Synnytyksen jälkeen ei heti tunnu kovin auvoiselta

JAA JA SINUNKO MIESLESTÄSI ON NORMAALIA Että oma äiti ei useampaan kuukauteen tunne rakkautta lapseensa kun pieni ei osaa olla vastavuoroinen??

tai se että kokee OMAN LAPSENSA vieraaksi.se tuntuu uskomattomalta.

No myöhemminhän te mammat siitä kärsitte jos olette kokeneet lapsenne vieraaksi ettekä ole häntä rakastaneet .

kyllä vauva vaistoaa äidin tunteet ja voi olla senkin vuoksi itkuisempi. ja nuo ekat kuukaudet on juuri niitä tärkeimpiä kiintymyksen ja turvallisuuden /psyykkeen kehittymisen aikaa vauvalle

sulla varmaan riittää empatiaa myös narkkari äideillekin.

Jos se oman lapsen hyväksyminen muuna kuin vieraana on niin hankalaa niin antakaa adoptioon tai jättäkää ne lapset tekemättä

T: se 4 x mamma

Tulepa ulos sieltä kuplastasi, niin ehkä huomaat, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä. Mä en voi oikeasti uskoa, että sinä vakavissasi sanot, että toisten tunteet ovat sairaita, varsinkin kun tämä vauvan kokeminen aluksi vieraana tuntuu olevan aika yleistä.

Luuletko, että jotakuta auttaa se, että sinä sanot jonkun tunteen olevan sairasta tai epänormaalia? Mitä luulet tuollaisen jyräyksen hyödyttävän? Luuletko, että se kenties auttaa jotakuta tulevaa äitiä niiden tunteiden syttymisessä? Luuletko, että tunteita voi pakottaa?

Luepa nyt nuo vastaukset uudestaan ajatuksella, niin ehkä voit oppia jotain. Kaikki eivät ole kuten sinä, ja hyvä niin.

Mistään narkkariäideistä en ala tässä kanssasi keskustelemaan, koska se on ihan toinen asia, eikä liity tähän mitenkään.

Toivottavasti ymmärrät hävetä, mielipiteesi tuottaa varmasti pahaa mieltä monelle. Kyse on asiasta, jolle ei tahdonvoimalla voi mitään.

Asioita joista ei ole lupa puhua. Siksi äitiydestä ei uskalleta kertoa niitä hankalampia puolia. Näiden yli-ihmisten takia. Sitten kun joku Anna-Leena Härkönen uskaltaa kirjoittaa aiheesta, niin johan tulee kamala ryöpytys näiltä TÄYDELLISILTÄ.

4xäippä on näköjään nostanut itsensä siihen asemaan, että voi määritellä mikä elämässä on normaalia ja mikä ei. Minua kyllä säälittävät enemminkin nuo tuon äipän lapset. Toivottavasti oppivat empatiakykyä sitten jostain muilta tahoilta tässä elämässä.

kyllä auvoiselta ei..valvoin kaikki yöt mitä sairaalassa vietin.Jälkeenpäin tajusin että en ollut edes ottanut vauvaa syliin muutakuin perushoidot hoitaakseni.en ottanut ihaillakseni enkä paijatakseni.Olin niin tyrmistynyt siitä miten kipeä olin ja miten sekaisin tunteet olivat.yöllä salaa itkin kun mieskään ei ottanut minkäänlaista kantaa kun hänelle soitin surkeaa oloani...esikoinen oli silloin kyseessä.Kotiin kun pääsin niin olo hitusen helpotti.Pääsin sentään nukkumaan.Nyt on kakkosen la lähestymässä..vajaa kuukausi enää ja mieleen tulvii taas surkeat yöt sairaalassa..tällä kertaa aion vauvaa helliä niin paljon kun vain jaksan :) enkä pode huonoa omaatuntoa hormonimyllerryksistä.

Että oma äiti ei useampaan kuukauteen tunne rakkautta lapseensa kun pieni ei osaa olla vastavuoroinen??

tai se että kokee OMAN LAPSENSA vieraaksi.se tuntuu uskomattomalta.

No myöhemminhän te mammat siitä kärsitte jos olette kokeneet lapsenne vieraaksi ettekä ole häntä rakastaneet .

kyllä vauva vaistoaa äidin tunteet ja voi olla senkin vuoksi itkuisempi. ja nuo ekat kuukaudet on juuri niitä tärkeimpiä kiintymyksen ja turvallisuuden /psyykkeen kehittymisen aikaa vauvalle

sulla varmaan riittää empatiaa myös narkkari äideillekin.

