Olen aina ihmetellyt erästä asiaa hautajaisissa.

itkin jo kappeliin mennessä ja itse siunaustilaisuudessa ja haudtaan laskun aikaan. Ei itku loppunut muistotilaisuudessakaan, olin ainoa joka tyrski sielläkin vielä. Toiset olivat jo tasaantuneet, ei tosin hilpeinä olleet muutkaan.

on yleensä se vaikein paikka. Muistotilaisuudessa alkaa stressi vähän helpottaa. Lisäksi siellä on kaikki läheiset ja sukulaiset paikalla, joten itse ainakin olen kokenut, että suru on meidän yhteinen juttu ja että kaikki läsnäolevat ovat tavallaan mukana samassa veneessä. Tämä usein lähentää sukulaisia. Aina on surussa mukana myös toivoa. Ja onneksi ihmisellä on kyky unohtaa.

Siellä on itketty ja naurettu.

Toivottavasti minunkin muistotilaisuudessa muistetaan nauraa ja iloita niistä mukavista ja hassuista tilanteista joissa olen ollut osallinen.

kuolema tulee täysin yllätyksenä, jota on vaikea hyväksyä, mutta silti se on monesti helpotus. Äitini makasi tajuttomana 2 viikkoa ja tiedettiin, ettei hän toipuisi.



Miehen isä oli sairastanut jo 3 vuotta, joten oli koko suvulle helpotus, että mies pääsi tuskistaan.



Lapseni kuoli kohtuun, se oli meille vanhemmille kovin kokemus näistä kaikista.



Muistotilaisuudessa on mielestäni mukaavaa muistella niitä hyviä hetkiä vainajan elämässä, sitä että elämä jatkuu.



Ei ole oikeaa eikä väärää tapaa surra, kaikki tavat ovat oikeita. Muistot säilyy meissä, me siirämme niitä seuraaville, näin syntyy suvun historiaa.

Säkkijärven polkkaa, vaikka äitisi olisi halunnut?

Äitini kuolemasta on nyt 2 ja puoli vuotta. Kuolema ei tullut yllättäen, sillä hän kuoli syöpään. Sairaus kesti yhteensä 6½ vuotta ja siinä oli parempia ja huonompia vaiheita.

Äitini oli eläessään rempseä ja iloinen ihminen. Hän ohjeisti lapsiaan ennen kuolemaansa niin, että hautajaisissa soitetaan sitten Säkkijärven polkkaa eikä ulista koko aikaa. Ajatuksena oli kai, ettei masentuminen tms. kannata, ja on turha jäädä tapahtunutta (kuolemaa) suremaan, kun ei asia siitä muuksi muutu.

Toisaalta 6 ja puolen vuoden sairastelujakson aikana ehdittiin monta kertaa surra ja itkeä asioita.

Kivuliaitakin hoitoja kokeneelle syöpäpotilaalle kuolema oli varmaankin helpotus, ja lähipiiri oli samaan aikaan surullinen ja onnellinen. Surullinen siksi, että rakas ihminen on poissa ja onnellinen siksi, ettei läheisen tarvitse enää kärsiä.

Läheisen kuolema on raskas asia, mutta raskasta on myös kuoleman odottaminen silloin, kun sen tietää olevan väistämätöntä.

ps. Muistotilaisuudessa ei soitettu Säkkijärven polkkaa, ihan perinteinen tilaisuus oli.

vaan on ihan kiva välillä puhua muistakin asioista vaikka suuri suru sydämessä koko ajan olisikin.



Ja toisinaan on helpotus kun vainaja kuolee, sillä on saattanut olla tosi kovat tuskat jo pidemmän aikaa.

ja muistotilaisuus on ainakin minulle tärkeä; siinä näkee ne rakkaat ihmiset, joiden kanssa surusta selvitään yhdessä toisiamme tukien. Vainajan laskeminen hautaan on niin lopullista ja järkyttävää, että sen jälkeen ymmärtää kirkkaasti niiden läheisten ihmisten arvon jotka on vielä hengissä.

