Isä kuoli 15.3. miten tästä selviää?

On jotenkin helpottavaa lukea muiden kokemuksia, ja tietää, että kyllä me selvitään. Läheisten kanssa on asiaa vatvottu ja tuntuu, että se on saman nauhan kelaamista.



Ulkopuolisten kanssa on jotenkin helpompi vaihtaa kommentteja. Ja jokaisen kokemus on minulle uusi, tietää, että muutkin ovat kokeneet saman, mutta kuitenkin eri lailla.



Tämä on asia, joka ei kulu puhki.



t. ap

kun oma isä on kuollut. Tiedän, että ihmisiä kuolee hyvinkin nuorena, mutta nyt on kyseessä minun oma rakas isäni, ja minun suruni.



Järki sanoo toista kuin tunteet, ja nyt on tunteiden vuoro olla pinnalla. Uskon, että se järkikin sieltä joskus tulee esille, mutta ei nyt.

t. ap

Eikä sinun tarvitsekaan suhteuttaa asioita, sinä saat surra isääsi, vaikka hän saikin elää pitkän ja toivottavasti hyvän elämän.



Surulla on tapana kulkea aaltoillen, toisina päivinä iskee myrskyn lailla, toisina muistuttaa itsestään vain vaimeana kohinana. Mutta se kuuluu elämään.



Hautajaisten jälkeen hieman helpottaa, mutta sitten alkaa iskeä ikävä. Sen kanssa on elettävä. Jonain päivänä huomaat hymyileväsi, nauttivasi elämän pienistä asioista ja tuskan helpottavan. Saatat muistaa joitain kauniita asioita isästäsi, eikä se enää tunnukaan niin pahalta. Vaali niitä muistoja, ole kiitollinen siitä, että sait tuntea hänet ja elää hänen lähellään.



Voimia ja jaksamista.

.ole armollinen itsellesi..anna aikaa itsellesi..muistele..kaipaa...ja tulee päivä, että ikävöit, mutta suru on lientynyt.

Kyllä sinä selviät, lohduttaudu sillä, että isälläsi oli ilmeisesti hyvä ja pitkäkin elämä elettynä.

Äitini kuoli 47v iässä ja sitä en oikein hyväksy vieläkään, 5v kulunut.

Isäpuoleni, joka on minulle ollut isänä enemmän mitä biologinen on koskaan ollutkaan kuoli 6.2 ja tuntui, että maailmani olisi romahtanut täysin.

Uskoin etten selviä siitä eikä suru koskaan helpota.



En tehnyt muutakuin makasin, kuuntelin tiettyjä biisejä ja itkin. Luin hänen kirjoittamia kirjeitä ja vaikka mitä.

Koitti hautajaispäivä ja yllättäen en siellä itkenyt kertaakaan. Ilmeisesti olin itkenyt kyyneleet loppuun.

Nyt ajattelen häntä usein, katselemme lapsen kanssa tähtiä ja ajattelemme hänen tähtenä katsovan ja suojelevan meitä.



Hautajaisten jälkeen alkoi ns uusi elämä, tämä asia sai jotenkin hautajaisissa päätöksen ja pystyin käsittämään asian.

Suru on muuttanut muotoaan, nyt pystyn itkemättä muistelemaan kaikkia hyviä hetkiä ja vaikka välillä tuleekin mieleen jossain tilanteissa mitähän hän olisi tähän sanonut jne. En tunne enää raastavaa surua vaan pelkkää kaunista kaipuuta.

Hänkin kuoli yllättäen 48vuoden iässä.



Voimia ap!

Sen vielä sanon, että sure tasan niin paljon ja kauan kuin itsestäsi tuntuu, itke ja ajattele asioita.

Joskus tulee se päivä kun huomaat ettei kyyneleitä enää tule ja raastava suru on muuttanut muotoaan

jonka sanoja kuuntelin ja kuuntelin ja tämä kappale myös soitettiin hautajaisissa.



4

Kyllä sinä selviät, lohduttaudu sillä, että isälläsi oli ilmeisesti hyvä ja pitkäkin elämä elettynä.

Äitini kuoli 47v iässä ja sitä en oikein hyväksy vieläkään, 5v kulunut.

sama kohtalo... oma äitini kuoli 50-vuotiaana kymmenen vuotta sitten. edelleen ikävä :(

ap:lle lohdutukseksi, että aika parantaa haavoja, ei kokonaan, mutta tekee ne siedettävämmiksi.

Kiitos vastauksistanne!



Minä kyllä hyväksyn isäni kuoleman, sillä vaikka se olikin yllätys, huomasimme hänen vointinsa huonontuvan joka kerta, kun hänet näimme. Uskon, että hänen on nyt hyvä olla.



Kuitenkin Isän ikävä on valtava ja olisin hänet pitänyt vielä kauan aikaa luonamme. Minulla oli hyvä ja rakas isä. Hän oli vahva ja turvallinen Isä.



Miten te olette kestäneet jonkun läheisen hautajaiset?

ajattelemalla, että melkein kaikki ovat sinun kohtalotovereitasi, kun kaikkien vanhemmat jossain vaiheessa poistuvat. Sinuahan ei ole kohdannut mikään odottamaton katastrofi, vaan luonnolliseen elämään kuuluva normaali suru.

