Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Uskotteko sielunsisaruksiin? Millaisia ovat olleet kohtaamisenne?
26.03.2011 |
Täällä on muistaakseni joskus aiemmin jo keskusteltu yliluonnollisista asioista. Kun tämä minun aiheeni tulee lähelle henkimaailman juttuja, ajattelin täältä ehkä löytyvän sellaisia, jotka jakavat oman kokemukseni sielunsisaren/-sisarten kohtaamisesta. Kertokaa omat tarinanne! Tässä minun:
Yhden kerran elämässäni olen tavannut ihmisen, jonka olen kokenut olevan sielunsisarukseni. Minun puoleltani välillämme oli hetken ajan myös romanttista kiinnostusta, mutta se varsinainen yhteys, jonka silloin tunsin ja tunnen yhä, on kyllä aivan jotain muuta kuin seksuaalista tai romanttista vetovoimaa. Kyse ei siis ollut ihastumisesta, rakastumisesta eikä seurustelusuhteesta, vaan jostain erilaisesta, jota on vaikea pukea sanoiksi. Oli kuin hän olisi ollut joku kadoksissa ollut rakas sukulaiseni, jollain tavoin omaa vertani. En oikeastaan usko muihin elämiin kuin tähän juuri nyt käsillä olevaan, mutta tämä sielunsisarus todella tuntui sellaiselta, että olen häntä joskus kauan sitten rakastanut tai tulen jossain kaukana tulevaisuudessa vielä rakastamaan.
Uskon yhteytemme olleen tietyssä määrin molemminpuolista, vaikka minä olin meistä herkempi aistimaan sen. Kummallista oli se, että suhteessamme tuntui aina olevan myös jotain "sovittamatonta", sellaista, joka ei aivan osunut kohdilleen. Elämänpolkumme erosivatkin neljän vuoden tuttavuuden jälkeen. Kaipasin häntä kovin (niin kuin jotain itsessäni) ja kaipaan yhä, mutta tiedän, ettei meidän kannata etsiä toistemme seuraa enää uudelleen. Sielunkumppanuus voi olla sekä eläväksi tekevää että tuskallista. Tuskallista etenkin silloin, kun aika ja paikka ovat väärät. Tämän olen hyväksynyt.
Aluksi yritin unohtaa sielunsisaruksen kohtaamisen. Sitten huomasin unohtamisen olevan mahdotonta ja että olin saanut kokea jotain ainutlaatuista, joka on syytäkin painaa mieleen. Liikutun yhä muistaessani sen tunteen. Että joku toinen ajattelee minun ajatuksiani, joku toinen on osa sielusta ja kun puhumme, kuulemme toistemme äänet ominamme.
Uskon, että on olemassa ihmisiä, joihin koettu yhteys on myös syvintä yhteyttä itseen. Olemalla läsnä jollekulle toiselle ja kokemalla tämän läsnäolon vastavuoroisesti, on paremmin ja täydemmin kosketuksissa myös omaan minuuteensa sekä psyykkisesti että fyysisesti. Minun on ollut vaikea selittää tätä kokemusta itselleni, enkä pidä siitä, että joudun kuvailemaan sitä näin sentimentaalisin ja imelänoloisin sanoin. Muita sanoja ei vain oikein ole.
Onko kenelläkään samankaltaisia kokemuksia?
Kommentit (156)
Ainakin minulla (43) oli jollain tavalla yksipuoleinen tunne tai ainakaan toinen osapuoli ei koskaan siitä maininnut mitään eikä halunnut tutustua minuun mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen vahvasti noin yhtä ihmistä kohtaan, hän on aika uusi tuttavuus. Jää varmaan ikuisesti epäselväksi tunteeko hän samoin, mutta mielenkiintoista olisi tietää. Itselleni todella "outo" kokemus. Aikaisemmin en olisi uskonut, olisin pitänyt täysin huuhaana, mutta sitten kun kohtasin hänet niin tunsin juuri noin.
Millaisessa tilanteessa tapasitte 45?
Minulla oli sielunveli. Olimme parhaita ystäviä 10 vuotta. Hän auttoi pelkällä olemassaolollaan unohtamaan itsemurha-ajatukseni jota mietin päivittäin pahan masennuksen vuoksi. Harmi etten osannut auttaa häntä samoin kun hän alkoi käyttämään huumeita. Sitä ihmistä jota rakastin paljon, tunsin yhteenkuuluvuutta ja jonka kanssa vietetty aika oli parasta ikinä niin ei enää ole. Vuosien huumeiden käytön jälki on vienyt sen yhteyden meiltä ja sen ihmisen mitä hän joskus oli.