MInkä takia, ette soittaneet Säkkijärven polkkaa, vaikka äitisi olisi halunnut?

Just ni! Jos mun lapsella ei ole Metallican CD kourassa jo kuolemaa odotellessani, niin pidän huolen siitä, että ruumistani ei löydetä koskaan. Ja jos löydetään, niin tulen kummittelemaan ja laulamaan niitä biisejä.

Toivoisitko, että kun kuolet, sun muistotilaisuudessa kaikki vaan pillittävät. Tilaisuudessa usein tavataan pitkästä aikaa sukulaisia ym. Olen ollut amerikkalaisessa muistotilaisuudessa, perheenäiti oli tehnyt itsemurhan. Toki virallinen tilaisuus oli vakavampi, mutta sen jälkeen mentiin perheen kotiin, syötiin sandwicheja ja juotiin virvokkeita (myös viiniä ja olutta) hilpeässä tunnelmassa, ei toki vedetty perskännejä niinkuin suomalaisilla on tapana. Ihmiset olivat pukeutuneet värikkäisiin (mm. punainen, keltainen) vaatteisiin, flip flop -sandaaleihin, farkkuihin ym, osalla miehistä oli puku. Kyseessä oli akateeminen perhe itärannikolla.

Että miksi muistotilaisuudessa vainajan omaisetkin ovat silti niin iloisia ja nauravat, laskevat ehkä leikkiäkin, vaikka ensin siunaustilaisuudessa on surtu vainajaa.. nimittäin itse en varmasti omaisena kykenisi moiseen, uskoisin että muistotilaisuudessa olisi varsin vaikea olla, ja surullinen olo.

Itsekin luulin vielä silloin, kun en ollut ketään lähisukulaista saattanut, että hautajaisissa vain itketään ja surraan, niin siunaustilaisuudessa kuin kahvien aikanakin.

Mutta. Ensin hautasimme enoni. Kun virret lähtivät soimaan, koko saattojoukko alkoi itkemään. Kukkien laskussa meinasi taju lähteä kun itketti niin paljon.

Menimme syömään siunauksen jälkeen jaksoimme muistella enoni harrastuksia, hänen nauruaan ja juttujaan.

Kyllä, nauroimme paljon ja muistelimme häntä hymyillen.

Enoni kuoli syöpään.

Isäni hautajaisissa olin itkenyt miltei joka päivä ennen hänen hautajaisiaan. Kun näin arkun kappelissa, herähdin itkemään ja itku loppui vasta kukkien laskemisen jälkeen.

Sen jälkeen tuntui kuin jättiläismäinen kivi olisi vierähtänyt sydämeltä. Aivan kuin koko maailma olisi herännyt eloon, aurinko pilkisti ikkunoista ja maailma näytti kirkkaammalta.

Muistotilaisuudessa jaksoin jo hymyillä ja nauraakin jopa. Samalla tuntui kuin isäni olisi hymyillyt että noin sitä pitää.

Minä haluan, että muistotilaisuus on harrastunnelmainen ja ihmiset ovat hiljaa ja muistelevat kunnioituksella vainajaa, eivätkä höpise arkipäivän asioitaan.



Muistotilaisuuden ongelma on usein se, että se on paikka, jossa suku tapaa toisensa. muualla monasti ei tapaa. Sitten innostuvat höpisemään aivan muita asioita.



Hautajaisiin pitäisi tulla vain ne, jotka todella surevat.

muistotilaisuudessa tarvitse olla haudanvakavana. Miksi tarvitsisi?



Siellä voi mainiosti kerrata ja kertoa niitä ihania muistoja, joita vainajaan tai sukulaiseen tai muuhun liittyy.