Jos se oman lapsen hyväksyminen muuna kuin vieraana on niin hankalaa niin antakaa adoptioon tai jättäkää ne lapset tekemättä

T: se 4 x mamma

Mutta aika tavallista se on. Voisit kertoa, miten se tunne kytketään päälle, jos se ei itsekseen tule.

Ihmisethän ei toki voi olla erilaisia, ainoastaan voivat ilmeisesti olla viallisia kun eivät ole samanlaisia kuin sinä.

Se rakkaus ja kiintymys syntyy ajan mittaan. Elämänmuutos 1.lapsen synnyttyä on niin suuri että siinä on paljon sulattelemista. Vaikka elämänmuutos on myönteinen ja toivottu, käy siinä silti läpi jonkinlaisen entisen elämän katoamisen kriisin läpi. Siinä voi mennä jonkin aikaa. Käsite oma aika- katoaa. Siinä on ymmärtämistä ja se kestää jonkin tovin. Itse en ainakaan lakannut silloin tällöin kaipaamasta omaa aikaa.

Mulla ei ole 8-vuoteen ollut omaa aikaa. Ellei pätkätöitä lasketa omaksi ajaksi. Ja kaupassa käyntiä. Nyt olen tottunut. Alkuun en ollut.

Mä en itse ole kauhean emotionaalinen tyyppi, ja voi olla hyvinkin, että mulle käy niin, etten heti ole aivan lääpälläni vauvaan. Tosi hyvä, että olen tullut lukeneeksi nämä jutut, varmaan on helpompi kestään tulevat tuntemukset, kun tietää, etten ole ainoa.

JAA JA SINUNKO MIESLESTÄSI ON NORMAALIA Että oma äiti ei useampaan kuukauteen tunne rakkautta lapseensa kun pieni ei osaa olla vastavuoroinen??

tai se että kokee OMAN LAPSENSA vieraaksi.se tuntuu uskomattomalta.

No myöhemminhän te mammat siitä kärsitte jos olette kokeneet lapsenne vieraaksi ettekä ole häntä rakastaneet .

kyllä vauva vaistoaa äidin tunteet ja voi olla senkin vuoksi itkuisempi. ja nuo ekat kuukaudet on juuri niitä tärkeimpiä kiintymyksen ja turvallisuuden /psyykkeen kehittymisen aikaa vauvalle

sulla varmaan riittää empatiaa myös narkkari äideillekin.

Jos se oman lapsen hyväksyminen muuna kuin vieraana on niin hankalaa niin antakaa adoptioon tai jättäkää ne lapset tekemättä

T: se 4 x mamma

Tulepa ulos sieltä kuplastasi, niin ehkä huomaat, että kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä. Mä en voi oikeasti uskoa, että sinä vakavissasi sanot, että toisten tunteet ovat sairaita, varsinkin kun tämä vauvan kokeminen aluksi vieraana tuntuu olevan aika yleistä.

Luuletko, että jotakuta auttaa se, että sinä sanot jonkun tunteen olevan sairasta tai epänormaalia? Mitä luulet tuollaisen jyräyksen hyödyttävän? Luuletko, että se kenties auttaa jotakuta tulevaa äitiä niiden tunteiden syttymisessä? Luuletko, että tunteita voi pakottaa?

Luepa nyt nuo vastaukset uudestaan ajatuksella, niin ehkä voit oppia jotain. Kaikki eivät ole kuten sinä, ja hyvä niin.

Mistään narkkariäideistä en ala tässä kanssasi keskustelemaan, koska se on ihan toinen asia, eikä liity tähän mitenkään.

Toivottavasti ymmärrät hävetä, mielipiteesi tuottaa varmasti pahaa mieltä monelle. Kyse on asiasta, jolle ei tahdonvoimalla voi mitään.

ja ymmärrän senkin että aluksi oma vauva tuntuu vieraalta mutta mielstäni sopiva aika on max viikko sitten kyllä pitäisi alkaa jo tunnetta löytymään tai oikeasti voisi alkaa miettimään että missä vika.

Eikö oma äiti ole rakastanut teitäkään vauvoina kun tuolla asenteella olette liikkeellä.

tiedän kyllä ettei tunteita voi muuttaa tai pakottaa mutta eikö sen syyttömän ihmistaimen voisi silloin antaa kotiin jossa sitä rakastettaisiin eikä kohdeltais vieraana?

Ja ihan vakavissani olen.

T:4xmamma

Tunteet on tunteita. Eivät oikeita tai vääriä.

Kaikkia näitä lapsia on hoidettu hyvin ja varmasti on juteltu ja leikitetty näitä vauvoja.

