitateen, mikä osoittaa, että ajatus kirjoitusvirheestä ei ole mahdoton. Chrestus oli kuitenkin myös yleinen nimi Roomassa, se tarkoitti "hyvää" tai "hyödyllistä", ollen erityisen yleinen nimi orjilla, ja Suetoniuksen kuvaamat levottomuudet käsittelevät juuri orjien kapinaa. Tämän vuoksi osa tutkijoista ei katso, että kohta viittaisi Jeesukseen. Suetoniuksen tekstien historiallinen lähdearvo historiallisen Jeesuksen suhteen jää joka tapauksessa hyvin vähäiseksi[15].

[muokkaa] Tacitus



Tacitus (n. 55-120) kirjoitti kaksi tekstikappaletta Jeesuksesta ja kristinuskosta vuonna 116. Ensimmäinen sanoo, että kristittyjä oli Roomassa keisari Neron aikana (54-68). Toinen sanoo, että kristinusko nousi Roomassa ja Juudeassa, ja että prokuraattori Pontius Pilatus oli lähettänyt "Kristuksen" kuolemaan:



»Pysyvä huhu arveli keisari Neroa tämän tulipalon sytyttäjäksi. Voidakseen tukahduttaa huhun hän syytti rikoksesta lahkoa, jota yleisesti vieroksuttiin sen jumalanpalvelustapojen vuoksi ja jonka jäseniä kutsuttiin kristityiksi. Nimi oli annettu heille erään Kristuksen mukaan, jonka prokuraattori Pontius Pilatus tuomitsi ja naulitsi ristille Tiberiuksen hallitusajalla. Tämä vaarallinen lahko, jota olen kuvannut aikaisemmin, ei ole juurtunut vain Juudeaan, josta se on kotoisin, vaan myös itse Roomaan, jonne kaikki pelättävät ja häpeälliset asiat kerääntyvät ja löytävät sieltä kotinsa.»

(Tacitus: Annaalit 15, 44.[20])



Tacituksen kuvaus kristityistä on hyvin negatiivinen, vaikka jättääkin avoimeksi, olivatko he todella sytyttäneet Rooman palon, josta heitä syytettiin. Hän kutsuu kristinuskoa "vaaralliseksi taikauskoksi" ja "joksikin raa'aksi ja häpeälliseksi", minkä johdosta teksti ei todennäköisesti ole myöhempi kristittyjen tekemä lisäys.



Tacitus viittaa kirjoituksessaan pelkästään "Kristukseen", hepreankielisen sanan "messias" kreikankieliseen käännökseen, eikä nimeen "Jeesus". Pontius Pilatukseen hän viittaa "prokuraattorina". Erään piirtokirjoituksen mukaan Pilatuksen aikana maaherran titteli oli praefectus, mikä viittaa siihen että hänellä oli myös sotilaallista valtaa, vaikka provinssissa ei ollutkaan legioonaa. Tacituksen aikana maaherran titteli oli kuitenkin muutettu prokuraattoriksi.[21]



Jotkut tutkijat katsovat, että toinen teksti kuvaa pelkästään kristillisiä uskomuksia, jotka eivät olleet kiistanalaisia (eli että kultin johtaja oli tuomittu kuolemaan), ja että Tacituksella ei siten ollut syytä tarkistaa tietojaan, vaikka hän käytti vain uskonnollisia lähteitä. Toiset tutkijat, kuten Karl Adam, ovat katsoneet, että historioitsijana ja kristinuskon vihollisena Tacitus olisi tutkinut väitteet Jeesuksen teloituksesta ennen kuin kirjoitti niistä.lähde?

