Lue keskustelun säännöt.
Äitini kuoli tänään, enkä tiedä mitä teen
15.04.2011 |
Äiti on sairastanut yli 20 vuotta, siitä asti kun minä olin aivan pieni. Tämän vuoden puolella äiti joutui sairaalaan ja kävi ilmi, että syöpä on levinnyt laajalle luustoon ja ennuste olisi heikkenevä. Tauti on niin harvinainen, ettei sitä osata hoitaa. Kävin katsomassa häntä sairaalassa edellispäivänä ja hän oli hyvässä kunnossa, luulin että hän pääsee taas kotiin ensi viikolla. Meillä oli paljon suunnitelmia. Tänä aamuna herättyäni sain tietää, että äiti oli kuollut varhain aamulla.
En tiedä mitä teen. En kykene olemaan paikoillani ja kun lähden liikkeelle, en tiedä minne menisin. Minuutit kuluvat hitaasti enkä käsitä, miten selviän iltaan asti.
Äiti on ainoa ystäväni. Haluan soittaa hänelle, mutta en voi. Tajuan tämän koko ajan uudelleen ja uudelleen ja tuntuu kuin tukehtuisin. Haluan huutaa, mutta en jaksa.
Mitä teen?
Kommentit (76)
ei sun tarvitse tehdä mitään. Eikä tänne kirjoittelussakaan ole mitään pahaa vaikka joku niin väittääkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suru on surua, oli kyseessä luonnonjärjestys tai ei. Yhtälailla voisi lapsensa menettäneelle sanoa, että lapsella oli tarkoitus kuolla,kohtalo, suret nyt aikasi ja sitten jatkat elämääsi, kyllä se siitä. Voimia, ap.lle onko sinulla illaksi seuraa, koita hankkia joku kaveriksesi.
Sattumalta olen sen lapseni (6-vuotiaan) haudannut ja tiedän kohtuullisen tarkaan miltä se tuntuu. Noin se menee ensin muserrutaan ja sitten toivutaan ja lopulta jää kauniit muistot. Mua vaan suunnattomasti vituttaa ihmiseten "otan kamalasti osaa" komentit. Niistä kun ei nyt vaan ole mitään helvetin hyötyä. Jokainen suree aikansa ja jatkaa elämäänsä. Olen myös haudannut äitini ja voin kertoa, että se oli lasten leikkiä lapsensa hautaamiseen verrattuna. -7-
niin jos niistä ei ollut sulle hyötyä,ni ei siis kellekkään muulle olla vai??
mun mielestä aapee sai oikeinkin lohduttavia ja lämpösiä viestejä!
ainoastaan sun katkera viesti olisi voinut jäädä laittamatta.se oli turha!
Jutelkaa äidistä ja hyvistä hetkistä, se auttaa toipumisessa. Keskustelkaa kuinka te pidätte yhteyttä nyt ja miten voitte lähentyä toisianne.
suru on surua, oli kyseessä luonnonjärjestys tai ei. Yhtälailla voisi lapsensa menettäneelle sanoa, että lapsella oli tarkoitus kuolla,kohtalo, suret nyt aikasi ja sitten jatkat elämääsi, kyllä se siitä. Voimia, ap.lle onko sinulla illaksi seuraa, koita hankkia joku kaveriksesi.
Sattumalta olen sen lapseni (6-vuotiaan) haudannut ja tiedän kohtuullisen tarkaan miltä se tuntuu. Noin se menee ensin muserrutaan ja sitten toivutaan ja lopulta jää kauniit muistot. Mua vaan suunnattomasti vituttaa ihmiseten "otan kamalasti osaa" komentit. Niistä kun ei nyt vaan ole mitään helvetin hyötyä. Jokainen suree aikansa ja jatkaa elämäänsä.
Olen myös haudannut äitini ja voin kertoa, että se oli lasten leikkiä lapsensa hautaamiseen verrattuna.
-7-
vaikka olisit haudannut kymmenen lastasi, mutta ei tuollaista sanota juuri läheisensä menettäneelle. Tilannetaju sulla vähän (tai aika paljon) hukassa.
Osanottoni ap:lle, ja jaksamista tuleviin päiviin.
Onko sinulla ketään jolle soittaa? soita hänelle ja kerro tilanne.
Äiti olisi se ihminen.
En tullut "sukkana". Olen aamusta asti odottanut että heräisin tästä eikä niin näytä tapahtuvan. Tarvitsen jotain tekemistä ja tänne voi kirjoittaa anonyymisti ilman nimimerkkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
luuletko että jonkun suruun auttaa sinun tylyytesi? Minun suruani(kun isä kuoli) auttoi jokainen otan osaa, jokainen hali ja myötätunnon osoitus, surullista että olet antanut surun katkeroittaa itsesi. Minulle isän hautaaminen oli elämäni pahin koettelemus, eikä sitä helpottanut yhtään viereisessä haudassa makaava lapsi.
