"Vaativa",itkuinen vauva ja "äidinrakkaus"?

Ketjun aloitus on vuodelta 2011.

Ehkä silti jollekkin ajankohtainen aihe kuitenkin vaikka ap tuskin enää no tätä ketjua lukemassa ?

[quote author="Vierailija" time="23.08.2014 klo 14:30"]

Ketjun aloitus on vuodelta 2011.

[/quote]

Mitäpä tuo haittaa. Asia on edelleen monelle ajankohtainen. Näitä vaativia vauvoja kun syntyy ihan joka vuosi vaikka kuinka moneen perheeseen. Omani syntyi 2007 ja on jo ihana, reipas koululainen, mutta edelleen tunnen huonoa omaa tuntoa siitä, että raskastakin raskaammavan vauvavuoden aikana olisin niin monesti vain halunnut antaa hänet pois. Se vuosi tuntui minun elämässäni pidemmältä kuin sitä seuranneet kuusi vuotta, jotka ovat menneet kuin hujauksessa.

Iso voimahali kaikille niille äideille, jotka nyt elävät vaativan vauvan kanssa. Monessa tapauksessa taustalla on allergia tai refluksi (näin meilläkin), jotka helpottuvat oikealla hoidolla, joten tätä mahdollisuutta kannattaa pitää mielessä ja ottaa selvää asioista. Ja löytyipä sitten vaativuuteen syy tai ei, tulee vaativista vauvoista lähes aina ihan tavallisia, suloisia taaperoita, kun vauvuudestaan kasvavat ohi.

[quote author="Vierailija" time="03.04.2011 klo 17:03"]. Olen miettinyt, että kumpi vaikuttaa kumpaan, olenko minä huonotuulinen siksi että vauvani on, vai vaistoaako vauva huonon tuuleni, ja on siksi itsekin itkuinen..

[/quote]

Ja minä mietin tuota samaa 17-vuotiaan kohdalla. Enkä ole saanut selvää kumpi on syy ja kumpi seuraus.

erittäin normaalilta vauvalta mun korviini ;) Meillä siis kaksi tuollaista. Kyllä mä ainakin niistä olen oppinut tykkäämään, etköhän säkin ;) Voimia!

paitsi että minulla keskimmäinen kuvailusi kaltainen "vaativa" ihminen, jo vauvasta alkaen. Kyllä noita "helpompia" on kieltämättä paljon helpompi rakastaa. Nyt eläessäni taas vauva-aikaa (ihanaa sellaista tällä kertaa) koen toisinaan suurtakin syyllisyyttä siitä että en ole osannut keskimmäiselle antaa samalla tavalla vauva-ajan rakkautta miten esikoiselle ja tälle kuopukselle. Varmasti tällä on merkitystä että on vaativa ja melkoisen hankalakin toisinaan aina vaan, ikää nyt kuusi vuotta. Eli allekirjoitan kyllä että saman äidin äidinrakkasu voi olla erilaista, valitettavasti. Koen asian kuitenkin asiana, jolle ei mitään voi, periaatteessa.

Mun esikoinen on vaativa vauva. Söi rintaa vain pimeäsä makuuhuonessa makuuasennossa, myöhemmin kiinteiden "syöminen" nosti mun stressitason taivaisiin. Nukkui 5-15 min pätkissä päivisin (joskus harvoin saattoi mennä jopa 30min). Heräsi joka aamu 4.30-5.00 ja saman tien hirveä huuto ja raivo päällä, että oli pakko nousta sängystä. Nukahtaminen oli hyvin hankalaa, eikä 2,5 tunnin nukutukset iltaisin olleet ollenkaan tavattomia. Päivät keikuttelin, vatkasin, kävelin jne jne jne aivan loputtomiin.



Kyllä kesti 8kk ennen kuin äidinrakkaus kunnolla syntyi. Tunnen huonoa omatuntoa, että olin niin ahdistunut ja joka päivä ajattelin "mitä nyt TAAS!? Voitko nyt olla hetken rauhassa!?". Haastavasta vauvaiästä siirryttiin järkyttävään uhmaan. Nyt hän on haastava 3v, jolla uhma on laantumaan päin. Usein minun täytyy päättää rakastaa häntä. Ihan eri tavalla kuin kuopusta. Mutta olen päättänyt. Ja hänessä on kovin paljon ihanaa ja hyvääkin. Pikku hiljaa asiat käyvät helpommiksi.

Joidenkin lasten kohdalla se rakkaus on vähän enemmän työtä ja tietoista päätöstä, vähemmän sitä autuasta mieltä. Jos joku ymmärtää mitä tarkoitan...