Miten olen kestänyt läheisen hautajaiset? No ystävien hautajaiset ovat olleet toki kovia kestää, mutta kaikkein vaikeinta oli tietenkin oman miehen hautajaisissa, kun oma ja lasten suru oli niin pohjaton.

Anna itsellesi tilaa ja mahdollisuus surra aina kun siltä tuntuu. Oma perhe pitää elämässä hyvin kiinni, ja voit näyttää lapsillekin ihan avoimesti, että isää on ikävä välillä ja silloin pitää itkaista. On hyvä jos voit puhua surustasi ja ikävästäsi ja muistella isääsi vaikka sisaruksesi kanssa.



Minäkin menetin 74-vuotiaan isäni yllättäen joitakin vuosia sitten. Osanottoni suruusi!

ja vieläkin itkettää kun ajattelen häntä, vaikka olen jo "tottunut" siihen että hän on poissa.



Ei enää niin usein, mutta välillä kun kuulen jonkun hauskan jutun, tulee mieleen että hei tästäpä täytyy soittaa ja kertoa äidille..



Vasta vuosi sitten poistin hänen puhelinnumeronsa kännykästäni.



Sen vaan osaan sanoa, että ajan mittaan helpottaa. Päivä kerrallaan, viikko kerrallaan, kuukausi kerrallaan.

Ja rakasta ihmistä saa surra, anna itkun vaan tulla.



Voimia sinulle.

Siinäpä vaihtoehdot.

Niin karulta ja vaikealta kuin se nyt kuulostaa, niin aika auttaa. Sure omalla tavallasi ja anna kaiken surun ja ikävän tulla. Elämä jatkuu väkisin, vaikkei sitä aina haluaisikaan.

Sinä selviät tässä. Minäkin selvisin oman lapseni kuolemasta ja olen edellään täällä. Ja jopa olen onnellinen, vaikka suru on aina osa minua.

Ap.

ja näinhän se on, että sinun on nyt vain annettava itsellesi tilaa surra ja luopua. Mitään konstia päästä surusta ohi ei ole eikä saakaan olla.



Moni on kokenut sururyhmän hyväksi ja antoisaksi tavaksi käsitellä surua. Mutta sitä suositellaan vasta, kun kuolemasta on noin 6 -12 kk, jolloin surun pahin mylläkkä on jo mennyt ohi ja kykenee jakamaan itsestään tunteita ja toisaalta myös vastaanottamaan ja olemaan vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Seurakunnaltasi voit tiedustella, onko syksyllä alkamassa sururyhmää, johon voisit osallistua.



Myös henkilökohtaista keskustelua voi pyytää joko diakoniatyöntekijältä tai papilta. Vaikka on tärkeä puhua muiden omaisten ja läheisten kesken, joskus on niin, että heitä tavallaan "varoo" liikaa, koska hekin ovat samassa surun syöverissä. Ulkopuolinen keskustelukumppani voi joskus olla siis paikallaan.



Haluaisin vielä sanoa, että hyväksy suru, myllerys ja kaikki siihen liittyvät tunteet. Surun lisäksi suruprosessiin usein kuuluvat myös viha, pettymys, hylkäämisen tunne, tunteettomuus, helpottuneisuus jne. Ne kaikki saavat aikansa olla. Ne ovat kuin "kuokkia" jotka muovaavat sydämesi maata uuden oraan taas alkaa kasvaa.



Lämpimin terveisin





diakoni Meiju

Tikkurilan seurakunta

Vantaan seurakunnat

Antaisin neuvoksi, että sure aina kun surettaa. Jos siltä tuntuu, kirjoita vaikka tuntemuksiasi paperille. Jos mahdollista, kerää isästä mukavia muistoja (tavaroita, valokuvia ym).



Osanottoni!

isäni kuoli kun olin 10v

edelleen kovin mietin ja suren..asiasta ei puhuta ollenkaan :(

koita puhua ja sure kun surettaa

Kuten tästäkin ketjusta huomaat, joillakin on vanhempi kuollut hyvin nuorena, jopa alta 5kymppisenä!

Heidän olisi pitänyt vielä elää ainakin se 30v jotta olisivat päässeet edes sinun isäsi ikään, hän kuitenkin eli sen mittaisen elämän mikä on suomessa miehen elinaikaennustekin.

Mieti sitä...

Hautajaisissa on sillä tavalla erilaista kuin missään muualla, että siellä muutkin itkevät ja siellä melkeinpä on oletus, että itketään ja oudompaa on jos ei itketä. Eli ainakaan itkemistä ei kannata jännittää, se kuuluu tilaisuuteen.



Ja se itkukin helpottaa päivän mittaan. Siunaaminen ja hautaan laskeminen ovat ne liikuttavimmat hetket. Mutta muistotilaisuudessa henki kulkee jo paremmin.



Voit valmistautua hautajaisiin ottamalla edellisenä päivänä rauhallisesti, nukkumalla mahdollisimman hyvin yöllä ja itkemällä itkuja etukäteen. Tämän tyyppisillä jutuilla voit varmistella, että voimat riittävät koko hautajaispäiväksi. Ja kyllähän se toki on henkisesti niin väsyttävää, että siinä on lopulta fyysisestikin aivan puhki. Mutta kuten joku jo sanoi, se hautajaispäivä on sellainen vedenjakaja, että sen jälkeen on helpompi jatkaa eteenpäin.