[muokkaa] Rabbiiniset merkinnät



Rabbiinisissa lähteissä esiintyy muutamia lähinnä poleemisia viittauksia Jeesukseen. Lähteet on suunnattu Jeesukseen kohdistettua messias-uskoa vastaan, mutta ne eivät pyri kiistämään Jeesuksen historiallisuutta. Historiallisina lähteinä rabbiiniset tekstit ovat kyseenalaisia. Ei ole varmaa, onko niiden sisältämä tieto riippumatonta Uudesta testamentista. Toiseksi tekstien syntyprosessi on monimutkainen. Kolmanneksi viittauksista ei ole varmaa, liittyvätkö ne Jeesus Nasaretilaiseen vai johonkin muuhun Jeesukseen.[16]



Jerusalemin toisen temppelin loppuajoilta on säilynyt vain vähän juutalaisia historiallisia asiakirjoja. Josephuksen teoksia lukuun ottamatta varhaisin lähde tuolta ajalta on Mishnah, joka on juutalainen lakikokoelma, ei oikeudenkäyntipöytäkirja tai yleinen historiateos. Tuon ajan juutalaiset muistiinmerkinnät, sekä suulliset että kirjalliset, koottiin yhteen Talmudiin, joka on kokoelma lakiin liittyviä väittelyitä ja kertomuksia. Se on laaja, yli kolmestakymmenestä osasta koostuva teos.



Babylonialaisessa Talmudissa mainitaan "Yeshu"-niminen henkilö ja viisi tämän opetuslasta, Matthai, Nakai, Nezer, Buni ja Todah, käärössä Sanhedrin 43a.[22][23]. Talmudissa kerrotaan myös Jeesuksen olleen juutalaisen naisen ja Pantera-nimisen roomalaisen sotilaan avioton lapsi. Tällä pyrittiin kumoamaan ajatukset neitseellisestä syntymästä.[16]

meiltä on kuollut lapsi, sairauteen. Kyllä on tullut moni sanomaan, että kaikella on tarkoitus, lapsen sairaudellakin ja kuolemalla.



Hulluimmat ovat jopa sanoneeet, että ansionsa mukaan tai vanhempien syntien tähden.



Nämä ihmiset pitävät itseään kristittyinä.



Mikä tarkoitus on lapsen kuolemalla?

Olen erittäin ärsyyntynyt joidenkin uskovaisten kopeudesta näiden tragedioiden edessä! Jotkut jopa kuvittelevat että oma joukko ja sen lapset pelastuvat ja muut eivät. Yksi hengellisen väkivallan muoto on tämä.



Jokainen menetetty lapsi on rakas, uskonnotonkin.

menettäneelle



2. kirje lapsensa menettaneelle







Kirje







Israelin-matkan 'tuliainen'



Aloitussivu



Kunnes jälleen tapaamme!







Pieni, yhden vuoden 8 kk:n ikäinen tyttäremme hukkui kotipihallamme olleeseen vesisaaviin 10. elokuuta 1996. Sinä helteisenä lauantaipäivänä tuntui maailmamme pysähtyvän. Rakas, eläväinen lapsi, joka vielä hetki sitten istui rapulla syömässä isänsä keräämiä vadelmia ja joka aivan äsken juosta vingersi paljain varpain kotipihalla, on yhtäkkiä poissa! Ennen kuin aurinko sinä iltana laski, meidän oli aloitettava tuskaisa totuttautuminen ajatukseen, että yksi neljästä lapsestamme ei enää koskaan tässä ajassa luoksemme palaa.







Kun lapsi kuolee tapaturmaisesti, mielen täyttää lukematon määrä miksi-kysymyksiä ja jossittelua. Miksi juuri sillä hetkellä piti asioitten olla näin, miksi juuri silloin minä olin tässä, sinä siinä ja hän siellä? Miksi teimme näin, miksi emme tehneet noin? Miksi emme nähneet, kuulleet, ehtineet, ymmärtäneet? Miksi emme osanneet varjella, miksi Jumalakaan ei varjellut?







Vieläkin näitä joskus kyselen, mutta kukaan ei vastaa. Ja mitä se hyödyttäisi, vaikka vastaisikin - lapsemme on joka tapauksessa kuollut. Olen yrittänyt luottaa siihen raamatun sanaan, että Jumalamme tietämättä ei edes varpunen oksaltansa putoa - saati sitten ihmisen lapsi. Ja koska hän sen tiesi (ja salli), sille on pakko olla selitys. Hän tietänee vastauksen myös kysymykseen ”miksi”.