Siis se ei ole yhtään sen vähempää tai vähempiarvoista rakkautta (kuin sellainen mikä tuntuu vaan ilona ja nautintona) - tämä toinen äidinrakkaus vain ilmaistaan sillä tavalla että kannetaan vastuu, hoidetaan, huolletaan, purraan hammasta ja kohdellaan lasta kauniisti ja kärsivällisesti. Kuulostaa siltä että kohtelet vaativaa vauvaasi hyvin rakastavasti!



Väsymys saa minut ainakin elämään ihan ahdistuksen sumussa vaan, siinä ei tunneta suuria ja yleviä tunteita, eikä aina oikeasti iloa juuri lainkaan. Eikä se tee ihmistä yhtään huonommaksi tai heikommaksi. Sellaista se vain on.



Löytyisikö mistään käytännön apua? Huilitaukoja?

Minulla ainut ja ensimmäinen on ollut juuri tuollainen vaativa vauva ja sen vuoksi ehkä ainoaksi jäänytkin. Kiitos sen vuoksi, että ehkä monet helppojen vauvojen äiditkin ymmärtävät, että vika ei aina ole äidissä tai perheessä vaan vauva vain on tuollainen.

Ja kyllä opin rakastamaan lastani paljon. Ehkä minusta tuli ylihuolehtivampi juuri sen takia, että vauva vaati niin paljon. Nyt siitä on pitänyt opetella pois.

mutta eipä siinä voi muuta tehdä kuin yrittää parhaansa. Mun vaativa vauva on nyt 6-vuotias, ja ei edelleenkin on helposti kiukustuva tapaus, mutta muuten kyllä alkaa olla jo helpompi, kun asioista voi puhua ja keskustella, ja toinen on alkanut myös ymmärtää perusteluja.



Ja jatkuvasti huomaan asioita, joiden ajattelen johtuvan siitä, että se vauvavuosi oli niin vaativa. Ja sen jälkeiset pari vuotta kyllä myös. Nyt esimerkiksi mulla on jatkuvasti sellainen olo, että tuohon lapseen on panostettu niin paljon voimavaroja, että lapsella on olevinaan suurempi velvollisuus "onnistua" elämässä. Että minä en kestä, jos kaikki se kanniskelu ja valvominen ei vielä kouluiässäkään ala palkitsemaan.



Siis sitä se mulla on, että odotan, että milloin tuon lapsen vaivalloinen hoitaminen alkaa palkitsemaan. Muut lapset kun on olleet ihan tavallisia, joista saa heti sen palkinnon: Kun lapsi huutaa ja sitä hyssyttää, niin se hiljenee. Kun lapseeen sattuu ja sitä lohduttaa, niin se lohduttuu. Mutta tuo haastava lapsihan ei ole hiljentynyt, vaikka kuinka on hyssytelty. Ja minä odotan aina vaan, että milloin se vaivannäkö palkitaan. Ja sitten se odotus tulee huomaamatta lykättyä lapsen harteille, enkä mä voi sille mitään, vaikka kuinka yritän tiedostaa tänkin ongelman.

Kyseessä ei nyt ollut erityisen vaativa vauva vaan lähinnä vaativat olosuhteet, kun esim. imetykset kestivät aina tunnin ja iltaisin imetin klo 18-01 ja senkin jälkeen vauva kitisi vielä pari tuntia. Nukkumaan päästiin yleensä vasta klo 3 ja pisin unijakso oli klo 6:een mutta usein ei siihenkään asti. Päivisin vauvalla oli vatsakipuja.



Tuntui heti, etten osaa olla hyvä äiti tälle vauvalle. En osannut helpottaa vauvan oloa, en osannut vauvan mielialoja, en osannut laittaa vauvaani nukkumaan jne. Muistan joskus 1-2 kk:n ikäisenä ajatelleeni, ettei edes haittaisi, jos vauvaa ei enää yllättäen olisi. Tänä päivänäkin hävettää koko ajatus enkä ole koskaan kertonut siitä kenellekään. Koko loppu vauva-ajan pelkäsin, että tuon ajatuksen takia vauva otetaan minulta pois. :(



Mutta meillä helpotti 4-5kk:n ikäisenä. Järjestin vauvalle ohjelmaa. Osallistuimme muskariin ja vauvauintiin, kutsuin paljon vieraita kylään ja erään vauvaperheen kanssa tapasimme viikottain toistemme luona lounaan merkeissä. Vauvastani tuli aivan ihana hymypoika. Vieraat ihastelivat, miten aina vain hymyili. Unirytmi saatiin kohdalleen, imetys sujui hetken jopa hyvin, ja kaverin vauva tuntuikin paljon hankalammalta. Ihan hävetti omat ajatukset. Rakastin vauvaani niin paljon, etten voinut edes myöntää alun rankkuutta kuin vuosia myöhemmin.

tuli ihana ja hauska taapero. Välillä salaa ajattelen, että miten tuosta on voinut tulla tuollainen ihanuus, niin kamalaa meillä oli.