Elämästäni on lähtenyt kavereita kun elämäntilanteet on muuttuneet mutta ketään ihmistä en tule kaipaamaan niin kuin tätä sielunveljeäni...
[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 20:19"]
Millaisessa tilanteessa tapasitte 45?
[/quote]
Miksi kysyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Halusin vain tietää... ties vaikka tuntisimme toisemme ;-) 46
[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 20:29"]
Halusin vain tietää... ties vaikka tuntisimme toisemme ;-) 46
[/quote]
Tuskinpa tunnemme. Tutustuin häneen oman lapseni kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erikoisia juttuja. Uskon kyllä itse tavallaan myös näihin sielunsisariin, mutta skeptisyyteni koittaa hieman rajoittaa.
Ja se, mitä pidin ihmeellisenä oli näissä kertomuksissa nämä "elämäntilanne estää puhumasta" ja jutut siitä, että toinen ei tiedä omasta kokemuksesta. Jos kerran kyse on sielujen sympatiasta, mikä estää keskustelemasta toisen kanssa? Ai se, kun on naimisissa? Miksi?! Onko keskustelu tai oman itsen toteuttaminen kiellettyä kun on naimisissa, vai onko kohdallanne kuitenkin kyse sielunkumppanuuden sijasta pelkästään ihastumisesta ja halusta suhteeseen?
Minulla on myös tuttuuden tunne ja hyvä olo joidenkin ihmisten kanssa, ja sellaisia erityisen hyviä rennon ja varman turvallisuuden tunteita olen kohdannut äärimmäisen harvojen ihmisten kanssa. Onko sellainen ihminen sitten sielunsisar, jonka kanssa on lämpimän rauhallinen ja välitön olo ja tietää hyvin pian, että ymmärrätte toisianne ja teillä on joku "yhteinen juttu"?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina voi ehdottaa johonkin (esim. kahville, lenkille, elokuviin) menoa ja sitä kautta rakentaa ystävyyttä. Olin jo sielunsiskoni kanssa ystäviä ennen kuin uskaltauduttiin tuntemuksistamme puhua. Alettiin vaan keskustelemaan sielunsisaruudesta ja todettiin, että meillä varmaan sellanen suhde on, kun on niin tavallisuudesta poikkeavaa. Tiedettiin ennen tätä keskustelua, että molemmat on avoimia myös sielunasioille. Ei ehkä kannata mennä ennenpää toiselle toteamaan, että taidat olla sielunsisar.
Ei se elämäntilanne ainakaan mulla naimisissa oloa tarkoita. Mun kohdalla on kyse siitä, että tämä ihminen tekee töitä lapseni kanssa... Ammatillisuus siis vaikuttaa tilanteeseen. Mitäs sitten, kun työkuviot eivät enää vaikuta tilanteeseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 22:00"]
Ei se elämäntilanne ainakaan mulla naimisissa oloa tarkoita. Mun kohdalla on kyse siitä, että tämä ihminen tekee töitä lapseni kanssa... Ammatillisuus siis vaikuttaa tilanteeseen. Mitäs sitten, kun työkuviot eivät enää vaikuta tilanteeseen?
[/quote]
En usko näiden haluavan mitään ystävyyttä asiakkaidensa kanssa. Ilmeisesti eivät edes saa ystävystyä. joutuvat olemaan ystävällisiä kaikille, voi tulla väärinkäsityksiäkin sitten helpolla.