Mutta turha sinulle näitä on selittää, et ymmärrä kuitenkaan.

ja ymmärrän senkin että aluksi oma vauva tuntuu vieraalta mutta mielstäni sopiva aika on max viikko sitten kyllä pitäisi alkaa jo tunnetta löytymään tai oikeasti voisi alkaa miettimään että missä vika.

Eikö oma äiti ole rakastanut teitäkään vauvoina kun tuolla asenteella olette liikkeellä.

tiedän kyllä ettei tunteita voi muuttaa tai pakottaa mutta eikö sen syyttömän ihmistaimen voisi silloin antaa kotiin jossa sitä rakastettaisiin eikä kohdeltais vieraana?

Ja ihan vakavissani olen.

T:4xmamma

Miksi juuri viikko? Mistä sä sen repäiset? Miksi ei 8 päivää, 11 päivää tai vaikka 23 päivää?

se tulee vähitellen. Sen perusteella ei mitata hyvää äitiyttä. Hyvä äiti-lapsi-suhde muovautuu vuosien saatossa ja tunteita on laidasta laitaan läpi elämän.

Kenenkään tunteet ei ole vääriä, ei voi pakottaa itseään toisiin tunnetiloihin kuin mitä elää sillä hetkellä.

Joillekin löpsähtänyt vartalo, kipeät rinnat ja jälkivuoto ovat järkyttäviä asioita ja toinen on niin uuvuksissa, että haluaa vain nukkua.

Voi olla euforiaa, apaattisuutta tai sitten on oma aiempi itsensä. Kukaan ei tiedä, miten reagoi, vaikka olisi useampi synnytys takana.

Tuli kyllä järkyttävän paha mieli tuon 4 x mamman kirjoituksista, ihan tässä itku pääsi :'(.



Vaikka alkuun tunteissa oli hakemista, oli ahdistusta ja itkua, vauvan parasta kuitenkin ajattelin jo heti alusta asti. Kai se on äidinvaistoihin sidottu. Hoidin vauvaa parhaalla mahdollisella osaamallani tavalla, enkä olisi halunnut hänelle missään nimessä mitään pahaa, ikinä. Minusta on kammottavaa ajatella, että jos viikon jälkeen ei tunne vielä palavaa rakkautta vauvaa kohtaan, pitäisi hänet antaa pois. Mitäköhän lapsen isä siihen sanoisi?



En minä ainakaan itse voinut päättää, että nyt kytketään rakkausvaihde päälle, jo riittää itkut. Olisipa se ollut noin helppoa, olisin tehnyt se heti! Kuitenkin yritin sinnikkäästi olla näyttämättä vauvalle ahdistustani, hymyilin hänelle ja juttelin. Itkin salaa vessassa tai suihkussa, yöllä kun vauva nukkui.



Tottakai vastasyntynyt on tuntematon ihminen. En minä ainakaan tuntenut tuota ihmistä, joka kehostani syntyi, vaikka se olikin oma lapseni. En tiennyt mistä hän pitää, mistä ei pidä, mikä häntä naurattaa, mikä suututtaa. Tuskin hän itsekään tiesi, vastasyntynyt kun oli eikä ollut vielä maailmaan tutustunut. On ollut ihanaa oppia tuntemaan oma lapsi ja nyt ajattelen välillä, että olisinpa tiennyt, että juuri hän oli se minun vauvani jo siellä synnytyslaitoksella.



Entä ne äidit, jotka sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen? Hekö voivat vain päättää olla masentuneita ja heiltä pitäisi ottaa lapset pois, koska eivät halua rakastaa heitä?



Ihmiset ovat erilaisia ja toki ymmärrän, että mikäli itse ei ole kokenut baby bluesia, on ehkä vaikeaa ymmärtää sellaisia tunteita. Ei kuitenkaan ole hyvä tulla tuomitsemaan tänne äitejä, jotka jo taatusti ovat kauhulla ihmetelleet omia tunteitaan, joille ei voi yhtään mitään.

Tällaisista aiheista toivoisi useamminkin keskustelua.



4xmammalle: jos kovasti on intohimoa analysoida ihmisten tunne-elämää ja käyttäytymistä niin kannattaa opiskella vaikkapa psykologiaa, ainakin ennen kuin alkaa höpöjä kirjoittelemaan.



