Synnytyksen jälkeen ei heti tunnu kovin auvoiselta

Kiinnostava aihe, kohta synnytys edessä.

Näitä asioita olisin halunnut tietää ennen esikoisen syntymää:



- Synnytyksen jälkeen voi olla vaikeaa ulostaa. Minulla oli järkyttävä ummetus, ja episiotomiahaavan takia pukertaminen oli aivan järkyttävää tuskaa. Toisella kerralla valmistauduin siihen syömällä todella kuitupitoisesti ennen synnytystä.



- Myös virtsaamisessa voi tulla ongelmia. Voi olla vaikea pissata, tai sitten voi tulla aivan valtoimenaan. Menetin joksikin aikaa pidätyskyvyn, erityisesti suihkussa pissa vaan suihkusi veden mukana, en mahtanut sille mitään! Pissaamisen ajatteleminen kasteli housut. Se meni silti pian ohi, mutta säikähdin kovasti olenko mennyt pysyvästi rikki.



- Vauva voi näyttää vieraalta, vaikka sitä olisi miten toivonut. En osannut salamana rakastaa lastani, vaan hän näytti lähinnä vieraalta, oudolta. Sekin meni varsin pian ohi.



- Imetyksestä olisin myös halunnut kovasti tietää asioita, en tiennyt juuri mitään tähdellistä. Esimerkiksi, että kannattaa imettää ja imettää ja iemttää, eikä antaa tuttia. Ihan perusasioita, en tiennyt niitä. Kannattaa lukea imettämisestä etukäteen, jos odottaa esikoistaan ja tahtoo imettää.

ja itkien meni sairaalassa olo aika, tosin olin myös yh ja se masensi. En tiennyt mitään jälkivuodosta tai maidontulosta..Kauhistelin kun alapää vuosi ja luulin että episiotomiahaava oli revennyt..Myös hirveä shokki oli VALVOMINEN, eli vauva ei nukkunutkaan öitään omassa sängyssään. ja piti herätä kesken makeimpien unien vauvan itkuun :-( Se oli raastavaa.

Jokaisesta neljästä ollu yhtä onnea kun vauva on syntynyt. Itku herkkä kyllä olen, mutta se on puhdasta ilon ja onnen tunteesta johtuvaa :)



Kyynel silmässä silittelen ja paijaan vauvaa.

Jokaisesta neljästä ollu yhtä onnea kun vauva on syntynyt. Itku herkkä kyllä olen, mutta se on puhdasta ilon ja onnen tunteesta johtuvaa :)

Kyynel silmässä silittelen ja paijaan vauvaa.

mutta tästä ketjusta saa toivottavasti moni oivalluksen, että kaikki on silti ihan hyvin, vaikka alkupäivät tai -viikot ei olisikaan onnenhuumaa. Moni kun luulee, että joku on vialla jos kuvailemaasi euforiaa ei heti tule.

Kolmas vuorokausi synnytyksen jälkeen on se pahin hormonaalisesti ja tämä tarkoittaa superitkuista oloa yleensä. Ja oikeassa hän oli; istuin ja itkin synnärillä sängyn päällä. Itketti kaikki, jopa syöminen :D Tuli itellekin ihan järkytyksenä, miten voi olla ihminen niin päreinä siellä,mutta tuli mieleen terkkarin sanat ja kyllähän se paikkansa piti. Muut päivät olin herkillä myös mutta se oli pahin. Tulevia isejäkin kannattaa varoittaa.... :D

Jokaisesta neljästä ollu yhtä onnea kun vauva on syntynyt. Itku herkkä kyllä olen, mutta se on puhdasta ilon ja onnen tunteesta johtuvaa :)

Kyynel silmässä silittelen ja paijaan vauvaa.

Minäkin olen ollut vauvoistani todella onnellinen, mutta esikoinen kyllä hämmensi vieraudellaan. Seuraava näytti sitten jo tutulta, "tuoltahan ne minun lapset näyttää". Hetken päästä itsekin itkin onnesta, herkkänä.