Missä oli lapsen suojelusenkeli tuona hirveänä hetkenä? Sitä minä kysyin tuskasta suunniltani, pettyneenä ja petettynä. Kunnes jokin minussa sen kertoi: läsnä hän oli, kaiken aikaa läsnä, niin liki kuin ainoastaan enkeli voi - hakemassa lastani Luojamme käskystä Kotiin!







Minua ovat lohduttaneet seuraavat sanat: ”Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.” (Psalmi 139:16) Lapseni kuolema ei ollut Luojallemme yllätys. Ja salliessaan meille tällaisen musertavan murheen, hän on luvannut antaa meille myös voiman sen kestämiseen. Pieneksi hetkeksi kerrallaan.







Fredrik Wislöfin kirjassa ”Sinulle joka olet menettänyt läheisesi” sanotaan: ”Mitä olisi tapahtunut rakkaillemme, jotka kuolivat nuorina, jos he olisivat saaneet elää? Me emme tiedä sitä. Kukaan ei tiedä. Me tiedämme vain, että Jumala otti heidät pois, koska se oli parasta heille.” Tämänkin olen yrittänyt lohdukseni uskoa, vaikka se kipeää tekeekin.







Kirjoitin tämän rakkaan tyttäreni muistoksi - ja myös pieneksi lohdutuksen sanaksi, myötäelämisen ja osanoton ilmaukseksi lapsensa äskettäin menettäneille. Tuskanne on raastavimmillaan, ikävänne sanoinkuvaamaton. Toivon, ettei teidänkään tarvitse jäädä surussanne ja kivussanne yksin, vaan että luoksenne löytyy lähimmäisiä, jotka ”itkevät itkevien kanssa”. Rukoilen, että toistenne, ystävienne, rakkaitten muistojen ja Jumalan avulla jaksaisitte pienin askelin eteenpäin, yhden hetken kerrallaan. Kunnes jälleen heidät tapaamme…

2. kirje lapsensa menettaneelle









(Kirjeeni lapsensa menettäneelle perheelle, kirjoitettu 20.10.98)











Kyllähän se on nyt raskasta aikaa teidän perheessänne - niitä kaikista vaikeimpia viikkoja. Olen yrittänyt myötäelää kanssanne, mutta kovin vähän sitä voi toisten hyväksi tehdä. Menetyksen suru on joka tapauksessa kahlattava jokaisen yksinänsä läpi. Jonkunlaista lohtua toivon kuitenkin ”rinnallakulkemisemme” teille antavan. Ehkä sekin ihan vähän helpottaa, kun tietää toisillekin käyneen yhtä surullisesti.







Meilläkin ollaan painittu myös syyllisyyskysymysten kanssa. Jossittelua ja harmittelua riittää loputtomiin. Melkein voin kuvitella, miten ymmärtäväiset ystävämmekin Tiinaleenan kuolinpaikan pihamaallamme nähdessään ihmettelevät, miten on ylipäätään mahdollista, ettemme me löytäneet (ja pelastaneet) häntä siitä heti. Missä meidän silmämme ja ymmärryksemme olivat? Sitä emme käsitä itsekään. Sitäkin harmittelemme, että minkä takia ylipäätään jätimme sen täysinäisen vesisaavin keskelle pihamaata, ja minkä takia emme ymmärtäneet tyhjentää sitä heti. Vielä viime syyslomaviikolla uimahallissa käydessämme tunsin syyllisyyttä myös siitä, ettemme olleet käyttäneet Tiinaleenaa uimahallissa, jotta hän olisi oppinut pidättelemään hengitystään veteen joutuessaan. Tintti-ressukka oli saaviin pudottuaan vetäissyt heti keuhkot täyteen vettä. Syyllisyyttä voi tuntea mistä tahansa asiasta, jonka olettaa olleen edes pienenä osasyynä lapsensa kuolemaan. Meidänkin tapauksessa niitä asioita on lukematon määrä. Jos oltaisiin tehty näin, jos oltaisiin sanottu näin, jos oltaisiin oltu tuolla eikä siellä, jos sinä olisit toiminut näin ja minä noin, niin Tiinaleena ei olisi kuollut…. Ja niin edelleen.