Ekan kanssa oli sitä ruusunpunaista arkea ja vauva antoi vanhemmille välitöntä hyvää palautetta.

Kakkonen imi kaikki mehut ja positiivinen palaute oli vähäistä. Rakastin varmasti molempia vauvojani, mutta ihan fyysisestikin, kun on aivan katki, on vaikea leijua pilvissä vauvaonnesta. Mutta ollaan otettu kaikki takaisin!!!

ja kuopus huonosti nukkuva, temperamenttinen, vaativa, huutava, you name it.



Mut yllättävää kyllä, kuopus sitoi vaativuudellaan minut itseensä niin tiukasti, että suhteeni esikoiseen kärsi. Lasten isä ei kertakaikkiaan pärjännyt kuopuksen kanssa, joten oli ensimmäiset viisi (5!) vuotta täysin sidoksissa siihen hermosahaan.

Esikoinen koitti antaa tilaa, ja pyysi aina ensisijaisesti isältä apua.



Vasta nyt kun lasten isä on ex, ja asuu eri osoitteessa, mun ja esikoisen suhde on alkanut tiivistyä uudestaan. Sanottakoon nyt sekin molemmat lapset ovat yli kymmenvuotiaita, ja kuopus on edelleen vaativa, herkästi tulistuva jne.

Silti olen läheisempi kuopuksen kanssa, joka sitoi minut itseensä "väkisin".

Yleisesti ottaen vauva on helppo ja hyväntuulinen. Tietysti päivät vaihtelevat, ja tuntuu, että on päiviä jolloin vauva ei vaan nukahda vaan itkee vaan yms. Silloin huomaa, että omat tunteet on ihan erilaisia vauvaa kohtaan kuin hyvinä päivinä. Olen miettinyt, että kumpi vaikuttaa kumpaan, olenko minä huonotuulinen siksi että vauvani on, vai vaistoaako vauva huonon tuuleni, ja on siksi itsekin itkuinen..

Ja hän jäikin sitten ainokaiseksi. Tuntui, etteivät voimavarat riitä toiseen samanlaiseen.



Vauva ei kuitenkaan rauhoittunut vieraiden tapaamisesta, vaan päinvastoin tuntui kiihtyvän ja hermostuvan niistä aiempaa enemmän.



Äitini kävi usein vauva-aikaan kerran viikossa meillä tapaamassa vauvaa ja leikkimässä hänen kanssaan. Äidin lähdettyä lapsi oli pitkään levoton eikä meinannut iltaisin millään nukahtaa. Seuraava viikko eteenpäin meni siinä, kun yritettiin päästä takaisin unirytmiin, mutta sitten äitini tulikin taas kylään enkä kehdannut häntä kieltää tulemasta.



Kiinteisiin siirtyminen oli meilläkin vaikeaa. Vauva oli hyvin kiintynyt rintaan. Kiinteitä annettaessa hän puristi huulensa tiukasti kiinni tai saattoi ottaa suuhunsa lusikallisen, jota sitten pyöritteli ja sylki lopulta pois. Luulin tulevani hulluksi noina syöttöhetkinä



Anoppi kävi meillä sitten ja koetti auttaa, selitti, että lapsi on hirveän nälkäinen eikä syö, koska emme osaa pidellä häntä oikein tai koska ruoka on liian kylmää tai liian kuumaa. Ikävä kyllä tuokin vain lisäsi miehen ja minun stressiä.



Joten, kun se ruljanssi nimeltä vauva-aika oli viimein ohi, emme halunneet kokea toista samanmoista.

Esikoiseni oli tuollainen, koin syyllisyyttä siitä, että kotona oleminen ei ollut minun juttuni, että olin aina väsynyt ja vihainen vaikka vauvaa rakastinkin. Väsyin, sillä lapsi oli VAATIVA, ei nukkunut yöllä, ei päivällä kuin pätkiä. TODELLAKIN tiedän tunteesi.



Mutta se, että tunnet, ettet rakastaisi lastasi ja että arki menee jotenkin sumussa ja syyllisyyden tunteessa ja kiireessä, kertoo vähän siitä, että sinä olet ainakin vaarassa masentua. Itselleni kävi niin sitten kuopuksen synnyttyä pian esikoisen jälkeen. Väsymys vain tuntui loputtomalta, sitten huomasin itkeväni useita kertoja päivässä ja että suhtauduin lapsiin mekaanisesti. Olin masentunut, salakavalasti.



Pidä itsestäsi huolta. RAkastat kyllä lastasi! Ota omaa aikaa, anna lapset hoitoon hetkeksi vaikka ystävälle tai isovanhemmalle ja mene lenkille tai mikä sinulle sopii.