Omista kokemuksista sen verran, että lapsen synnyttäminen ja sairaalassaoloaika olivat minulle traumaattisia. Jos ensin luulet kuolevasi kipuun (oikeasti luulin), vastasyntynyt näyttää vammaiselta ja joutuu teholle, itse joudut kaavintaan ja menetät puolet kehosi verimäärästä, lasta ei saa vierihoitoon ja kotiinkin joudut ilman lasta lähtemään. Raskausaika oli vaikeaa, lähinnä perussairauksien vuoksi.



Tätä nyt voisi vielä jatkaakin, mutta ei näistä lähtökohdista ole niin helppo onnen tunteita kehitellä. En minä ainakaan heti lapseen rakastunut, surullinen olin kun luulin että on sairas. Nopeasti ne tunteet kehittyivät, mutta on aivan normaalia jos joillain kestää siinä kauemmin.



Omia fiiliksiäni olen tulkinnut siten, että raskausajan ongelmat ja elämänmuutokset jo pohjustivat hitaampaa kiintymistä lapseen. Lisäksi tuo synnytyksen traumaattisuus (oikesti ei liene ollut erityisen traumaattinen mutta subjektiivisesti sen sellaiseksi koin) myötävaikutti. Eikä todellakaan neuvolassa puhuttu etukäteen mitään mistään mikä vähänkään poikkeaisi ihanne-raskaudesta, -synnytyksestä tai -lapsesta.

yhdeltä kaveriltani huostattiin vauva kun kärsi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta :/

vasta kotona alkoi ahistamaan. Ehkäpä johtunee ei kovin auvoisasta parisuhteestani. Sairaalassa oli jotenkin helpompaa omasta kokemuksestani...mutta hormoonit olivat melko hurjat minun kohdallani. Kaikki yksilöitä ja kaikilla omanlaisensa kokemukset.

Mutta salityötä en ole tehnyt koskaan työseni. Ja vasta olen synnyttänyt esikoisen. Oman th:n kanssa keskusteltiin opiskelijoista. Hän on jäämässä eläkkeelle lähivuosina ja sanoi miettivänsä ketä voisi ajatella jatkajakseen. Hänen mielestään pelkkä th-koulutus ei riitä neuvolaryhön. Jos epikriisissä lukee: vvmss, m 13, d 25, p 4 ja tämä pitäisi selittää asiakkalle, niin menee sormi suuhun eli ei osata edes perusasioita. Harjoittelut on kai niin minimissä. Monessa paikassa on karsittu valmennuksia, mutta muistan jo opiskeluajoilta, että ohjaajat sanoivat ettei synnyttäjiä kiinnosta muu kuin synnytys. Ihan turha järjestää imetysaiheisia (tissi suuhun - mikä siinä nyt on niin vaikeeta), vanhemmuuteen kasvamista käsitteleviä valmennuskertoja. Niihin ei tule kukaan.

Itse olen vasta synnyttänyt ja huomannut käytännön olevan eri juttu, vaikka teorian osaisi ulkoa.

lapsivuodeosastolla ja monella ensisynnyttäjällä ei ole mitään tietoa edes perusasioista (maidonnousu, jälkivuoto yms.), saati sitten muusta... en tiedä eikö niistä puhuta neuvolassa etukäteen vai keskittyvätkö äidit raskausaikana niin vain siihen tulevaan synnytykseen, että unohtavat sen jälkeiset opit jo ne kuullessaan...

Kaikenlaisia tunteita on työssä tullut nähtyä ja ihan normaalia suurin osa.

4xmamma on pelottava paatoksessaan... Rakkauden kokeminen ja ilmaiseminen on erilaista kaikilla. Jotkut sanovat "rakastan sinua" parisauhteessa aniharvoin, toiset hokevat jatkuvasti. Jotkut kokevat rakkauden suhteessa tasaisena ja turvallisena, toiset intohimona. Joten jos täällä nyt kirjoittaa ettei tunteet syttyneet heti vauvaa kohtaan, ei se sitä tarkoita että kyseessä olisi epänormaalin kylmä ja tunteeton ihminen. Eikä se tarkoita sitäkään että olisi äitinä vajavainen. Se tarkoittaa sitä että antaa itselleen aikaa tutustua uuteen perheenjäseneen. Rakastuminen lapseen on musta jopa biologista, mutta se ihastuminen vie aikaa. Monesti lastaan rakastaa vaikka ser ei olisi yhtään ihana. Tarkoitan siis esim koliikkivauvoja tms jotka ajavat vanhemmat äärimmilleen, kyllä niitäkin rakastaa vaikkei ihastunut olisikaan.

Olipa sekavaa tekstiä, mutta tarkoitin siis että kenties se ihastuminen ja "tämä on ihanaa, vauvani on ihana"-fiiliksen syttyminen on se joka ottaa aikansa.