Ehkä se on niin, että kaikkiin syyllisyydentuntoihin – sekä aiheellisiin että aiheettomiin – me saamme pyytää apua ja armahdusta Taivaan Isältä, joka tietää ihan kaiken ihan tarkkaan, paljon tarkemmin kuin kukaan meistä. Olen ajatellut näin, että VAIKKA lastemme kuolema olisikin meidän tekemistemme tai tekemättäjättämistemme syytä, niin silti se ei ole meidän järjestämämme juttu eikä kokonaisuudessaan meidän vastuulla. Joku muu kuin me ja meidän tekemät virheet näitä ihmiskohtaloita täällä sanelevat. Ja joka tapauksessa meilläkin on lupa pyytää näitäkin virheitä anteeksi, edesmenneeltä lapseltamme ja armahtavalta Jumalalta. Ja me SAAMME anteeksi. Minultakin pääsi ihan spontaanisti Tiinaleenan ruumiin ensikertaa nähdessäni se tuskaisa parahdus: ”Anna Tintti äidille anteeksi, minä en nähny kun sinä putosit…” Kyllä teidänkin lapsenne aivan varmasti antaa anteeksi ne erehdykset tai huolimattomuudet, jotka olette onnettomuuden tapahtuessa mahdollisesti tehneet -- tai epäilette tehneenne. Jeesus on sovittanut meidän kaikki rikkomuksemme, nämäkin tahattomat ja erehdyksessä tehdyt. Hän antaa anteeksi myös kaikki ne virheet, laiminlyönnit tai väärinkäytökset, joita kenties olimme lapsen elinaikana hänelle osoittaneet. Minäkin joskus väsyneenä Tiinaleenalle tiuskin, ja kuolemansa jälkeen siitäkin tunsin syyllisyyttä. Olkaamme silti armahtavaisia myös itseämme kohtaan.







Ja jos todellakin on niin kuin uskon, että Jumala oli jo ennakolta meidänkin lastemme elinpäivät määrännyt, niin syyllisyydentunteemme ovat turhia. Luin jostain kirjasta, että joskus Jumala käyttää omien tarkoituksiensa toteutumisessa jopa meidän tekemiä virheitä hyväksi. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta näinkin se voi olla. Jumala tavallaan ‘panee’ meidät tekemään joitakuita virheitä, jotta hänen tahtonsa tapahtuisi. (Hän ei antanut meidän nähdä Tiinaleenan putoamista eikä antanut meidän löytää häntä ajoissa; ja hän antoi teidän lapselle käydä niin kuin kävi...) Tuntuu hirveän pahalta ajatella, että onnettomuudet olisivat olleet nimenomaan Jumalan tahdon toteutumisia, mutta sekin vaihtoehto on mielestäni erittäin todennäköinen. Jumalan ajatukset ovat niin paljon korkeammalla meidän ajatuksiamme, hän näkee elämämme paljon pitemmällä tähtäimellä kuin me. Tiinaleenan kohdalla aika-ajoin ajattelen niinkin, että kenties Jumala haki hänet jostain paljon pahemmasta turvaan, että hänen varhainen kuolemansa oli varjelus jostain todella pahasta. Mistä, sitä en tiedä. Vakavasta sairaudesta, tuhoisista elämäntavoista aikuisena, rikoksen uhriksi joutumisesta, kadotuksestakin kenties…?