Jollekkin toisella lemmikki marsun hautaaminen on hänen elämänsä pahin koettelemus eikä siihen auta sinun isäsi hauta mitenkään.
Tosiasia vain on, että kyllä nämä asiat pitää osata laittaa oikeaan perspektiiviin. Melkein jokainen meistä joutuu hautaamaan (iso)vanhempiansa se vain on luonnonkulku. Oman lapsen hautaamista ei toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleen.
Vaikka se vanhemman menettämisen suru onkin muutaman viikon musertava niin siitä pääsee yli ja elämä jatkuu.
kenen menetys on isoin ja määräillä miten kukakin saisi tuntea ja surra... Minulta kuoli vähän ennen joulua pikkuveli, vain puolitoista vuorokautta pienen tyttäreni syntymän jälkeen. Suru salpaa hengen. Alussa tuntui, että ei itsekään jaksa enää olla olemassa. Ei pystynyt nukkumaan yli kuukauteen silmäystäkään, uni ei vain tullut. Muistot täyttivät jokaisen ajatuksen yötä päivää. Veljeni kuoli liikenneonnettomuudessa ja lähtöön ei siis voinut mitenkään varautua...
Nyt aikaa on kulunut nelisen kuukautta ja pikkuhiljaa kamalin ahdistus alkaa helpottaa, mutta vieläkään ei kulu yhtäkään päivää ilman itkua ja ikävää... alan kuitenkin uskoa, että aika saattaa auttaa tulemaan toimeen tämän asian kanssa ja jatkamaan elämää muistojen voimin. Minulta meni veli, pieneltä tyttäreltäni kummisetä, veljenpojaltani isä, omilta vanhemmiltani poika... kenenkään surua ei voi vähätellä!
Ap, toivotan sinulle paljon voimia raskaaseen aikaan! Muistot kantavat meitä elämässä eteenpäin silloinkin, kun elämä ottaa meiltä jotain korvaamattoman rakasta pois... Sinä selviät kyllä, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pikkuveljen täytyy olla kotona pitämässä huolta koirasta. Äidin miesystävä on siellä myös.
Eikä minusta ole pitämään huolta kenestäkään nyt. Olen sairauslomalla masennuksen takia ja pelkään ettei minulla ole laisinkaan voimia käsitellä tätä.
toiset sortuvat katkeruuden syövereihin ja sinne sinä olet näemmä päätynyt. Luonnonkulkua oli se, että jouduit hautaamaan lapsesi, niinkin voi käydä, ei kuolema katso ketä se vie. Sinun ilkeilysi kyllä kertoo jostain psyykkisestä häiriöstä, hae siihen apua, ennenkuin se vie sinutkin mennessään. Eihän kukaan halua olla noin ilkeän ihmisen lähellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eikä nuo menetykset tuohon jää, ilkeile lisää, niin jäät ypöyksin.
Voimia, ap, päivä kerrallaan.
toiset sortuvat katkeruuden syövereihin ja sinne sinä olet näemmä päätynyt. Luonnonkulkua oli se, että jouduit hautaamaan lapsesi, niinkin voi käydä, ei kuolema katso ketä se vie. Sinun ilkeilysi kyllä kertoo jostain psyykkisestä häiriöstä, hae siihen apua, ennenkuin se vie sinutkin mennessään. Eihän kukaan halua olla noin ilkeän ihmisen lähellä.
Kuten sanoin se suru musertava surua kestää aikansa sitten alkaa toipuminen ja lopulta jää jäljelle muistot.
Näin se ikävä kyllä vain menee, eikä siihen mitenkään auta, että täysin tuntemattomat ihmiset kirjoittelee otan osaa kommenttejä ja unohtavat asian ennen iltapalaa.
Kuten sanoin niin kokemuksesta tiedän, että surusta pääsee yli. Vanhemman menettämisestä pääsee (tai ainakin minä pääsin) helpommin yli kuin lapsensa menettämisestä.
Sinulla on varmaankin huomattava koulutus tai omakohtaista kokemusta kun huutelet... Niin ikään kokemuksesta tiedän, että he jotka eivät ole menettäneet läheisiään ovat ylenpalttisimpia voivottelijoita. Taas he joilla on kokemusta tietävät ettei se voivottelu todellisuudessa auta mitään. Vain aika auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin äkkiä lähdit.
Varoitit hetken ennen.
Halunnut et rakkaittesi
itkevän hupenevaa aikaa.
Tulit ovelle vastaan,
varjonasi ystäväni,
pinnistit voimasi tervehdykseen,
kuin se tärkeintä maailmas ois.
