Miksi masentuneelle sanotaan että kyllä se siitä, ota ittees niskasta kiinni

sanoa kaverille joka tuli kylään että voisitko keittää meille kahvit...



Ja myös se että sai kerrottua olostaan ulkopuolisille.



Kyllä minä sain tukea ja ymmärrystä suurimmalta osasta tuttujani ja alusta asti sairaudestani puhuin avoimesti ja ehkä vähän liikaakin mutta halusin että ihmiset puhuisivat tästä koska kaikki yleensä häpeilee masennusta ja salailee sitä.



Koskaan ihmisten käsitys ei tule mistään asioista muuttumaan jos kaikki niistä vain vaikenee.



Tajusin myös sen, että mun ei ole pakko jaksaa tehdä kaikkea, jääköön tekemättä, tai että mun ei tarvii olla aina se joka menee auttamaan muita ja lupaa mennä sinne ja tänne ja aina hoitaa toisten lapsia yms...



Tällä hetkellä ystävistäni tuntuu varmaan siltä että olen kovinkin itsekäs kun en paljoa pidä yhtyttä mutta koitan tässä parhaani mukaan alkaa elää sellaista elämää josta nautin itse, kyllä siihen ystävätkin kuuluu mutta huomasin että tarvitsen myös aikaa iha vain itselleni.



ap

Olen seurannut kahden hyvän ystäväni masennusta enkä oikein vieläkään ymmärrä sitä, että ei saa itseään sängystä ylös, tuntuu niin pahalta, ettei näe värejä. Miten niin ei pääse? Miten niin ei näe?

Yhteen aikaan olin niin ahdistunut ja peloissani, että luulin kuolevani. Olin varma, että minulla on jokin tappava sairaus. Silloin en päässyt sängystä ylös: ei ollut voimia siihen. Minusta tuntui, että noin puolia metriä yläpuolellani roikkuu harmaa pilvi, joka painaa minut kiinni sänkyyn ja tosiaan se imi väritkin sisäänsä.

Ajattelin ihan oikeasti, että jos nousen, niin kuolen.

krooninen ahdistuneisuushäiriö.



ap

just tuo, että ainakin minä masentuneena tulen erakoksi. En viikkokaupalla jaksa soittaa kenellekään. Jos kukaan ei soita minulle, niin vaarana on, että ystävyydet katkeaa ihan totaalisesti. Tämä siis kommenttina siihen viestiin, jossa sanottiin, että ystävyys on valitettavasti pitkäänkin yksipuolista. Se on aivan totinen tosi, että kaikki muistetaan: ystävien katoamiset ympäriltä kuin myös ne pienetkin tukevat eleet ja sanat.

puhetyylistä/äänestä että mitä mieltä ne on oikeesti.



Toiset voi sanoa että muka ymmärtää ja välittää mutta niistä vaan tuntee ja kuulee sen että oikesti ei ja ne on vaan sanoja mitä päästelevät suustaan.



Silloinen pomoni ei uskonut minua vaikka niin väitti mutta tokaisi jossain vaiheessa kun siellä saikun aikana kävin että niin, kyllä sa sti varmaan ihan oikeesti olit tosi sairas kun hoitoonkin mielenterveyslaitokseen pääsit, että ei sinne varmaan ihan hepposin perustein pääse.



WHAT!!!!



Mielestäni tuo lause kertoi kaiken siitä mitä hän on saikustani ajatellut, kuten myös se että jos hän olisi vuosi sitten tiennyt kun mut vakkariks palkkas että näin tulee käymään niin...





NIIN? NIIN MITÄ SITTEN? Ei olis palkannu mua ollenkaan?

Mitä jos oisin sairastunut syöpään tai katkassut jalkani? oiskohan sitten sanonut noin? pikkasen epäilen että ei olis...



Tuollaiset lauseen ei ollenkaan auta paranemiseen mutta kestettävä kaikki kuitenkin vaan on.





ap

mutta eräs hyvä ystäväni oli pitkään pahasti masentunut. Juuri niin, ettei päässyt koko päivänä sängystä ylös.

Sen sijaan, että olisin käynyt hänen puolestaan kaupassa, raahasin hänet väkisin kauppaan kanssani. Jos oli joku asia hoidettavana, lähdin kaveriksi hoitamaan sitä ja siis pakotin ystäväni mukaan. Olin valmis kuuntelemaan, ja olin aina tavoitettavissa.

Se oli todella vaikeaa. Uskon silti, että toipumisen kannalta tuo oli parempi tapa toimia, kuin se, että olisin tehnyt asioita hänen puolestaan ja antanut jatkaa makaamista.

