Lue keskustelun säännöt.
Äitini kuoli tänään, enkä tiedä mitä teen
15.04.2011 |
Äiti on sairastanut yli 20 vuotta, siitä asti kun minä olin aivan pieni. Tämän vuoden puolella äiti joutui sairaalaan ja kävi ilmi, että syöpä on levinnyt laajalle luustoon ja ennuste olisi heikkenevä. Tauti on niin harvinainen, ettei sitä osata hoitaa. Kävin katsomassa häntä sairaalassa edellispäivänä ja hän oli hyvässä kunnossa, luulin että hän pääsee taas kotiin ensi viikolla. Meillä oli paljon suunnitelmia. Tänä aamuna herättyäni sain tietää, että äiti oli kuollut varhain aamulla.
En tiedä mitä teen. En kykene olemaan paikoillani ja kun lähden liikkeelle, en tiedä minne menisin. Minuutit kuluvat hitaasti enkä käsitä, miten selviän iltaan asti.
Äiti on ainoa ystäväni. Haluan soittaa hänelle, mutta en voi. Tajuan tämän koko ajan uudelleen ja uudelleen ja tuntuu kuin tukehtuisin. Haluan huutaa, mutta en jaksa.
Mitä teen?
Kommentit (76)
Suret oman aikasi ja se siitä sitten. Tuossa homma kuitenkin meni luonnonjärjestyksen mukaisesti eli lapset hautaavat vanhempansa, niitäkin on, jotka hautaavat lapsensa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suru on surua, oli kyseessä luonnonjärjestys tai ei. Yhtälailla voisi lapsensa menettäneelle sanoa, että lapsella oli tarkoitus kuolla,kohtalo, suret nyt aikasi ja sitten jatkat elämääsi, kyllä se siitä. Voimia, ap.lle onko sinulla illaksi seuraa, koita hankkia joku kaveriksesi.
Ihan hyvän kuuloinen lähtö kuitenkin.
Ei tämä ollut mitään lähdön aikaa eikä saattohoitoa. Äiti sai palliatiivista hoitoa mutta mitään elinajanennusteita ei missään vaiheessa annettu, koska se ei ollut ajankohtaista. Kaiken piti jatkua, huonommin eväin mutta kuitenkin. Äidin piti päästä taas kotiin.
Äiti on ollut sairaudestaan huolimatta aina terveenoloinen, on elänyt tavallista elämää ja ollut kotona. Vielä syksyllä hän harrasti ja kävi töissä, vasta nyt tänä vuonna kunto heikkeni huomattavasti.
Tiedän miltä tuntuu olla siellä pimeässä kaivossa, siltä minusta tuntui. Pää tyhjä, elämä jatkui jossain minusta ulkopuolella.
Onko sinulla ketään jolle soittaa? soita hänelle ja kerro tilanne.
Voit olla ihan rauhassa ja totutella ajatukseen viikonlopun ja pidempäänkin tietysti. Ensi viikolla voit soittaa hautaustoimistoon, he auttavat mielellään järjestelyissä ja ovat tottuneet kaikenlaisiin kysymyksiin ja todella avuliaita.
Nyt ei tunnu siltä, mutta aika parantaa niin kornilta kun se kuulostaakin.
Voimia ja haleja!
koska itselleni äidin kuolema on ollut elämäni suurin suru. Minunkin äitini oli sairaalassa, oli toipumassa infarktista ja pahimman piti olla ohi. Sitten hän saikin kammiovärinän, eikä elvytys auttanut.
Olin sairauslomalla 3 viikkoa, pahin suru kesti vuoden. Nytkin, kun äidin kuolemasta on jo 10 vuotta, saatan ajatella, että pitääpä soittaa äidille.
Kysyit, mitä tehdä. Minä purin pahaa oloani puhumalla, lähinnä puhelimessa. Kun olin yksin, itkin niin että meinasin tukehtua, menin tuskasta kaksinkerroin. Kerran join tuskaani punkkua, että sain oikein huudettua. Jopa konkreettinen pahan olon oksentaminen helpotti.
Toivottavasti sulla on ihmisiä, joiden kanssa voit puhua. Tai menet ammattiauttajalle, niin minäkin lopulta tein.
Koeta jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suret oman aikasi ja se siitä sitten. Tuossa homma kuitenkin meni luonnonjärjestyksen mukaisesti eli lapset hautaavat vanhempansa, niitäkin on, jotka hautaavat lapsensa...
joskus oikein sydämeen sattuu, kun miettii, millainen ihminen on tällaisten kylmien viestien takana.
Sinun reaktiosi on normaalia sokkivaiheen reaktiota.