Kadun niin paljon.
Hetkiä, joina en sulle löytänyt aikaa,
jota luulon olevan loputtomiin.
Kun vein sinut kävelylle tienlaitaan
sen sijaan että olisin vienyt metsään,
jonka tuoksuja niin rakastit.
Olisit ansainnut sen.
Yhden minä tiedän,
me tapaamme vielä.
Tässä maailmassa kenties,
jos sielumme vaeltavat.
Jos taivas on totta,
sinä odotat minua siellä,
mitä olenkaan vailla ilman lämpöäsi...
Minulle ehdotettiin käyntiä sairaalassa jotta saisin rauhoittavan lääkityksen. Olen tässä päivän mittaan itkenyt ja hyperventiloinut itseni uuvuksiin, eikä tilanne vaan rauhoitu.
Annettaisiinko lääke suoneen vai suun kautta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minua on auttanut jopa anonyymisti sanotut sanat, suuren surun keskellä, sinun pahat sanasi eivät auta ketään, vaan saavat tuntemaan kiukkua, miten joku voikaan olla noin tyhmä?
Voisitte yhdessä istua ja olla tekemättä mitään. Tai puhua.
Onko sinulla terapeuttia tms masennuksesi takia? Jos on, niin ota häneen yhteys heti maanantaina. Sitä ennen jos on vaikeata niin soita kriisipäivystykseen. Missäpäin asut? Tiedätkö numeroa sinne?
Pikkuveljen täytyy olla kotona pitämässä huolta koirasta. Äidin miesystävä on siellä myös.
Eikä minusta ole pitämään huolta kenestäkään nyt. Olen sairauslomalla masennuksen takia ja pelkään ettei minulla ole laisinkaan voimia käsitellä tätä.
Ihan hyvän kuuloinen lähtö kuitenkin.
Ei tämä ollut mitään lähdön aikaa eikä saattohoitoa. Äiti sai palliatiivista hoitoa mutta mitään elinajanennusteita ei missään vaiheessa annettu, koska se ei ollut ajankohtaista. Kaiken piti jatkua, huonommin eväin mutta kuitenkin. Äidin piti päästä taas kotiin.
Äiti on ollut sairaudestaan huolimatta aina terveenoloinen, on elänyt tavallista elämää ja ollut kotona. Vielä syksyllä hän harrasti ja kävi töissä, vasta nyt tänä vuonna kunto heikkeni huomattavasti.
Ajattele, jos olis riutunut ja odottanut kuolemaa 10 vuotta?
Reseptin pilleri purkkiin ne antaa
Lääke auttaa kyllä, samalla se turruttaa surua. Lääke on hyvä apu pahimpaan mutta lääkkeen kanssa kannattaa olla varovainen ettei hukuta suruaan lääkkeisiin (tai viinaan) silloin surua ei tule käsitelleeksi ja se pitktyy
minua on auttanut jopa anonyymisti sanotut sanat, suuren surun keskellä, sinun pahat sanasi eivät auta ketään, vaan saavat tuntemaan kiukkua, miten joku voikaan olla noin tyhmä?
Puolisoani puolestaan kikutti suunnattomasti ylenpalttiset "otan osaa" kommentit... Halaukset ja jutteleminen on eri asia.
Eli miten sinä voit olla noin tyhmä? Jos koskaan olet ollut missään tekemisessä suruasioissa ammattilaisten kanssa niin olet kuullut "jokainen suree tavallaan eikä ole oikeaa eikä väärää tapaa surra".
E vain jaksa ihmisiä, jotka ovat kovasti osaa ottavia "koska tapa vaatii" mutta eivät todella tarkoita sitä eivätkä todella ymmärrä.
Ota asia kerraan. Eli ota nyt niitä rauhoittavia, niin pääset vähän eteenpäin. Sitten kun vähän helpottaa (2-3 viikon päästä), niin mietit lääkärin kanssa lääkityksen uusiksi.
Reseptin pilleri purkkiin ne antaa
Lääke auttaa kyllä, samalla se turruttaa surua. Lääke on hyvä apu pahimpaan mutta lääkkeen kanssa kannattaa olla varovainen ettei hukuta suruaan lääkkeisiin (tai viinaan) silloin surua ei tule käsitelleeksi ja se pitktyy
luuletko että jonkun suruun auttaa sinun tylyytesi? Minun suruani(kun isä kuoli) auttoi jokainen otan osaa, jokainen hali ja myötätunnon osoitus, surullista että olet antanut surun katkeroittaa itsesi. Minulle isän hautaaminen oli elämäni pahin koettelemus, eikä sitä helpottanut yhtään viereisessä haudassa makaava lapsi.