on olemassa sielunsisar tapasin hänet vuosia sitten jo moneksi vuodeksi meistä tuli erottamattomat vaikka muut kertoivat hänen olevan väkivaltainen ja todella arvaamaton tulimme toimeen erinomaisesti ehkä asiaan liittyi kummankin samankaltainen karmea lapsuus välillämme oli jonkinlaista kemiaa kuin ihastumista syvä keskinäinen ymmärrys en tänäkään päivänä osaa.sanoa mistä oli kyse aina hänen olessa allapäin olisin halunnut rakastella häntä jotta olisin voinnut viedä hänestä puolet tuskasta pois( vaikka olen ollut aina hetero) samaan aikaan kuitenkin.olimme liian samanlaisia ja yhtä rikkinäisiä ja.ruokimme toistemme hulluimpia ideoita ja tunnetiloja meno oli välillä TODELLA päätöntä ...lapsen takia jouduin tekemään täyskäännöksen siihen mihin elämäni oli menossa ja jouduin myös jättämään hänet menneisyyteen vaikka minulla olisi palava halu soittaa hänelle en voi tehdä sitä koska toistemme seurassa olemme kuin bensa ja liekki välillä näen kuitenkin unia hänestä ja kaipaan häntä lähelleni en usko koskaan että kohtaan ketään hänenlaistaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minullakin on tällä hetkellä sielunsisko-ystävä-työkaveri. Olemme molemmat naisia ja olimme tapaamishetkellä molemmat parisuhteessa. Olisin halunnut jo silloin tuttavuuden alkuhetkinä tutustua ja ystävystyä, mutta parisuhteeni esti sen. Mieheni oli niin mustasukkainen ja narsistinen, etten saanut tavata edes naisia vapaa-ajalla. Ystävystyminen sielunsiskoni kanssa olisi ollut parisuhteeni aikana ihan mahdotonta. Onneksi pystyin ystävystymään sielunsiskoni kanssa parisuhteeni jälkeen. Ja tässä tapauksessa on kyseessä kahden heteronaisen välinen sielunsisko-ystävyys eikä mikään rakastuminen.
Asiakkuus- tai muut ammatilliset suhteet ovat hieman haastavia. Minulla kokemus siitä, kun pari jo entistä opettajaani tuntuivat sielunsiskoiltani. Ehdotin kummallekin opettajalle kahvilla käyntiä sitten, kun meillä ei enää olisi sitä opettaja-opiskelijasuhdetta. Kumpikaan ei halunnut tavata tai ehkä he puhuivat totta kun sanoivat, ettei heillä ole aikaa. Toisaalta minulla on myös toisenlainen kokemus entisen harjoittelujakso-ohjaajani kanssa. Tämä ohjaajani tuki minua paljon harjoitteluni aikana ja puolusti minua yksin "tuulimyllyjä vastaan". Otin myöhemmin tähän ohjaajaan yhteyttä ja välillemme muodostui ihan mukava tuttavuus. Olisi voinut kehittyä ystävyydeksi, jos elämäntilanteeni olisi ollut toinen (jouduin muuttamaan toiselle paikkakunnalle ja 3-vuorotöiden takia tapaamisia oli mahdoton sovittaa molempien aikatauluihin). Aina kannattaa yrittää ja pyytää toista vaikka kahvikupilliselle, mutta se on mahdollista vasta silloin kun asiakkuus-suhteet ovat takana.
Minulla on ollut onni kohdata sielunveli. Tapasimme työn merkeissä, ja aika nopeasti kolahti. Hän on kuin peliin katsoisi, olemme toisillemme täysin auki. Sanomme yhtä aika samoja sanoja, ajattelemme samoja asioita, tunnemme toistemme voimakkaita tunteita kaukaa, olemme jakaneet jopa unia.
Suhde on syvää ystävyyttä, jotain määrittelemätöntä, ehkä sukulaisuutta kuten aiemmin mainittiin. Olemme molemmat parisuhteessa tahoillamme, suhde ei ole seksuaalinen, eikä siihen liity rakastuminen. Harvoin tulee päivää jolloin emme olisi yhteydessä, ja joka päivä olemme toistemme ajatuksissa.
54:lle. Toki tiedostan tämän, että ammatissaan ovat ystävällisiä kaikille.
Tämä onkin suurin pulma tilanteessa! Kuitenkin huomaan, että tämä ihminen tulee juttelemaan enemmän/pidempään, kuin työn puitteissa kuuluisi.
Olemme itse asiassa samassa ammatissa, joten tiedän kuviot aika hyvin ja siinä mielessä olemme "tasavertaiset".
Mielenkiintoinen ketju.
Minä en oikeastaan usko tällaisiin juttuihin, mutta en osaa oikein muutenkaan kokemuksiani selittää. Paljon siitä voisi selittää sattumilla; okei, sattumia ei yleensä tapahdu NIIN paljon, mutta mahdollista se olisi silti. Erikoislaatuiset "telepaattisilta" vaikuttavat unetkin voi selittää sillä, että - noh - ihmiset nyt näkevät kaikenlaisia omituisia unia. Mutta siinä vaiheessa kun unessa "kommunikointi" tuntuu vaikuttavan tosielämän tapahtumiin, en osaa sitä enää selittää. En halua kertoa liian tarkkaan, koska olen tästä kavereillenikin puhunut, mutta hieman mukailtu esimerkki voisi olla siis sellainen että sanoin unessa "olen pahoillani" ja hän vastasi "ei tarvitse olla pahoillasi", ja kaksi päivää myöhemmin sain häneltä kirjeen (leimattu unta seuraavana päivänä) jossa sanottiin "ei tarvitse olla pahoillasi" (enkä koskaan ennen saanut häneltä mitään kirjeitä).