Läheisten ihmisten avun lisäksi ystäväni sai myös ammattiapua ja lääkitystä.

siitä ovesta ulos onkin toinen juttu.

Mitäkö olisin halunnut kuulla?

En ainakaan epäilyjä siitä olenko oikeasti sairas, diaganoosi oli yllätys täysin myös mulle itselle, meni pari ekaa kuukautta siihen että hyväksyin itse asian.

Olisin halunnut (siis kyllä, sainkin paljon tukea, todella paljon)

siis, ihan että oltas kysytty että kuinka sä voit? mitä kuuluu? tarviitko apua jossain? voinko käydä sun puolesta kaupassa yms...

Kyllä siis paljon sain tällästä apua mutta,

ehkä nyt kysyin tätä ihan yleisellä tasolla kun monet ovat tätä sanoneet ja lehdistä saa aina lukea näitä juttuja joissa tuttavat taputtavat olalle ja sanovat että kyllä se siitä, se kun ei lohduta yhtään sillä kovalla masennuksen hetkellä.

ap

että lievästi masentuneille se ulos meno ja liikunta + terveet elintavat ovat tehokas keino vähentää masennusta, näinhän todistaa jo tutkimukset. Myös keskivaikeasti masentuneiden mielialaan ja arjenhallintaan ne voivat vaikuttaa positiivisesti - jos vain siis saa itsensä toteuttamaan noita elintapamuutoksia.



Yleensä ihmisillä on kokemusta vain lievästä masentuneisuudesta - siis sellaisilla, jotka eivät itse ole masennukseen sairastuneet, ainakaan kovin vakavasti. Keskivaikeissa ja vaikeissa muodoissa on varmasti vaikeaa ottaa itseään niskasta kiinni, koska aivojen välittäjäaineiden toimintaa ja omia luutuneita tapoja ajatella on vaikea itse ja yksin muuttaa - siihen yleensä tarvitaan jo lääkitystä ja terapiaa.

liikuin monta kertaa viikossa, kävin salilla ja lenkillä ja zumbassa, en juo enkä polta.



Mun kohdalla masennus johtui pääasiallisesti mun työstä mutta myös siitä pikään jatkuneesta äärirajoilla jaksamisesta jota en tietenkään tajunnut.



En ymmärtänyt että joskus pitää vaan olla, ei tarvii koko ajan suorittaa ja tehdä jotain, vaan täytyy myös muistaa pitää lomaa, jota en ollut töistäni pitänyt muutamaan vuoteen vaan tein töitä kerran niitä oli...

Niin ja miehestä ei ollut mitään apua missään omakotitaloon/perheeseen liittyvissä asioissa vaan minä hoidin nekin.



ap



ap

Kannattaisi varmaan tehdä jotain jo ennen kuin on niin syvässä suossa masennuksessa ettei nouse sieltä ylös. Masennus ei tule kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan antaa merkkejä itsestään. Tosin sitten ymmärrän jos vaikka onnettomuuden vuoksi menee liikuntakyky, että masentaa, mutta en jos elämässä ei ole mitään suuria yllättäviä itsestä riippumattomia järkytyksiä/käännekohtia.



Loppujen lopuksi sieltä masennuksen suostakin on ihmisen itse noustava. Toisen tahdonvoima ei riitä vetämään masentunutta pois masennuksesta. Oikeastaan itse vertaan masennusta tautina alkoholismiin. Alkoholismia ymmärrän yhtä vähän kuin masennusta. Isäni oli alkoholisti, joten senkin "sairauden" näin läheltä.



Masentuneen seura pitkän päälle on rasittavaa. Oikeasti moni ihminen tietää rajansa ja ei ryhdy toisen pelastajaksi. Minusta ei tuohon masentuneen ymmärtäjäksi/auttajaksi olisi, jos kyseessä olisi kaverini. Jos masentunut olisi oma lapseni tai mieheni, niin silloin olisin erilailla sitoutunut ihmiseen ja tekisin kaikkeni auttaakseni.



Mutta tuota sinun peräänkuulumattamaasi ymmärrystä minulla ei ole enkä ehkä koskaan opi ymmärtämään masennusta sairautena.

Olen itse sairastanut vakavan masennuksen ja nyt kun menee taas paremmin niin ymmärrän sen miten vaikeaa masentuneiden ja ei-masentuneiden on ymmärtää toisiaan. Ei-masentuneet ajattelevat omasta näkövinkkelistään eli jos vaikka on tylsää tms. niin kannattaa lähteä ulos tai jos on tyytymätön elämäänsä niin asialle voi yrittää tehdä jotakin.