Monenlaiset tunteet on tavallisia, normaaleja. Hormoonit heittelee, tilanteet vaihtelee.

24

ap. Minullekaan ei kerrottu etukäteen hormonimyrskystä, joka oli yhtä tunteiden vuoristorataa, itkuista ja ahdistavaa. Esikoisen kohdalla olin tosi hämmennyksissäni, kakkosenkin jälkeen myös. Kaksi seuraavaa menivät helpommin, kun osasin varautua ja tiesin, että olo helpottaa, mutta siitä huolimatta se tuntui ankealta. Lapsiini olen rakastunut joka kerta heti, mutta muuten olo ollut melankolinen ja ärtynytkin ja minua on suorastaan ärsyttänyt onnittelukortit, joissa on toivoteltu vauvahuumaa ja vauvantuoksua ja vauvan hymyjä ja kujerrusta.. ;0)

Olin onnesta mykkyrällä ja oli hienot huonetoverit.

Kolmannen synnyttyä itkin kotimatkalla, kun piti mennä ruokaostokset tekemään päivä synnytyksen jälkeen kotimatkalla. Mies jäi mieluummin autoon vauvan kanssa.

Koti oli likainen ja pölyinen, mies ei ollut siivonnut tai mitään muutakaan.

Olin väsynyt ja ahditunut tuosta, vauvaa rakastin.

Nyt jälkikäteen olen miettinyt, pitikö tuokin kokea. Piti, ilmeisesti.

Jos minulle olisi puhuttu asiasta neuvolassa etukäteen kunnolla, olisin säästynyt monelta huonommuuden tunteelta ja itsesyytökseltä. Lisäksi nuo itsesyytökset jäivät kaihertamaan pitemmäksi aikaa, kun olo ei ollutkaan niin auvoinen. En myöskään aikoinani kuullut neuvolassa riittävästi seuraavista asioista:



-Vatsanahka voi venyä todella rumasti raskauden aikana ja napa ja vatsa jäädä löllöksi lopuksi ikää.



- Imettäminen voi tuntua todella työläältä ja uuvuttavalta.



No tietysti nuo ovat ajanjuoksussa pieniä haittoja, mutta olisi niistä hyvä tietää etukäteen, jotta osaa varautua eikä masennus saa niin helposti jalansijaa.

tilanne oli sairaalassa niin paha, että oli oikeasti hyvin lähellä, etten kysynyt hoitajilta, voisinko mitenkään jättää vauvan sairaalaan ja lähteä itse kotiin. Olisin niin halunnut peruuttaa koko jutun. Tuntui, että nyt olin todellisessa vankilassa, ulospääsyä ei ollut. Onneksi mieheni oli niin ihana, että pystyin puhumaan hänelle tunteistani jo sairaalassa ja hän ymmärsi, etten ollut tullut hulluksi, vaan että tilanne oli niin uusi, outo ja pelottava, synnytys oli ollut rankka ja vauvallakin oli ollut synnytyksessä huonot hetkensä. Minäkin olisin kaivannut neuvolassa tietoa siitä mahdollisuudesta, että näinkin voi käydä ja että se on ihan normaalia.

Olipas helpottavaa lukea. Tunnistin viestistäsi tuon, että hoidin/hoidan vähän kuin toisen omaa lasta. Oma esikoiseni täytti juuri vuoden, ja en tunne (vielä) häntä kohtaan niin syvää rakkautta kuin raskausaikana luulin. Siis sellaista että sydämessä läikehtii. Ennemmin rakkauteni lastani kohtaan on sellaista tasaista. Heti vauvan synnyttyä olin superonnellinen, jopa itkin miehelleni, että pelottaa olla näin onnellinen, että pelkään että tämä onni katoaa.