Omalla kohdallani eniten lohduttaakin usko siihen, että Jumala ei tee virheitä. Jos ja kun hän hakee täältä pieniä lapsia luoksensa, se tapahtuu rakkaudesta, ei vihasta tai välinpitämättömyydestä. Luulen, että jonain päivänä mekin ymmärrämme, että hän lastemme lisäksi rakasti tässä kaikessa nimenomaan myös meitä. Koetetaan lohduttautua ainakin sillä ajatuksella, että lapsillamme on hyvä olla. He ovat paikassa, jota he eivät ilmeisesti enää maanpäälliseen paikkaansa vaihtaisi, vaikka saisivatkin. Meillä täällä on mieletön ikävä ja raastava suru, mutta se päivä TULEE, jolloinka Jumala itse pyyhkii viimeisen kyyneleen poskiltamme pois. Ja kun se hetki koittaa, niin sieltä perspektiivistä katsottuna tämä ikävän ja surun aika tuntuu lyhyeltä kuin tähdenlento. Tälläkin ajatuksella olen yrittänyt itseäni surun suossa rämpiessäni lohdutella.







Eletään vain pieni hetki kerrallaan. Ei pelätä maanantaisin sitä, kuinka jaksamme taas yhden viikon, vaan taivalletaan vähitellen ja vain yksi päivä kerrallaan. ”Niin kuin on päivämme, niin on voimammekin” – eli me saamme jokaiselle päivälle uuden voiman. Sillä voimalla, millä jaksan tänään, en jaksa enää huomenna. Huomiseksi saan uuden voiman. Näin minä uskon ja olen kokenut. Minä kerkesin itkeä jo sitäkin, että Tintti-ressu ei lähde ikinä reppu selässä kouluun, mutta sitten tyynnyttelin itseäni, ettei minun tarvitse tänään itkeä muuta kuin tämän päivän itkuja. Voi olla, että sinä syksynä, jolloin Tintti lähtisi kouluun, me koko porukka olemme jo taivaan kodissa!







Meillä on lupa itkeä kun itkettää, surra lastamme niin paljon ja niin kauan ja niin perusteellisesti kuin on tarvetta. Kukaan ei ole oikeutettu sanomaan meille, että ”koettakaahan jo unohtaa”. Meidän ei tarvitse, emmekä saakaan, unohtaa menetettyä lastamme. Hän ei ole ”entinen lapsi”, vaan lapsemme myös nyt. Tuskin elämämme ikinä ”normalisoituu”, mutta omasta kokemuksesta tiedän, että aika auttaa kuitenkin paljossa. Kun nyt vaan jaksaisitte tekin päivän ja hetken kerrallaan, niin jonain päivänä jonkun ajan päästä huomaatte, että olo ei ole enää läheskään niin kipeä kuin tänään. Joskus tuska vyöryy päälle melkein sietämättömänä pitkänkin ajan päästä, mutta se ei ole enää jokahetkinen ja taukoamaton olotila. Jonain päivänä huomaatte, että itkeminen helpottaa - sen sijaan, että se olisi lohdutonta ja repivää itkua. Itkun tarkoitus on parhaimmillaan hoitaa ja rakentaa, ei repiä ja musertaa. Luulen, että itkukin on Jumalan antama lahja ihmiselle. Pakahtuisimme ilman sitä lahjaa.







Koettakaa pitää itsestänne ja toisistanne huolta, ja jos omat voimat loppuvat hakekaa apua. Yrittäkää myös nukkua ja syödä tarpeeksi, ulkoillakin mahdollisimman paljon. Olkaa toistenne lähellä, sanokaa miltä teistä tuntuu. Ja vaikka tuntuisi siltä, ettei millään ole enää mitään väliä, niin koettakaa uskoa että kyllä sillä on. Kun Tiinaleena kuoli, minä ja Renne molemmat olimme kotona, joten meillä ei ollut työssäkäyntipaineita. Jos teistäkin tuntuu, ettette ole kyllin vahvoja työssäkäyntiin, niin pyytäkää ihmeessä lomaa. Lapsen kuolema on niitä suurimpia menetyksiä mikä ihmistä voi kohdata. Vaikkei sureminen olekaan sairastamista, niin kyllä suremiseenkin tarvitaan joskus milteipä ”vuodelepoa”. Tarvitaan aikaa levähtää, henkisesti ja fyysisesti.







