Nuorin tietämäsi kodin ulkopuoliseen hoitoon laitettu lapsi?

Pärjäsi hyvin, mutta oli kyllä jotakuin arka lapsi. Pienenä hänellä oli mielikuvituskaveri, joka aina suojeli. Teininä on kärsinyt syömisongelmista. Aikuisena pärjää hyvin, mutta on niin käsittämättömän avulias kaikille, että mietin onko jäänyt jotain itseensä kohdistunutta huolenpitoa vaille. -mene ja tiedä!



Lapsena ei esimerkiksi koskaan kehdannut kertoa äidille että johonkin sattuu. Halusi aina olla niin kovin vaivaton ja mieliksi.

On nykyään ihan normaali ja tasapainoinen ja menestynytkin ihminen.



Tähän 70-luvun käytäntöön nähden nykyään on luksusta, että lapset saavat olla kotihoidossa melkein vuoden ikään jo pelkän vanhempainloman turvin.

normaali ika taalla Belgiassa. Lapsia jotka ovat menneet 3 kk vanhoina paivahoitoon kodin ulkopuolelle on taalla satoja tuhansia, eli ihan varmasti kokemuksia on laidasta laitaan eika mitaan voi yleistaa. Kaikki eivat kuitenkaan selvasti ole psykologisesti taysin hunnigolla koska maa pyorii edelleen (tosin ehka Belgian pitkallisen hallituskriisin voisi pistaa taman asian piikkiin? ;-)).

Minä olen samanlainen ,vaikken koskaan lapsena ollut päivähoidossa.

Pärjäsi hyvin, mutta oli kyllä jotakuin arka lapsi. Pienenä hänellä oli mielikuvituskaveri, joka aina suojeli. Teininä on kärsinyt syömisongelmista. Aikuisena pärjää hyvin, mutta on niin käsittämättömän avulias kaikille, että mietin onko jäänyt jotain itseensä kohdistunutta huolenpitoa vaille. -mene ja tiedä! Lapsena ei esimerkiksi koskaan kehdannut kertoa äidille että johonkin sattuu. Halusi aina olla niin kovin vaivaton ja mieliksi.

aloitti hoidon 11kk:n iässä. Päiväkodin, ryhmäkoko oli 11 lasta.



Alkuun oli hankalaa, mutta ei kauaa. Ehkä viikon tai pari. Sitten tottui.



En ole vielä huomannut mitään traumoja, mutta mistäs sen tietää. On nyt 3v ja kotihoidossa kun on pienempi sisarus. On hyvin ulospäin suuntautunut ja reipas lapsi. Ei joka muutoksesta säpsähdä vaan on aika sopeutuvainen. osaa luottaa muihinkin aikuisiin, mutta osaa olla tuntemattomien kanssa myös varautunut.

Minä olen samanlainen ,vaikken koskaan lapsena ollut päivähoidossa.

Pärjäsi hyvin, mutta oli kyllä jotakuin arka lapsi. Pienenä hänellä oli mielikuvituskaveri, joka aina suojeli. Teininä on kärsinyt syömisongelmista. Aikuisena pärjää hyvin, mutta on niin käsittämättömän avulias kaikille, että mietin onko jäänyt jotain itseensä kohdistunutta huolenpitoa vaille. -mene ja tiedä! Lapsena ei esimerkiksi koskaan kehdannut kertoa äidille että johonkin sattuu. Halusi aina olla niin kovin vaivaton ja mieliksi.

Ei voi sanoa, että olen aikuisena tällainen tuon yksittäisen asian takia. Tässä kuitenkin kysyttiin kokemuksia päivähoidosta ja pärjäämisestä, semmoisen kerroin. En tiedä itsekään, eikä siskoni tai äitinikään miten mikäkin on vaikuttanut.

Faktaa silti on, että eletty elämä vaikuttaa. Ei siis ole ihan se ja sama millainen se on.

Voiko lapsi oikeastaan tehdä muuta kuin pärjätä? Mikä on se vaihtoehto?

omkin kai siitä että pärjäsikö lapsi hyvin vai huonosti vai hyvin huonosti.

ei se niin suoraviivaista ole.

Nykyisin on vaikea luottaa ihmisiin ja esim. parisuhteessa haluan koko ajan varmustusta, ettei toinen jätä. Minulla on myös taipumusta ns. katastrofiajatteluun ja olen aika pessimistinen. Nuorempana kärsin paniikkihäiriöstä.

Terapeutin mielestä asiat voivat liittyä toisiinsa. Mutta eihän sitä mistään voi varmasti tietää.

Ihmiset ovat erilaisia ja lapsi voi pärjätä hoidossa tosi hyvin tai huonosti. Sitä vain ei osaa kukaan ennakoida.

Äiti aloitti työt (yksityisyrittäjä ei "valtion äitiyspäivärahaa") 70 luvun alussa. Ihan normaali olen ollut. :) Mummo kävi kaksi kertaa päivässä imettämässä äidin liikkeessä.

Ei äitiyslomaa ole sen enempää, ei edes hoitovapaata. Jollei äiti palaa töihin, menee työpaikka. Kaikilla perheillä ei ole siihen varaa, eikä monilla haluakaan.



Ihan kivoja, reippaita ja sosiaalisia lapsia kaikista tuntemistani 3kk iässä hoitoon pistetyistä lapsista on tullut.

Voiko lapsi oikeastaan tehdä muuta kuin pärjätä?