Nyt tarvitsisit seuraa ettei sinun tarvitsisi olla yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osanotot sinulle kultaseni! Tiedän miltä tuntuu menettää hyvin rakas ihminen :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suru on surua, oli kyseessä luonnonjärjestys tai ei. Yhtälailla voisi lapsensa menettäneelle sanoa, että lapsella oli tarkoitus kuolla,kohtalo, suret nyt aikasi ja sitten jatkat elämääsi, kyllä se siitä. Voimia, ap.lle onko sinulla illaksi seuraa, koita hankkia joku kaveriksesi.
Sattumalta olen sen lapseni (6-vuotiaan) haudannut ja tiedän kohtuullisen tarkaan miltä se tuntuu. Noin se menee ensin muserrutaan ja sitten toivutaan ja lopulta jää kauniit muistot. Mua vaan suunnattomasti vituttaa ihmiseten "otan kamalasti osaa" komentit. Niistä kun ei nyt vaan ole mitään helvetin hyötyä. Jokainen suree aikansa ja jatkaa elämäänsä.
Olen myös haudannut äitini ja voin kertoa, että se oli lasten leikkiä lapsensa hautaamiseen verrattuna.
-7-
Olen tosi pahoillani. Olen itse menettänyt äitini syövälle, hirvittävä tauti. Aika ei paranna, mutta hoivaa ja auttaa elämään normaalia elämää. Äitisi tulee olemaan kanssasi aina tavalla tai toisella.
Yritä löytää joku, jolle voit puhua asiasta silloin kun pystyt. Ei kannata hautoa kaikkea sisääsi, se pulpahtaa kuitenkin esiin jossain muodossa pitkänkin ajan jälkeen jos et ole asiaa käsitellyt. Kirjoittaminen on myös hyvä muoto saada suru sanoiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rukoilin sinulle voimia. Minusta tuntuu, että äitisi kuulee sinua. Rakkaus ei koskaan häviä. Vielä tulee se päivä kun saat nähdä äitisi uudelleen, mutta äitisi haluaa sinun elävän vielä pitkän ja hyvän elämän. Olet hänelle rakas.
Tai parempi, pyydä jotain ystävääsi kuskiksi ja vain ajelette autolla päämäärättömästi ja ootte vaikka hiljaa. Auttaa siihen ahistukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko sinulla muuta lähipiiriä, ihmisiä joihin voisit nyt tukeutua? Jos on niin tukeudu! Jos ei ole niin hae jutteluapua esim. palvelevista puhelimista.
Tuskin tämä lohduttaa, mutta äitisi lähtö kuulosti kauniilta. Äidillesi oli paljon miellyttävämpää lähteä nyt kuin että jos hän olisi sairastanut rankasti loppuun asti. Lähtevälle näin helpompaa, jääville rankempaa.
Suret oman aikasi ja se siitä sitten.
Tuossa homma kuitenkin meni luonnonjärjestyksen mukaisesti eli lapset hautaavat vanhempansa, niitäkin on, jotka hautaavat lapsensa...
Halusin vaan kertoa, että muistan kun oma isäni kuoli pari vuotta sitten, samanlailla kun äitisi sairaalassa "luonnollisesti" kuinka pahalta tuntui ihmisten suhtautuminen tyyliin "No odotettavissahan se oli" ja "No nytkö se tapahtui, voivoi". Olisivat mieluummin olleet hiljaa vaan. Ja nyt, pari vuotta myöhemmin, oikein raivostuttaa kun muistelen näitä kommentteja! Vaikka ne siis ihan realistisia olivatkin, niin silti olisin toivonut ennemmin OSAAOTTAVAA asennetta kuin kaiken sen järkeistämistä. Ne siis tosielämässä kuultuja, se nyt kai aika normaalia että täällä palstalla pidetään faktat faktoina tunteista viis..
Oletko ap pk-seudulla? Minä olen, mielelläni auttaisin. Itse olisin sitä siis silloin omassa tilanteessani toivonut, että joku ymmärtäisi edes VÄHÄN. Käytäis vaikka kaffella, vaikka ei enää koskaan ikinä nähtäiskään sen jälkeen.
Poikaystävä on tuolla olohuoneessa. Pikkuveli jäi kotikotiin, hän oli aika lamaantunut ja istui vaan. Isovanhempani lähtivät kotiinsa.
Minulla ei ole kavereita.
Nyt koetat vaan päästä hetken kerrallaan eteenpäin, et voi muuta. Mieti niitä hienoja hetkiä joita sait elää äitisi kanssa, muistoja ei kuolemakaan voi sinulta pois viedä. Muista, että äitisi rakasti sinua.
Suret oman aikasi ja se siitä sitten.
Tuossa homma kuitenkin meni luonnonjärjestyksen mukaisesti eli lapset hautaavat vanhempansa, niitäkin on, jotka hautaavat lapsensa...