Masentuneen maailma onkin sitten aivan toinen. Itselläni se oli aamuisin heräämistä pettyneenä, koska olin vielä elossa. Toivoin aina että kuolisin yöllä nukkuessani. Pienienkin asioiden tekeminen oli todella tuskan takana. Suihkuun menemistä piti suunnitella monta tuntia ja välillä sittenkään en mennyt suihkuun. Söin ja ahmin vaikka tiesin sen pahentavan oloani entisestään.



Sitten siitä mitä masentuneelle pitäisi sanoa. Itseäni auttoi eniten tieto siitä, että oli joku (siihen aikaan oma isäni) jolle saatoin soittaa mihin vuorokaudenaikaan tahansa ja tarvittaessa vaikka vaan itkeä puhelimeen. Myös pyynnöt peli-iltoihin ystävien kanssa yms. tuntuivat mukavilta vaikka tuskin koskaan niihin menin. Koin kuitenkin että muut eivät ole unohtaneet minua ja että olen edelleen tervetullut heidän seuraansa. En juurikaan joutunut kuuntelemaan "ota itseäsi niskasta kiinni" -viisasteluja.

liikuin monta kertaa viikossa, kävin salilla ja lenkillä ja zumbassa, en juo enkä polta. Mun kohdalla masennus johtui pääasiallisesti mun työstä mutta myös siitä pikään jatkuneesta äärirajoilla jaksamisesta jota en tietenkään tajunnut. En ymmärtänyt että joskus pitää vaan olla, ei tarvii koko ajan suorittaa ja tehdä jotain, vaan täytyy myös muistaa pitää lomaa, jota en ollut töistäni pitänyt muutamaan vuoteen vaan tein töitä kerran niitä oli... Niin ja miehestä ei ollut mitään apua missään omakotitaloon/perheeseen liittyvissä asioissa vaan minä hoidin nekin. ap ap

Jos on itsetuntemusta ja elämänhallintaa, niin tuskin suorittaa tuohon tahtiin.

Luuletko että masennuksen olisi voinut välttää vähemmällä töillä ja erilaisella miehellä? Aikuisena ihmisenä yleensä itse vastaa tekemisistään ja valinnoistaan. Lasten kohdalla tilanne on sitten ihan toinen. Ja vaikka suorittamisesi olisikin opittu lapsuudessasi, niin aikuinen voi muuttaa itseään.

isäni on sellainen ja siitä olen aina kärsinyt ja ehkä siksi en itse juo.



Mutta tosiaan sinä kun et sitä ymmärrä niin sulle on ihan turha selittää että mun tapauksessa ainakin oireita tuli pikku hiljaa vuosien aikana joita en voinut osata tulkita masennuksen oireiksi, vuosia oli kaikkia pieniä oirita joita edes lääkärit eivät epäilleet masennuksesi, huimausta (passitettiin kaikille mahdollisille hierojille) kuulohäiriöitä (kuulossa ei vikaa) muistihäiriöitä, ahdistus rinnassa, sitten kun oireet parissa kuukaudessa lisääntyi räjähdysmäisesti ja viimeiseksi iski armoton väsymys niin viimein eräs lääkäri sen tajusi.



Kyllä, se antoi merkkejä itsestään mutta en osannut niitä tulkita eikä osannut lääkäritkään, mitä mun olis pitänyt tehdä???

Mun omatunto ei anna periks hakee saikkua muuten vaan ja olen myös erittäin huono kieltäytymään mistään mitä minulta pyydetään.



Kyllä, itsessäni se vika on mutta tähän pisteeseen asti piti mennä että sen itse ymmärsin ja nyt osaan valita asioita joita haluan tehdä, en enää tee töitä rahan takia vaan olen sellaisessa paikassa jossa viihdyn vaikka palkka on aivan surkea.



Kyllä', mun paraneminen lopullisesti alkoi siitä kun otin loparit vakipaikastani ja jäin tyhjän päälle melkein, siitä alkoi paraneminen kun poistin elämästäni sen suurimman ongelman, jonka tosin vasta terapiassa tajusin ongelmaksi.