Toinen vähän mukailtu esimerkki olisi sellainen, että joskus vuosia sitten näin hänestä tietynlaista unta (joka sijoittui jostain syystä tietynlaiseen historialliseen ympäristöön), ja myöhemmin luin hänen kirjoittamansa runon, jossa kuvailtiin tismalleen samanlainen tilanne...
"Hän" on siis miespuolinen, minä nainen, mutta välillämme ei ole koskaan ollut oikeastaan mitään romanttista. Minä en ollut tähän ihmiseen ainakaan tietoisesti ihastunut kun hänet ensimmäisen kerran lukiossa kohtasin. Hän saattoi olla minuun, mutta en tajunnut sitä silloin. Joskus myöhemmin ehkä olin vähän aikaa, kun hänen muistonsa ei jostain syystä jättänyt minua rauhaan - mutta enää en ole ajatellut häntä pitkään aikaan mitenkään romanttisesti. Mutta jokin selittämätön "hyvä tahto" minulla kuitenkin on häntä kohtaan; siis että minulle on tärkeää, että hän on onnellinen, ja olen tyytyväinen että hänellä on nyt hyvä vaimo ja tuntuu olevan oikein hyvä elämä.
Luin joskus vanhoja päiväkirjojani ja hämmästyin todella, sillä en ollut muistanut, miten eläviä ja erikoisia unia näin ihmisestä, jota en kunnolla edes tuntenut. Ja erityisesti minut yllätti kuvaukseni unien tunnelmasta: jotain tyyliin "näissä unissa on ihan selittämätön sisäisen rauhan ja levollisuuden tunne, jota en osaa kuvailla". Samanlainen rauhan ja levollisuuden tunne minulle tuli hänen läsnäolostaan oikeassakin elämässä, ja myöhemmin olen nähnyt hänestä esim. sellaisia unia, että kävelemme vierekkäin katsellen maisemia, sanomatta sanaakaan. Ja jostain syystä ne ovat parhaita unia joita olen koskaan nähnyt.
Kohtasin hänet sattumalta uudelleen opiskeluryhmässä n. 10 vuotta lukion jälkeen, mutta emme ole tavanneet nyt moneen vuoteen. En ole koskaan tutustunut häneen niin hyvin, että olisin kehdannut häneltä kysyä, onko hän koskaan nähnyt minusta unta! Ehkä se joskus minulle selviää, ehkä ei. Olisihan se hauska tietää, mikä tällainen juttu oikein on, ja olenko itse vain kuvitellut kaiken. Itse asiassa olisin ihan mieluusti halunnut ystävystyäkin hänen kanssaan, mutta hän ei halunnut. Viimeinen muistoni hänestä on se, että hän tuijotti minua monta minuuttia silmiin huoneen poikki - niin kauan, että se alkoi jo tuntua kiusalliselta - ja sitten kääntyi pois. Ei koskaan enää puhunut eikä katsonut minua päinkään, ja sitten katosi elämästäni. (Unia tuli sen jälkeen paljon, ja pari vuotta myöhemmin tapahtui sitten tuo ns. kirje-episodi.)
[quote author="Vierailija" time="31.05.2014 klo 22:41"]
Mielenkiintoinen ketju.
Minä en oikeastaan usko tällaisiin juttuihin, mutta en osaa oikein muutenkaan kokemuksiani selittää. Paljon siitä voisi selittää sattumilla; okei, sattumia ei yleensä tapahdu NIIN paljon, mutta mahdollista se olisi silti. Erikoislaatuiset "telepaattisilta" vaikuttavat unetkin voi selittää sillä, että - noh - ihmiset nyt näkevät kaikenlaisia omituisia unia. Mutta siinä vaiheessa kun unessa "kommunikointi" tuntuu vaikuttavan tosielämän tapahtumiin, en osaa sitä enää selittää. En halua kertoa liian tarkkaan, koska olen tästä kavereillenikin puhunut, mutta hieman mukailtu esimerkki voisi olla siis sellainen että sanoin unessa "olen pahoillani" ja hän vastasi "ei tarvitse olla pahoillasi", ja kaksi päivää myöhemmin sain häneltä kirjeen (leimattu unta seuraavana päivänä) jossa sanottiin "ei tarvitse olla pahoillasi" (enkä koskaan ennen saanut häneltä mitään kirjeitä).