Tällä hetkellä ei tee tiukkaakaan jättää lasta esim. mummun hoitoon tarvittaessa muutamaksi tunniksi, mutta on kyllä ihanaa nähdä lapsi taas pienen eron jälkeen. On mukavaa seurata, miten lapsi oppii uusia taitoja, mutta esim. äiti-sanan kuuleminen ensimmäistä kertaa ei sykähdyttänyt mitenkään hirmuisen paljon. Muistan paljon merkittävämpänä asiana ensimmäiset hymyt, "keskustelut", naurut.

Olen miettinyt, podenko lievää masennusta, vai olenko ladannut liikaa odotuksia lapsensaamiseen (vauvan syntymää edelsi todella moni vuosi vauvakuumetta potien), vai syveneekö välisemme suhde nyt kun lapsi on hiukan isompi ja kommunikoi jo paremmin.

Toisaalta, välillä mietin myös, että olenko tehnyt tietämättäni jotakin vauriota lapselle, kun en olekaan ollut _niin_ rakastunut. Lapsi ei esim. ole koskaan vierastanut. Toisaalta, en ole koskaan "ominut" lasta, myös lapsen isä on hoitanut lasta todella paljon iltaisin ja viikonloppuisin, eli lapsi on tottunut todella hyvin siihen että useampi ihminen hoivaa ja hoitaa häntä. Seurustelen kyllä hänen kanssaan, ja esim. lapsesta otettuja videoita katsoessani hämmästelen itsekin, miten osaan ennakoida lapsen seuraavan liikkeen niin, että osaan siirtää käteni juuri oikeaan kohtaan tukemaan. Ehkä tähän nykytilanteeseen vaikuttaa myös raskaudenaikainen elämäntilanteeni. Kaikki aika ja energia meni elämäntilanteesta selviämiseen, en ehtinyt keskittyä vauvafiilistelyihin lainkaan siten kuin olisin halunnut.

No, eiköhän tämä tästä. Ehkä lapsesta haaveillessani valmistauduin jo niin hyvin lapsiperhe-elämään, että siihen sujahtaminen sujuu ilman isompia myllerryksiä.

baby bluesista ja raskaudenjälkeisestä masennuksesta ja hormonimyllerryksen aheuttamasta tunnekuohuista yms. Tuntuu, että niistä kirjoitetaan paljonkin vauvalehdissä ja neuvolan esitteissä jne. Ehkä ei vaan ole osunut ap:n silmiin?

Mulla on kaksi lasta, ja vaikkei mulla mitään varsinaisia tunnemyllerryksiä eikä masennuksia olekaan ollut, niin sen tunnesiteen kehittyminen lapsiin on kestänyt mulla tosi kauan. Miltei koko ensimmäisen vuoden olen aina hoitanut vauvaa vähän kuin se olisi jonkun toisen oma. Siis ihan hyvin, ja vauvat on ollut ihania, mutta se kunnon rakkaus sitä omaa lasta kohtaan on syttynyt vasta sen ekan vuoden jälkeen, ja kasvanut siitä vuosi vuodelta suuremmaksi. Näin siis kummankin kohdalla. Jotenkin en kuitenkaan ole ollut edes huolissani siitä, olen ajatellut että no meillä näin.

että asiat ovat tulleet järkytyksenä, koska he eivät olleet ennen synnytystä kuulleet, millaista synnytyksen jälkeen voi olla. Esikoisen odottajana ja tulevana ensisynnyttäjänä tulee sellainen olo, että toivottavasti mahdollisimman moni kaltaiseni lukee tämän ketjun.



Mä en itse ole kauhean emotionaalinen tyyppi, ja voi olla hyvinkin, että mulle käy niin, etten heti ole aivan lääpälläni vauvaan. Tosi hyvä, että olen tullut lukeneeksi nämä jutut, varmaan on helpompi kestään tulevat tuntemukset, kun tietää, etten ole ainoa.

Esikoisen synnyttyä paljon, olin kipeä ja lapsi tarvitsi sinivalohoitoa, hänestä otettiin paljon verikokeita, jouduimme olemaan pitkään sairaalassa, lapsen hoito oli uutta ja vaikeaa kokemattomalle ja vaikka vauva oli tärkeä ei mitään valtavaa rakastumisen tuskin tullut.



