Lue keskustelun säännöt.
Räjähdän itkemään nyt (12 vuotiaan yksinäisyys)
03.04.2011 |
Taustaa: tyttärelläni on aina ollut paljon kavereita, on ollut bestis, mutta aina myös muita kavereita luokaltaan. Syksyllä koulun alkaessa luokassa tapahtui muutoksia; 2 tyttöä lähti luokalta pois (molemmat muuttivat asuinalueelta) ja yksi tyttö tuli tilalle. Jotenkin tämä mullisti koko luokan "toimintamallin". Kaverisuhteet meni uusiksi jakoon ja yllättäen tyttäreni jäi ulkopuoliseksi. Varsinaista kiusaamista ei ole, mutta koulun ulkopuolella on totaalisen yksin. En edes muista koska hänelle on viimeksi joku kaveri soittanut tai tekstannut (ennen se soi koko ajan!)
Olen ollut yhteydessä opettajaan, kuraattoriin, tyttöjen vanhempiin mutta mitään ei ole tapahtunut. Opettajakin on aivan neuvoton ja ymmällään muuttuneesta tilanteesta ja sanoo, että tyttäreni on sama iloinen ja sosiaalinen itsensä, eikä itsekään ymmärrä mistä tämä johtuu. Blokki on siis totaalinen, mitään riitaa ei ole, mutta vastaukset kavereilta on aina "ei me jakseta olla" soitan sulle kun voin olla". Tyttö raukka itkee ja odottaa soittoa, oma sydämeni murtuu.
Hän itse kuvasi tilannettaa "painajaiseksi, joka päätyy yläkouluun mentäessä toivottavasti" En tiedä miksi hän ajattelee yläkoulun muuttavan tilanteen, mutta tässä on vielä pitkä 6-luokka edessä.
Kannattaisiko vaihtaa koulua? Meillä olisi periaatteessa mahdollisuus valita myös toinen saman etäisyyden päässä oleva koulu, asumme alueella jonka oppilaat jakautuvat näihin kahteen kouluun. Onko 6-luokalla helppo saada uusia kavereita, kun pääsisi aloittamaan ns. puhtaalta pöydältä vai olisiko se tytölle vain yksinäisyyden jatkumo? Harrastuksissa ei tällaista ongelmaa ole luojan kiitos, mutta harrastuskaverit eri kouluissa ja heillä omat "vapaa-ajan" kaverinsa. Olen neuvoton, surullinen ja erittäin hädissäni.
Kommentit (65)
Itselleni kävi niin, että olin luokan ainoa tyttö jolla ei ollut murrosikä alkanut. Muilla oli tissit kasvaneet ym. ja mä näytin vielä ihan pikkutytöltä. Asiaa ei auttnut se, että äitini osti mulle aika lapsellisia vaatteita. Olin yhden vuoden kiusattu, koko luokan silmätikku, haukuttiin laudaksi ja vammaiseksi.
Kaikki muuttui kun tuli vähän lisää ikää, yläasteella oli jo ihan ok ja kavereitakin. Kun olen jälkeenpäin katsonut kuvia n. 11 v. itsestäni niin olen niissä ollut todella kaunis, moni ikätoveri aika lihava tai huonoryhtinen, hammasraudat ym. Eli luulen että mulle oltiin vain kateellisia. Olin hyvä koulussa ja harrastamassani tanssilajissa, tämäkin varmasti ärsytti muita.
Olen pärjännyt elämässäni todella hyvin tuosta rankasta kiusaamisvuodesta huolimatta. Olen nyt kauniin, fiksun ja todella suositun pienen tytön äiti ja hieman kyllä hänen puolestaan pelottaa. Tyttö on kuin minä pienenä, vieläkin kauniimpi ja päiväkodin aikuisten kehuma. Pelkään että jossain vaiheessa tulee tämä muiden tyttöjen kateus mukaan kuvaan :-(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meidän poika 12 vee on samassa tilanteessa. Puhelin soi ennen alaluokilla jatkuvasti mutta kuudennen luokan aikana tilanne on muuttunut eikä kukaan kysy minnekkään. Poika valittaa tekemisen puutetta ja kun neuvon soittamaan kaveria hän kysyy ketä kaveria. Syksyllä hä aloittaa yläkoulussa jonne tulee lähes kaikki entiset luokkakaverit. Olisiko kannattanut hakea paikkaa kauempana olevaan yläkouluun siinä toiveessa että sieltä olisi löytynyt uusia kavereita? Ehkä ei kun poika itse halusi lähikouluun ja koska koulussa ilmeisemmin on joitakin kavereita. Miksi ihmeessä sitten on jäänyt niin yksin iltaisin. Muut on keskenään niin tiiviisti ettei poika sovi joukkoon.
niin ap:n puolesta kuin teidän muidenkin kertomusten kohdalla :(
Miten yleistä tuo yksinäisyys onkaan !