Toinen vähän mukailtu esimerkki olisi sellainen, että joskus vuosia sitten näin hänestä tietynlaista unta (joka sijoittui jostain syystä tietynlaiseen historialliseen ympäristöön), ja myöhemmin luin hänen kirjoittamansa runon, jossa kuvailtiin tismalleen samanlainen tilanne...
"Hän" on siis miespuolinen, minä nainen, mutta välillämme ei ole koskaan ollut oikeastaan mitään romanttista. Minä en ollut tähän ihmiseen ainakaan tietoisesti ihastunut kun hänet ensimmäisen kerran lukiossa kohtasin. Hän saattoi olla minuun, mutta en tajunnut sitä silloin. Joskus myöhemmin ehkä olin vähän aikaa, kun hänen muistonsa ei jostain syystä jättänyt minua rauhaan - mutta enää en ole ajatellut häntä pitkään aikaan mitenkään romanttisesti. Mutta jokin selittämätön "hyvä tahto" minulla kuitenkin on häntä kohtaan; siis että minulle on tärkeää, että hän on onnellinen, ja olen tyytyväinen että hänellä on nyt hyvä vaimo ja tuntuu olevan oikein hyvä elämä.
Luin joskus vanhoja päiväkirjojani ja hämmästyin todella, sillä en ollut muistanut, miten eläviä ja erikoisia unia näin ihmisestä, jota en kunnolla edes tuntenut. Ja erityisesti minut yllätti kuvaukseni unien tunnelmasta: jotain tyyliin "näissä unissa on ihan selittämätön sisäisen rauhan ja levollisuuden tunne, jota en osaa kuvailla". Samanlainen rauhan ja levollisuuden tunne minulle tuli hänen läsnäolostaan oikeassakin elämässä, ja myöhemmin olen nähnyt hänestä esim. sellaisia unia, että kävelemme vierekkäin katsellen maisemia, sanomatta sanaakaan. Ja jostain syystä ne ovat parhaita unia joita olen koskaan nähnyt.
Kohtasin hänet sattumalta uudelleen opiskeluryhmässä n. 10 vuotta lukion jälkeen, mutta emme ole tavanneet nyt moneen vuoteen. En ole koskaan tutustunut häneen niin hyvin, että olisin kehdannut häneltä kysyä, onko hän koskaan nähnyt minusta unta! Ehkä se joskus minulle selviää, ehkä ei. Olisihan se hauska tietää, mikä tällainen juttu oikein on, ja olenko itse vain kuvitellut kaiken. Itse asiassa olisin ihan mieluusti halunnut ystävystyäkin hänen kanssaan, mutta hän ei halunnut. Viimeinen muistoni hänestä on se, että hän tuijotti minua monta minuuttia silmiin huoneen poikki - niin kauan, että se alkoi jo tuntua kiusalliselta - ja sitten kääntyi pois. Ei koskaan enää puhunut eikä katsonut minua päinkään, ja sitten katosi elämästäni. (Unia tuli sen jälkeen paljon, ja pari vuotta myöhemmin tapahtui sitten tuo ns. kirje-episodi.)
[/quote]
Piti vielä lisätä tähän, että samanlaista rauhan ja levollisuuden tunnetta olen elämässäni kokenut vain edesmenneen isoisäni kanssa. Jos minun pitäisi valita yksi ihminen, jonka kokisin olleen "sielunsisareni", se on isoisäni. Mikä kieltämättä kuulostaa vähän hassulta :)
Alue: Aihe vapaa
Sielunsisaren voi tavata silloin kun on siihen valmis. Yleensä sen tunnistaa jostain poikkeuksellisesta asiasta, vaikka tuosta valtavasta energiavirtauksesta tai siitä, että ajattelee toista, jopa ennestään "tuntematonta" ihmistä poikkeuksellisen paljon. Minulla oli deja vue -kokemus yhden ihmisen kanssa ensimmäisellä tapaamiskerralla ja hänkin tunnisti minut. Tässä elämässä tapasimme kyllä ensimmäistä kertaa ja nimiemme perusteella emme ole aikaisemmin tässä elämässä kohdanneet. Välillämme oli joku jännä yhteys, josta olisin halunnut päästä paremmin selville, mutta tämä toinen osapuoli ei halunnut pitää minuun vapaa-ajalla eikä opiskelujeni päätyttyä mitään yhteyttä. Olen siitä kummallinen ihminen, että ajattelen minulla olevan useita sielunsiskoja. Naisena haluaisin kohdata myös sielunveljen, mutta sellaista en ole vielä kohdannut.