Ei siellä tarvitse vain itkeä tihrustaa sitä, että joku kehtasi heittää lusikkansa nurkkaan. Se voi olla jo hautajaisten kohdalla loppuunitketty juttu. Jos on itkeä tarvinnutkaan, eiväthän kaikki kaikille niin läheisiä ole.

olevinaan ironinen vai ei, mutta tosiasia on, ettäs esim.mun isän hautajaisissa ei tosiaankaan soitettu yhden yhtä virttä, vaan Hectoria, Dylania yms.muuta hänen lempimusiikkiaan. Mun mielestä hautajaiset ovat kuolleen viimeinen juhla ja niiden pitää olla sellaiset, että hän viihtyisi itsekin siellä. Jos ihminen ei eläessään halua kuunnella virsiä niin säästetään hänet kuoltuaankin moiselta.

MInkä takia, ette soittaneet Säkkijärven polkkaa, vaikka äitisi olisi halunnut?

Just ni! Jos mun lapsella ei ole Metallican CD kourassa jo kuolemaa odotellessani, niin pidän huolen siitä, että ruumistani ei löydetä koskaan. Ja jos löydetään, niin tulen kummittelemaan ja laulamaan niitä biisejä.

Fade to Black.

millaisessa tilanteessa vainaja on elämässään ollut kun kuolema tulee.



Muistan 32v hoitovirheeseen kuolleen tätini hautajaiset ja muitotilaisuuden, jotka eivät todella olleet hilpeä tilaisuus. Toisaalta 89v kuolleen tätini muistotilaisuudessa muisteltiin iloista ja topakkaan tätiä hymyssä suin.

Veikkaan, että ne jotka kykenevät nauramaan hautajaisissa, selviävät läheisen kuolemasta parhaiten. He eivät takerru suruun vaan näkevät myös kaiken sen ilon, mitä läheinen on heille antanut. Iloisella ihmisellä on hyvät muistot tukena ja turvana, suruun takertuvat näkee vain kuoleman ja pahan. Minä olen kaikissa hautajaisissa itkenyt ja nauranut yhtä aikaa.

New Orleansissa on jopa hautajaismusiikki viritelty juuri noin. Alkaa saattokulkueessa, jossa kuljetaan hitaasti murheen alhossa, ja kun omainen on haudattu, vaihdetaan toinen sävy päälle.

mun isän hautajaisissa koko hautajaisväki nauraa hörötti ääneen, kun minä pidin sisareni kanssa hauskan puheen, jossa muistelimme isämme parhaita letkautuksia ja mukavia tapahtumia. Saimme monesta suunnasta kiitosta siitä, kuinka mukavaa oli, kun oikeasti muisteltiin vainajaa eikä vain ulistu taivaspaikan perään.



Samalla lailla kävi myös kummisetäni hautajaisissa. Vanhin poikansa muisteli lämmöllä isäänsä ja hautajaiväki nauroi silmät kyynelissä.

Aikamoinen määrä, eikö? :(



Siunaustilaisuudessa itken. Se on surullinen tilaisuus. Mutta muistotilaisuudessa suru jotenkin väistyy, ja tulee helpottunut, hyvä olo. Silloin muistellaan iloisia asioita eikä itketä enää :)

Itku ja suruhan on meidän tunteita, omaa kaipaustamme. Samalla muistelemme rakasta ihmistä, millainen hän oli ihmisenä ja mitä hän meille merkitsi. Ne toivottavasti ovat iloisia ja lämpimiä ajatuksia ja tuntoja. Samlla muiden ihmisten osanotto ja välittäminen tukevat myös meitä, jotka jatkamme elämäämme. Kyllä meillä ainakin on itketty ja naurettu, usein samaanaikaan.

Olen ollut siunaustilaisuudessa kirkossa, jossa sukulaisen pitämän muistopuheen aikaan jopa pappikin nauroi yhdessä sukulaiste kanssa. Sanavalmis ja loistava tarinankertoja, rakas sukulainen oli kuollut ja kummipoika totesi puheessaan arkulla kerrankin voivansa sanoa viimeisen sanan, ettei täti pääse kuittaamaan. Samalla kirkkoa ja kattoa ravisutti yllättävä tuulenpuuska, ja kova meteli. Kummipoika totesi "pitääkin ottaa sanat takaisin". Tuntui melkein kuin vainaja olis itse ollut paikalla, tuli lämmin olo... (vaikken itse uskokaan taivaaseen)