Voimia ja jaksamista teille kaikille ! Jospa tilanteet teidän kaikkien kohdalla laukeaisivat!
Yritän kasvatta omia lapsiani keskustelemalla ja toimimalla leikkitilanteissa ettei ketään jätettäisi ulkopuolelle.
Oman lapseni hyvä kaveri oli vuotta vanhempi. Eskariin mentyään tämä kaveri, jonka kanssa viettivät aikaa useita tunteja päivittäin kahden vuoden ajan, jätti lapseni kuin nallin kalliolle. Naureskeli ja pilkkasi vain kun lapseni yritti pihalla ottaa kontaktia eskarin alkamisen jälkeen :(
Tilanne ei paljon muuttunut ajan kuluessa.
Lapsellani on onneksi muitakin kavereita mutta kyllä se kirpaisi. Juteltiin lapsen kanssa paljon asiasta. Kerroin, että joskus kaverit tulevat isommiksi ja haluavat olla isompien kanssa. Oma taustani pohjalta juttelin lapseni kanssa siitä, että hänen ei tarvitse tehdä niin kun aloittaa eskarin. Lapsellani on pari nuorempaa kaveria ja me aiomme pitää kaverisuhteita yllä eskarinaloituksen jälkeenkin.
Itse olen maalta kotoisin ja kaveripiirin ikäero saattoin vaihdella 3-5 vuota. Ikä menoa haitannut. Kovin olisi kaikki yksinäisiä olleet jos olisi pitänyt saman ikävuoden kavereiden kanssa olla.
minäkin olen ollut kiusaaja minun sydämmestäni puuttuu pala en kestä tätä tuskaa
Siitä huolimatta voisi ajatella asiaa kokonaisuutena, minkälainen tytön arkielämä on, onko kiva rakastava perhe, kivoja harrastuksia joissa viihtyy, kivoja omia kiinnostuksenkohteita, sujuuko koulu? Jos kaikki nämä asiat ovat kunnossa, niin tytön elämässä on jo hyvin monta asiaa kunnossa. Oikeastaan sellaiset peruspilariasiat ovat kunnossa, joiden merkitys kantaa pitkälle, etenkin jos on vielä niin ettei tyttöä kiusata koulussa, vaan kyse on yksinäisyydeestä, ei kiusatuksi joutumisesta. Kiusaamisen kohteena oleminen on tietysti haitallista ja traumatisoimaa, eikä "pelkkä" yksinjääminenkään herkkua ole tai ketään jalosta. Kuitenkin jos muut asiat ovat kunnossa ja vapaa-ajan saa kulumaan, niin ehkä tästä kaveriasiasta ei kannata tehdä turhan suurta numeroa. Jos tyttäresi koko ajan yrittää kovasti päästä muiden mukaan tai hakee heidän hyväksyntää, voi sekin tuntua toisista inhottavalta ja eivät siksi halua hänen seuraansa. Jos taas jaksaa pysyä iloisena ja neutraalina omana itsenään, osallistuu luontevissa tilanteissa eikä yritä yhtään mitään, niin ei mene aikaakaan kun joillain tyttökaveruksilla on välirikko ja joku etsii edes tilapäistä seuraa. jos tyttäresi on tuossa saumassa "saatavilla" ja "vapaana" ja "netutraalina" ei liian innokkaana seurasta tai liian hanakka ottamaan kantaa toisten konflikteihin, voi hän saada ensin ainakin hetkeksi kaverin ja myöhemmin ehkä pysyvämmänkin paikkansa tyttöporukassa.
Oma poika tuntui jossain vaiheessa olevan kovasti allapäin kaveriasioista ja tekevän niistä ison asian ja vähän menimme aluksi itsekin siihen mukaan. Ku nuomasin että lapsen kaveriasiat pyörittävät koko perheen mielialaa, niin vihelsin pelin poikki ja juteltiin läpi se että tärkeintä eivät ole kaverit, vaan koulun sujuminen ,se ettei kiusata eikä itse kiusaa ja että vapaa-ajalla on mukavaa tekemistä ja harrastuksissa sujuu hyvin harrastuskavereiden kanssa. Alakoululainenhan vielä viihtyy monessa perheen yhteisessä aktiviteetissa ja yläkoululainen taas voi hakeutua harrastuskavereiden seuraan vapaa-aikanakin kun oppii kulkemaan itse laajemmin vastuullisesti bussilla jne.
Jos miettii asiaa aikuisuuden ja nykyhetken kannalta, niin monella on koulukavereista jäljellä ehkä pari etäisempää tai läheisempää joihin pitää yhteyttä ja ne tärkeimmät ystävät ovat valikoituneet ennemminkin jossain muussa yhteydessä yhteisen kiinnostuksen tai yhteisen elämäntilanteen tms. mukaan, eikä sen mukaan että on oltu samalla luokalla (vaikka voi niitä elämänikäisiä ystäviä tulla ihan koulustakin ,en sitä väitä etteikö näinkin).