Minä en voi ajatuksilleni ja tunteilleni mitään niin kuin varmaan ei moni muukaan, lääkäri painotti että masennus ei ole kenenkään vika, siihen ei pahemmin pysty itse vaikuttamaan se tulee jos tulee, ja se myös on periytyvää, siskoni on pahasti masentunut ihminen ja isäni puolen suvussa sitä kuulemma on ollut paljon mutta kukaan ei siitä vain puhu...



ap

isäni on sellainen ja siitä olen aina kärsinyt ja ehkä siksi en itse juo. Mutta tosiaan sinä kun et sitä ymmärrä niin sulle on ihan turha selittää että mun tapauksessa ainakin oireita tuli pikku hiljaa vuosien aikana joita en voinut osata tulkita masennuksen oireiksi, vuosia oli kaikkia pieniä oirita joita edes lääkärit eivät epäilleet masennuksesi, huimausta (passitettiin kaikille mahdollisille hierojille) kuulohäiriöitä (kuulossa ei vikaa) muistihäiriöitä, ahdistus rinnassa, sitten kun oireet parissa kuukaudessa lisääntyi räjähdysmäisesti ja viimeiseksi iski armoton väsymys niin viimein eräs lääkäri sen tajusi. Kyllä, se antoi merkkejä itsestään mutta en osannut niitä tulkita eikä osannut lääkäritkään, mitä mun olis pitänyt tehdä??? Mun omatunto ei anna periks hakee saikkua muuten vaan ja olen myös erittäin huono kieltäytymään mistään mitä minulta pyydetään. Kyllä, itsessäni se vika on mutta tähän pisteeseen asti piti mennä että sen itse ymmärsin ja nyt osaan valita asioita joita haluan tehdä, en enää tee töitä rahan takia vaan olen sellaisessa paikassa jossa viihdyn vaikka palkka on aivan surkea. Kyllä', mun paraneminen lopullisesti alkoi siitä kun otin loparit vakipaikastani ja jäin tyhjän päälle melkein, siitä alkoi paraneminen kun poistin elämästäni sen suurimman ongelman, jonka tosin vasta terapiassa tajusin ongelmaksi. Minä en voi ajatuksilleni ja tunteilleni mitään niin kuin varmaan ei moni muukaan, lääkäri painotti että masennus ei ole kenenkään vika, siihen ei pahemmin pysty itse vaikuttamaan se tulee jos tulee, ja se myös on periytyvää, siskoni on pahasti masentunut ihminen ja isäni puolen suvussa sitä kuulemma on ollut paljon mutta kukaan ei siitä vain puhu... ap

Hyvä että olet oppinut vähitellen, vaikka valitettavasti kantapään kautta. Kantapään kautta opin minäkin, mutta ilman että itse olen käynyt pohjalla.

En tiedä masennuksen periytyvyydestä, mutta uskoisin että masentuneisuus suvussa/perheessä vaikuttaa varmasti ympäristötekijänä. Jos vanhempi on ollut masentunut, varmasti lapsikin masentuu jossain vaiheessa helpommin. Samalla lailla kuin huono-osaisuuskin periytyy, eli köyhyys periytyy, kuten myös alkoholiongelmat.

Itse olen aikapäiviä sitten päättänyt katkaista ongelmien periytyvyyden itseni kohdalla. Uskon todella siihen että voin vaikuttaa omalta osaltani siihen sairastunko masennukseen tai alkoholismiin. Mutta työtä se on vaatinut jo silloin lapsena ja nuorena, sitä työtä on tehty pään sisällä ja opettelemalla, sekä tekemällä ratkaisuja myös omaa jaksamista ajatellen.

Tähän omaan taustaani peilaten en siis ymmärrä masennusta sairautena, jolle ei muka voi mitään.

Minullakin on masennusdiagnoosi enkä pärjää ilman lääkettä. Olen usein yrittänyt päästä lääkekuurista, viimeksi tänä vuonna helmikuussa. Aluksi kaikki tuntuu menevän ok kuten ennenkin, mutta sitten olo alkaa vähitellen huonota. Ei enää teekään mieli mennä ulos. Vaikka ajatukset kulkevat vilkkaasti, mitään valmista ei meinaa saada aikaan. Pikkuasiat alkavat ärsyttää. Jos menen ulos, niin sielläkin eteen tulevat asiat vain ärsyttävät. Koirankakkaa siellä täällä, parkuvia pikkulapsia, hulluja lintuja...



Sitten tulee kotiin eikä mies ymmärrä eikä lapsi ole tehnyt läksyjään. Kämppä näyttää kauhealta. Ihoa kihelmöi ja hikoiluttaa. Ruokahalua ei ole.



Siinä vaiheessa kun alan tiuskia perheelle ja huutaa mitättömistä asioista, tulee mieleen, että jaa, kannattaisi varmaan ottaa taas pilleri.



En tiedä, onko kyseessä lumevaikutus, mutta jo tunnin päästä olen taas tasapainoisempi ja pystyn vähitellen tekemäänkin jotakin.



Ulkoilusta ja liikunnasta en valitettavasti ole innostunut koskaan. Sitäkin olen moneen kertaan yrittänyt ja ollut kaiken maailman kursseillakin.