Olen aina ihmetellyt erästä asiaa hautajaisissa.

He ovat jo kenties kuukauden vähintään kotona itkeneet joten ei se itku enää niin helposti tule vaikka surua onkin ja ihmisen pitää myös saada nauraa! Itse olen kaksi läheistäni haudannut ja muistan miten ahdistavalta se hautajaispäivä tuntui ja lähinnä se siunaustilaisuus. Olo oli äärettömän helpottunut kun kaffeella sit tajusin että selvisin siitä...by the way 2 vkon päästä on rakkaan siskoni sinaaminen ja uskon että kaffeella muistellaan häntä ja nauretaan myös.

se huipentuu siihen siunaukseen ja hautaukseen. Kyyneleetkin loppuu joskus, suru ei silti katoa mihinkään.

Ehkä se auttoi.

Ei saa nauraa eikä iloita. Eikä herranjestas ainakaan leikkiä laskea, johan se on kuolleen häpäisyä sellainen.

tavataan sukulaisia mitä ei ole aikoihin nähty tms. niin kyllä siinä ihan tavallisiakin kuulumisia vaihdetaan eikä vain voivotella. Ihan hymykin saattaa hetkeksi päästä. Mutta tottakai siitä kuuluu potea huonoa omaatuntoa jos joku huomaa, koska "suree väärin".

Olen ollut omaisena monenlaisissa muistotilaisuuksissa, raskaissa ja iloisemmissa. Koskaan en ole kuitenkaan kokenut, ettei vainajaa olisi näissä arvostettu.



Muistotilaisuudessa muistellaan vainajaa, hänen elämäänsä, ja monella on kirkollisen toimituksen jälkeen ehkä helpottunutkin olo. Mukavahan se on, että muistetaan vainajaan liittyviä hauskojakin asioita. Muistotilaisuus on usein hetki, jolloin raskaimmat hetket on takana ja aletaan katsella eteenpäin, unohtamatta vainajaa.

Aina näin ei ole, vaan aikaa vaaditaan enemmän.

eli hautajaisissa muistaa myös ne hyvät ja ihanat asiat, joita yhdessä koettiin. Ne hymyilyttävät surunkin keskellä.



Eikä suru ole sellainen, että 100% joka hetki suree täysillä. Tulee helpompiakin hetkiä.

läheisestä ihmisestä myös niitä ihania, iloisia ja rakkaita muistoja.



Totta kai suru on joskus niin voimakas, ettei siihen pysty.

ole koskaan järjestetty mitään ihme kahvitteluja siunaamisen jälkeen. Siunaaminen kirkossa on joka ikinen kerta ollut tarpeeksi surullinen ja karmea kokemus, että en osaa edes kuvitella millaista olisi vielä kahvitella porukalla moisen jälkeen.



Itse haluan polttohautauksen ja ettei kukaan tuo siunaamiseen minulle kukkia. Ihan turhaa rahanmenoa sellainen.

Ja ei kahvituksia jälkeenpäin!!

naurettiin ja juteltiin ja muisteltiin kaikkia hauskoja sattumuksia isäni elämän varrelta. Oliko se jotenkin väärin tehty?

että muistelut hoituvat joka ikinen päivä, kun kaipaan isoisääni, mummiania, isääni ja rakasta isotätiäni ja appeani.. He ovat osa elämääni joka ikinen päivä.

ja sitä käsittelee jokainen tavallaan.



Ystäväni kuoli juuri, ja itkin rajusti tuntikausia tiedon saatuani, mutta niiden itkujen lomassa muistin kaikki ne karmivanhauskimmat sutkaukset, kohtaukset yms. joille samalla nauraa rätkätin.



Tää on mun coping-keino, mikä on sun?

Mutta niin, kuten moni muukin jo mainitsi, hautajaisissa ihmiset yleensä surevat, mutta muistotilaisuudessa on tarkoitus muistella niitä hyviä hetkiä vainajan kanssa. Siksihän sen nimi onkin "muistotilaisuus". Luulen, että vainajakin toivoisi hautajaisvieraiden muistotilaisuudessa olevan mieluummin iloisia kuin surullisia.