Kun Tiinaleena kuoli, oli helteinen elokuu, ja minä istuin päiväkaudet pihakeinussa ihan hiljaa. Siinä me yhdessäkin istuimme ja huokailimme, kuuntelimme metsän hiljaisuutta ja lintujen laulua ja lasten leikin ääniä (joita niitäkin alkoi vähitellen taas kuulua). Välillä kävelin pihamaata ristiin rastiin, etsin Tintin jalanjälkiä hiekkalaatikosta tai kukkapenkistä, tuijotin taivaalle… Jotenkin tuntui helpottavalta, että kaikki melske ja melu ja hulina ja ihmispaljous oli kaukana meistä. Ihmisiä tosin kävi - onneksi - mutta he kaikki tulivat nimenomaan meitä varten. Edes ruokakauppaan emme tarvinneet ensimmäisinä päivinä mennä, vaan naapurin rouva teki ostokset puolestamme.







Jälkeenpäin olen ajatellut, että meidän tapauksessamme oli tosi tärkeää, että saimme levätä. Ettei tarvinnut edes yrittää keskittyä muuhun kuin siihen ”surutyöhön”. Mutta me ihmiset olemme erilaisia: se mikä on hyvä toiselle, ei välttämättä ole hyväksi toiselle. Jollekin ihmiselle voi olla avuksi, jos hän saa repäistä itsensä surutunnelmista pois heti alkuunsa, mutta minä halusin siihen käpertymällä käpertyä, joksikin aikaa. Ilmeisesti siitä irrottautuminen on tapahtunut sitten pikkuhiljaa ja ihan itsestään, sen kummemmin yrittämättä. Voi olla, että tämmöisen menetyksentuskasta toipumisenkin pitäisi antaa tapahtua jossain määrin ”itsestään” - pitäisi antaa ”luonnon” (= Luojan) hoitaa. Kun aika on, tuska alkaa hellittää pikkuhiljaa ja melkein huomaamatta. Mutta silloin kun sydän on murhetta täynnä, siitä on turha rimpuilla irti. Ei auta muu kuin olla murheellinen - ja murheellisenakin luottaa siihen, että olen Taivaan Isän sylissä. Kärsiminen lapsen kuoleman jälkeen on luonnollista; se olisi luonnotonta, jos en kärsisi! Ja kun kipu tuntuu sietämättömältä, koettakaa ajatella, että kyllä tämä vähitellen helpottaa. Jumala ei salli suurempaa kuormaa kuin minkä juuri sinä jaksat kantaa.







Mutta vaikeaa tämä todellisuuteen alistuminen on ollut ainakin minulle. Joskus tulee vieläkin kapinamieli. Miksi me emme saaneet olla tavallinen perhe, johon syntyi lapsia ja joka elää tavallista arkipäiväänsä ihan tavallisesti päivä kerrallaan. Miksi tämä hirmuinen mullistus? Miksi yhdellä perheenjäsenellä ei ollut lupaa olla kotona tämän pidempään? Miksi emme saaneet olla ehjä perhe? Ehkä tekin kyselette samantapaisia kysymyksiä. Minulla on ollut monesti tosi avuton olo Jumalan ja näitten tosiasioitten edessä - ja kuoleman edessä. On jokin minua Paljon Väkevämpi, jolle minä en mahda mitään. Ei auta huuto eikä itku, ei raivo eikä rakkaus. Minun lapseni on kuollut, meidän rakastava Luojamme antoi niin käydä. Eikä kukaan kerro, miksi. Se masentaa ja miltei vihastuttaa.







Ei jää oikeastaan muita mahdollisuuksia kuin joko (nöyrästi?) alistua - tai kapinoida ja katkeroitua. Ehkä sekin on asia, johon voimme vaikuttaa vain me itse: alistummeko vai katkeroidummeko. Koen, että alistuminen (…”Sinun tiesi on sittenkin parhain, vaikka meistä ei tuntuisi niin”…) on parempi vaihtoehto. Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Ehkä lapsen menetyksen jälkeenkin on vaara myös ylpistyä, sanoa Jumalalle että ”kun tämän teit, niin luuletko että sinua tämän koommin kunnioitan”. Viha saattaa muuttua helposti ylpeydeksi, jos emme varaamme pidä. Ja jos Jumalakin alkaa olla sitten meitä vastaan, niin mihin me sitten turvamme panemme? Vaihtoehdot ovat tosi vähissä.