Nyt rakastan lastani valtavasti ja hänen syntymäänsä voin muistella kauniina muistona. Itseäni auttoi sen miettiminen, että alun vaikeutta ei kestä pitkään ja tulee hyviäkin hetkiä.



Toisen lapsen kanssa ei tarvinnut itkeä eli ei ne hormoonitkaan kaikkea selitä vai oliko niitä toisen syntyessä vähemmän?

mutta arvostan, että kirjoitit tämän jutun tänne.

Raskaus on suhteellisen alussa, muttan mä osaa suhtautua sisälläni olevaan sikiöön kovin, tai oikeastaan ollenkaan tunteikkaasti. Vähän ahdistaa, kun monet lässyttää vaaveista, enkä ole itse ollenkaan samalla tunnetasolla kuin he. En ole oikeastaan varsinaisesti iloinnutkaan tästä raskaudesta, vaikka se oli toivottu. Pahimmasta ahdistuksesta sitä kohtaan olen onneksi päässyt eroon.

oli raskausaikana hieman samoja fiiliksiä, kuin sinulla, en ikäänkuin saanut mitään yhteyttä vatsassa kasvavaan vauvaani. Ihmettelin vaan, kun vauva liikuskeli ja potki, en saanut niistä mitään kiksejä. Lapsemme on myös esikoinen.

Heti synnytyksen jälkeen tunsin huumaa ja iloa lapsesta, hän oli niin suloinen ja pieni. Eipä mennyt kun muutama tunti, kun itkin. Puhuin kyllä sairaalassa hoitajille ja kaikki kertoivat tunteiden olevan normaaleja. Silti olisin halunnut tietää asiasta jo etukäteen, etten olisi niin kovin säikähtänyt tunteitani. Meillä perhevanmennuksessakaan asiasta ei puhuttu yhtään mitään.

Ap

että varmaan tunteet kehittyy sitten viimeistään, kun se vauva on syntynyt ja sitä on hoitanut vähän aikaa. Toivon vaan, että ympäristön ihmiset antais rauhan mun omille tunteille, eikä lässyttäisi kauheasti niitä vauvajuttuja. Esim. yksi mun erittäin hyvä ystävä on juuri sellainen "instant-äiti", että oli aivan 7. taivaassa raskaana ollessaan ja hehkutti vauvansa söpöyttä ja ihanuutta. Ei siinä mitään, suon sen hänelle, se on vilpitöntä. Mutta pelkään, että mun voi olla vaikeampi kestää sitä, jos kauheasti hössöttää samantapaisia juttuja mulle sitten, kun vauva on syntynyt, koska voi olla, että tunteiden "syttyminen" kestää jonkin aikaa.

Ainakin hyvä asia, että saa näin netissä vertailla näitä kokemuksia! Tosi hyvä juttu, että kirjoitit omista fiiliksistäsi tänne.

Tosiaan rakkaudentunteiden syttyminen kesti minulla jopa useamman viikon. Oikeastaan vasta siinä 3 kk kohdalla aloin tuntea palavaa rakkautta vauvaa kohtaan. Silloin vauvalta saa jo palautetta, hymyjä jne. Vastasyntynyt vauvahan on kuin tuntematon ihminen, joka on muuttanut kotiinne asumaan.

Minulla myös kunnolla nukuttu yö sai loputkin ahdistuksen rippeet poistumaan. Mutta rakkaus lapseen ei heti senkään jälkeen syttynyt. Ahdistyusta sairaalassa lisäsi ehkä myös se, että vauva oli todella tuiman ja vakavan näköinen. Oli myös vaativa ja kiukkuinen tapaus :). Nyt hän on ihanan temperamenttinen ja nauravainen.

Tsemppiä raskausaikaan, synnytykseen ja äitiyteen :).

Siis tunteiden syttyminen kesti useamman viikon?????? ja rakkautta tunsit vasta kun pieni oli 3kk kun osasi jo hymyillä??????voi luoja

ja mikä helvetin vieras teille muutti asumaan????