Mikä on se vaihtoehto?

Outo kysymys, en ymmärrä mitä tällä haetaan. Vaihtoehto pärjäämiselle olisi se, että lapsi voisi pahoin ja mahdollisesti oireilisi henkisesti tai sosiaalisesti.

Itse en kyllä usko että varhainenkaan hoitoon laittaminen sellaista aiheuttaa, kunhan hoitopaikka on riittävän hyvä.

7 päiväinen, joka laitettiin yksityiselle lastenhoitajalle.

ja minulla on koko ikäni ollut ongelmia itsetuntoni ja mm. syömisen kanssa. Olen myös masennukseen taipuvainen ja kannan koko maailman murheita harteillani. Omat lapseni ovat menneet päiväkotiin n. 2-vuotiaina, haluan että he oppivat jo pienenä siihen, että on erilaisia ihmisiä, erilaisia toimintatapoja, erilaisia nmielipiteitä ja ylipäätään erilaisuus on ok.



Kysymykseen, nuorin tuntemani hoitoon laitettu on 6-kuinen. Käsittääkseni ei mitään ongelmia.

Oli hoidossa noin 5 h joka arkipäivä ja oli tädin ainoa hoitolapsi, eli sai hyvin paljon huomiota.



Kahden muun lapsen kanssa olen jäänyt kotiin. Nuorin on nyt pian 2 v ja aloitin juuri osa-aikaisen opiskelun.



Asun Irlannissa.

Hengissä on yhä.

Siis juuri sellaisessa päiväkodissa, jonne tuodaan nimenomaan vauvoja parikuisesta vuoden ikään asti. Ihan hyvämaineinen, normaali vauvahoitola vauraan suurehkon kaupungin liepeillä, asiakaskunta koulutettua keskiluokkaa.



Ja tohu kuulosti minusta aika hirveältä.



Tuttuni sanoikin itse suoraan, ettei omaa lasta sellaiseen aikonut laittaa (eikä myöhemmin sitten laittanutkaan).



Kyllä ne vauvat toki hoidetaan ihan hyvin, mutta hänen sanomansa mukaan aika mekaanisesti. Alusta saakka vauvat totutetaan ruokailu-ja nukkumsaikatauluun, eli ei mitään lapsentahtisuutta tietenkään - ei siihen olisi resursseja. Jos vauva huutaa, tarkistetaan onko jokin välitön "vika" (vaippa, nälkä, kuume), mutta mikäli kaikki on kunnossa, pikkuisen annetaan vaan huutaa omassa sängyssään. Tuttavani kertoi naureskellen päivistä esim. nuhakausina, jolloin huuto raikaa joka pinnasängystä tuntikausia. Haittaa kuulemma vähän kahvittelutunnelmaa.



Tosin hän myös sanoi että joka hoitajalla on yleensä oma "lemmikkivauvansa", jota sitten kyllä paijaillaan, kanniskellaan ja hyppyytellään. (Se jotenkin tuntui minusta vähän kurjalta; että joidenkin lasten itkuun reagoidaan ja toisten ei... mutta ei sen ikäinen onneksi tietenkään tajua sitä eriarvoista kohtelua tai ihmettele "mikä mussa on vikana".)



Tutustuessamme minulla oli pieni vauva ja tuttavani oli vielä lapseton. Hänellä oli mielestäni aika sanotaanko karski ote ja paljon melko tylyjä ohjeita jakaa mm. omien kavereidensa vauvojen suhteen (myös minulle), ja häntä vähän huvitti äitien "paapomiset" ja imettelyt. Mutta sitten kun hän sai oman esikoisensa, ne hoitolan tavat lensivätkin saman tien ikkunasta ulos - omaa vauvaa hoidettiin ihan toiseen tapaan, lapsentahtisesti ja itkuun reagoiden, ja kyllä hän sen avoimesti myöntääkin. Hän jättäytyi myös kotiäidiksi eikä todellakaan laittanut lastaan minkäänlaiseen hoitoon.

Kaippa se ihan hyvin meni. Oli ysityisellä hoidossa.



Meil oli 9kk ikäinen päikyssä. Kyllä vauva itki ekat kuukaudet todi paljon, oli tosi surullista mun mielestä.

Käytännössä vauva vei yhden hoitajan huomion kokonaan aina kun oli hereillä-

on vielä 2 vuotiaana kotona. Muut ovat menneet hoitoon 2-4 KUISiNA! Mutta mepä ei asutaakkaan Suomessa, täällä on vähän pakko laittaa lapset hoitoon noin pieninä tai saa potkut töistä..

ja äiti palasi töihin. Isällä oli opinnot loppusuoralla. Se oli sitä 60-luvun loppupuolta. Elämä on mennyt kohtuu hyvin: on perhe, kavereita, vakityöpaikka mieluisalta alalta ja talous kunnossa. Vaikeitakin aikoja on ollut mutta eikös useimmilla? En rupea niistä syyttämään jotain varhaislapsuuden kokemuksia tai päivähoitoon menemisen ikää. Aikuisena on jo itse vastuussa siitä millaiseksi elämäänsä rakentaa.



Välit äitiin ovat kyllä olleet aika ajoin vaikeat, mutta se on mielestäni ollut enemmän luonteiden erilaisuudesta johtuva asia.

meni noin 3kk vanhana kahdeksi päiväksi viikossa. Mutta asuimmekin silloin muualla, emme Suomessa.