Koetetaan siis olla Isämme edessä nöyrinä ja pieninä. Jumala joka tapauksessa aivan varmasti pitää huolen siitä ihmisestä, jonka sydämessä on kunnioitus ja usko häntä kohtaan. Luottamus on teidän väkevyytenne, sanoo Raamatunkin sananlasku. Vaikka Jumala salli meille tällaisen hirvittävän asian, niin se ei silti tarkoita sitä, etteikö hän olisi rakastava ja rakastettava Jumala. Mutta kuten esim. ”Lapseni on poissa” -kirjassakin mainitaan, Jumala kyllä sietää ja ymmärtää meidän vihastumisemmekin, kunhan se ei jää meidän pysyväksi asenteeksemme häntä kohtaan. Pyydetään Jumalalta varjelusta itsellemme ja toisillemme, etteivät nämä hirmuiset koettelemukset tekisi meistä kovia - vaan mieluummin lujia. Ja jos me haluamme Jumalan tahdon tietä kulkea ja Jeesukseen omana taivaaseenpelastajana uskoa, niin kyllä me jonain päivänä sitten ymmärrämme, miksi asioitten piti juuri näin juuri meidän perheittemme elämässä mennä! Meidän rakkaat lapsemme siellä Perillä tietävät sen jo! Eikö tunnu ihmeelliseltä: meidän pienet lapsemme tietävät enemmän kuin me vanhemmat. On monta Salaisuutta, joista he ovat jo selvillä. Ei siis lannistuta matkalla. Jokainen päivä vie meitä lähemmäksi menetettyjä lapsiamme - ei suinkaan kauemmaksi, vaikka välillä siltä tuntuu! Sekin on oivallus, joka lohduttaa.







Antakoon Jumala meille edes hetkittäin kyvyn ”ikään kuin nähdä sen mikä on näkymätöntä” ja kyvyn nähdä pitkällä tähtäimellä aina sinne Rajalle asti. Silloin tämänhetkinen suhteettoman suurelta tuntuva tuska näyttääkin kenties siedettävän kokoiselta. Ja onhan meille luvattu, että taivaassa on meillä kerran niin käsittämättömän hyvä olla, että ”mitkään tämän maailman kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen minkä Isä on omilleen valmistanut”. Voi olla, että viimeistään siellä sanomme tästä lapsemme kuolemasta johtuvasta tuskastammekin, että se oli ”hetken kestävä ja kevyt ahdistus”. Tällä hetkellä se tosin tuntuu loputtomiin kestävältä ja sietämättömän raskaalta ahdistukselta, mutta luottakaamme siihen, että Jeesus kulkee myös nyt vierellämme vapahtajana ja lunastajana ja lohduttajana. Toivottavasti me saamme tuon läheisyyden myös ihan konkreettisesti KOKEA, jokainen omalla yksilöllisellä tavallamme. Ei riittäne se, että me uskomme Jeesuksen lohduttavan meitä, vaan että me myös koemme hänen lohduttavan.

ei Jumalalla. Ihmisellä vapaatahto, voi tehdä mitä haluaa. Turha mennä nurkan taakse ja huudella sieltä syytöksiä Jumalan suuntaan. Ihmisten aikaansaannosta kaikki paha maailmassa.

Epämääräisiä viittauksia, jotka voivat viitata muihinkin Jeesus-nimisiin henkilöihin, väärennettyjä asiakirjoja (Josefus) ja hävinnyttä historiankirjoitusta (Tacitus).



Luulisi, että jos tyyppi oli aikanaan jotenkin edes merkittävä, hänestä pitäisi olla joitakin jälkiä.