Kyseessä on OMA LAPSESI ei mikään vieras.Toivottavasti sentään tajuat olla tekemättä toista lasta ja jos sinulla on jo useampi niin säälin heitä

Niin ja sen verran että itselläni kesti 3 päivää ennenkuin tunsin jotakin suurempaa vauvaani kohtaan ja se on normaalia

MUTTA jos joku ei viikonkaan jälkeen mitään muuta tunne kuin tuo on vieras jota kohtaan en rakkautta tunne niin voi jo alkaa miettimään missä vika

TOI EI OLE NORMAALIA

T:4xäippä

Onneksi sellaiset ihmiset, kuin tuo ylläoleva 4xäippä tulevat tänne kertomaan, mikä on OIKEIN ja NORMAALIA, ja miten toisin tuntevat ja ajattelevat ovat SAIRAITA.



Ps. Yksi kysymysmerkki kerralla riittää. Jos sulla on ongelma, että painat sitä nappia liian monta kertaa, niin ainahan voit pyyhkiä ylimääräiset pois.

Onneksi sellaiset ihmiset, kuin tuo ylläoleva 4xäippä tulevat tänne kertomaan, mikä on OIKEIN ja NORMAALIA, ja miten toisin tuntevat ja ajattelevat ovat SAIRAITA.

4xäippä on näköjään nostanut itsensä siihen asemaan, että voi määritellä mikä elämässä on normaalia ja mikä ei. Minua kyllä säälittävät enemminkin nuo tuon äipän lapset. Toivottavasti oppivat empatiakykyä sitten jostain muilta tahoilta tässä elämässä.

Että oma äiti ei useampaan kuukauteen tunne rakkautta lapseensa kun pieni ei osaa olla vastavuoroinen??



tai se että kokee OMAN LAPSENSA vieraaksi.se tuntuu uskomattomalta.



No myöhemminhän te mammat siitä kärsitte jos olette kokeneet lapsenne vieraaksi ettekä ole häntä rakastaneet .



kyllä vauva vaistoaa äidin tunteet ja voi olla senkin vuoksi itkuisempi. ja nuo ekat kuukaudet on juuri niitä tärkeimpiä kiintymyksen ja turvallisuuden /psyykkeen kehittymisen aikaa vauvalle



sulla varmaan riittää empatiaa myös narkkari äideillekin.



Jos se oman lapsen hyväksyminen muuna kuin vieraana on niin hankalaa niin antakaa adoptioon tai jättäkää ne lapset tekemättä



T: se 4 x mamma

Vauva-ajat sairasteluineen (itse ja vauvat)ja valvomisineen on olleet hyvin voimia vieviä. Hyvin vauvat tuli hoidettua, mutta sellaistä lässy-auvoa se ei mulla ollut. Lähinnä tilanteesta toiseen selviytymistä.

Ne ruusunpunaiset vauvalehtien jutut, mulla ei koskaan ollut sellaista.

Mulla on kaksi lasta, ja vaikkei mulla mitään varsinaisia tunnemyllerryksiä eikä masennuksia olekaan ollut, niin sen tunnesiteen kehittyminen lapsiin on kestänyt mulla tosi kauan. Miltei koko ensimmäisen vuoden olen aina hoitanut vauvaa vähän kuin se olisi jonkun toisen oma.

Siis ihan hyvin, ja vauvat on ollut ihania, mutta se kunnon rakkaus sitä omaa lasta kohtaan on syttynyt vasta sen ekan vuoden jälkeen, ja kasvanut siitä vuosi vuodelta suuremmaksi. Näin siis kummankin kohdalla. Jotenkin en kuitenkaan ole ollut edes huolissani siitä, olen ajatellut että no meillä näin.

Etköhän saa tästäkin jotain kicksejä kun saat päteä ylemmyydelläsi. Mitä jos perustaisit Täydelliset Mamit-ketjun toisaalle?