Et ole yksin. Minä koin olevani yksin, kun äidit tyytyväisine vauvoineen ympärilläni eivät mitenkään ymmärtäneet, millaista on herätä 15 kertaa yössä yöstä toiseen, miten väsymys alkaa masentaa ja sitten ilo vain elämästä liukuu pois.

Esikoinen ja toinen olivat suht helppoja ja sitten heti perään saimme kolmannen (lapset vuoden ikäeroilla), joka sitten on ollut syntymästään asti vaativaakin vaativampi. Koko ajan sylissä tai muuten huutaa. Ja yöt meillä huudetaan lähes tauotta ja kuopus on nyt siis tasan 1v. Olen kyllä yön pimeinä tunteina potkinut pinnasängyn jalkoja ja toivonut, ettei koko vauvaa olisi koskaan syntynytkään. Ja tuntuu pahalta, että ensimmäiselle ja toiselle lapselle ei jää aikaa oikeastaan yhtään -ja pieniä he vasta ovat, 2v ja 3v.



Jaa, pitää lopettaa. Kuopus seurasi työhuoneeseen perässä ja taas alkoi huuto... huokaus!

Ihanaa, että kerrotte tunteistanne noin avoimesti. Tuntuu puolestanne pahalta nuo vaativat hetket. Tsemppiä kaikille pikkulapsiarkeen!



T: yksi lapseton

Meillä eka oli vaativa, mutta tämä toinen ns. helppo vauva. Minä taas olen vähän huolissani kiinnynkö tähän toiseen samalla tavalla kuin esikoiseen. Eka vaati niin paljon huomiota ja kaiken energiani, että hänen kanssaan tuntui kasvavan yhteen ja hänestä tuli valtavan rakas ja läheinen. Joistain vaativista tempperamenttipiirteistä huolimatta en ole kokenut häntä myöhemmin vaativaksi, sillä hänen ymmärtämisensä oli tullut minulle niin sisältä tulevaksi ja varsinkin pienempänä tuntui, että osasi lukea ajatuksetkin.

Kun toka lapsi antaa äidille itselleenkin tilaa, joskus mietityttää jäänkö tästä lapsesta etäisemmäksi. Tuskin niin käy, mutta tämä vain esimerkkinä, ettei vaativuus välttämättä tarkoita sitä, etteikö lapseen kiintyisi, vaan se vaativuus voi pakottaa olemaan lapselle niin vahvasti läsnä, että se  saattaa kääntyä teidän suhteenne vahvuudeksi.

Meillä keskimmäinen oli kanssa vaativa vauva. Heräili öisin 15 -60 minuutin välein. Päivisin viihtyi lähinnä sylissä. Tunteista en juurikaan muista kun se aika on lähinnä musta-aukko. Meillä alkoi helpottaa noin 9 kk iässä kun omatoimisesti tajuttiin että lapsella on ruoka-aine allergioita. Valitettavasti löytyi myös muita sairauksia ja meillä tuota vaativuutta riitti siihen että lapsi oli noin 5v.

Ehkä se että tiesin että lapsen vaativuus johtui allergia, refluksi ym vaivoista teki sen että lasta oli helppo kuitenkin rakastaa ja vihan tunteet kohdistuivat noihin sairauksiin jotka tekivät vauvan/lapsen elämästä niin kivuliasta että hän itki niin paljon ja vaati todella palon hoitoa ja huomiota.

Itse ajattelen nykyään että vaativilla vauvoilla taitaa aina olla jokin fyysinen syy miksi ovat vaativia normaali hoidolla.  Meillä huonoja öitä ym on aiheuttaneet ruoka-aine allergiat, refluksi, astma ja korvien ilmastoitumisongelmat. Varmaan on monia muitakin asioita jotka saavat vauvan vaativaksi esim. aistiyliherkkyydet.  Itseäni auttoi sen tajuaminen että jokin vaivaa lasta ja siksi hän on vaativa. Ja pahimpina aikoina keskityin öisin siihen että jaksaisin vielä 15 minuuttia tätä elämää. Kokonaisen valvottavan yön ajatteleminen tuntui aivan liian pelottavalta.

Voisin sanoa että lapsen vaativuus sairauksien takia sai minussa leijonaemon esiin ja siksi lasta oli helpompi rakastaa kaikista ongelmista huolimatta.  Ennen sairauksien löytymistä oli paljon vaikeampaa kestää jatkuvaa itkua ja heräilyä.  Itse en kyllä ole kokenut kenenkään lapseni kohdalla sitä"ylitsevuotavaa äidinrakkautta" vaan olen enemmän jalat maassa tyyppi ja siksi ehkä olen kokenut erilailla tuon vauvan vaativuuden vaikutuksen rakastamiseen.

Tsemppiä ap kyllä se vielä helpottaa vauvan kanssa.