Voi herranjestas, tuonkin kirjoittaminen sai minut ikemään. :'(

suvussakin on muita uskovaisia. Meille hautajaiset ovat toisaalta surujuhla, sillä olemme menettäneet läheisen, mutta samalla myös ilon juhla, jos tiedämme ihmisen kuolleen uskossa Jeesukseen ja siten tiedämme että hän on päässyt taivaan kotiin. jos joku iloisee hautajaisissa, se on sallittua. Itse ainakin haluaisin, että hautajaisissani kiitettäisiin Jumalaa hänen hyvyydestään ja laulettaisiin iloisia Jeesuksesta kertovia lauluja, jotka kertovat vieraille siitä, missä on todellinen toivo.

jota kaikki pelkäävät ja jännittävät ja surevat.



Sen jälkeen pikkaisne helpottaa ja kyseessä on kuitenkin muistojuhla, muistellaan vainajan elossa oloa, olo pikkasen helpottaa.



Mutta usko pois kyllä se raskas ja itkuinen fiilis palaa ja sitä jatkuu muutaman vuoden.

Äitini kuolemasta on nyt 2 ja puoli vuotta. Kuolema ei tullut yllättäen, sillä hän kuoli syöpään. Sairaus kesti yhteensä 6½ vuotta ja siinä oli parempia ja huonompia vaiheita.



Äitini oli eläessään rempseä ja iloinen ihminen. Hän ohjeisti lapsiaan ennen kuolemaansa niin, että hautajaisissa soitetaan sitten Säkkijärven polkkaa eikä ulista koko aikaa. Ajatuksena oli kai, ettei masentuminen tms. kannata, ja on turha jäädä tapahtunutta (kuolemaa) suremaan, kun ei asia siitä muuksi muutu.



Toisaalta 6 ja puolen vuoden sairastelujakson aikana ehdittiin monta kertaa surra ja itkeä asioita.



Kivuliaitakin hoitoja kokeneelle syöpäpotilaalle kuolema oli varmaankin helpotus, ja lähipiiri oli samaan aikaan surullinen ja onnellinen. Surullinen siksi, että rakas ihminen on poissa ja onnellinen siksi, ettei läheisen tarvitse enää kärsiä.



Läheisen kuolema on raskas asia, mutta raskasta on myös kuoleman odottaminen silloin, kun sen tietää olevan väistämätöntä.



ps. Muistotilaisuudessa ei soitettu Säkkijärven polkkaa, ihan perinteinen tilaisuus oli.

Itse olin viimeksi hautajaisissa vuosi sitten kun hautasin oman äitini. Siunaustilaisuudessa olin aivan hajalla, itkin lähes hysteerisesti enkä meinannut pystyä viemään kukkia arkulle kun jalat eivät kantaneet, mutta kun siunaustilaus oli ohi, olo oli jotenkin hirveän helpottunut. Kun hautajaisia oli stressannut ja pelännyt melkein kuukauden. Siunaustilaisuudesta olimme halunneet siskoni kanssa mahdollisimman äitini näköisen, ja siellä oli paljon hyvää ruokaa ja monet kertoivat äidistäni hauskoja ja mukavia muistoja ja tarinoita ja kyllä, silloin myös nauroimme ihan antaumuksella. Uskon että näin äitinikin olisi halunnut.

mun äiti kuoli syöpään vuoden sairastettuaan, 50-vuotiaana. ja se sairausaika oli niin vertaansa vailla raskas, että se itse kuolema oli todellakin jonkinlainen helpotus sen kärsimyksen päätttymiselle.



No joo tää ei kuule itse hautajaisiin, mutta muistotilaisuudessa mulla oli todellakin lämmin KIITOLLINEN olo. Sureva ihminen on niin kompleksinen olento, ettei häntä oikeasti tarvi kritisoida. Tunteen menee ihan omia latujaan..

ensiksi suurella surulla luovutetaan se eripituisia aikoja elänyt vainaja maan poveen, mutta sitten kuitenkin muistojuhlassa muistellaan ja ollaan kiitollisia siitä, että ollaan saatu edes pikkuinen/pitkä pätkä elää edesmenneen kanssa.

sitten joskus kun omalle kohdallesi sattuu,

siihen asti voit olla kiitollinen kun olet laheisen menetykselta saastynyt, ja keskittya johonkin muuhun kuin hautajaikayttaytymisen ihmettelyyn