Lue keskustelun säännöt.
Synnytyksen jälkeen ei heti tunnu kovin auvoiselta
07.03.2011 |
Olen ihmetellyt, miksi neuvolassa ei puhuta mitään siitä, että aika monen naisen kohdalla synnytksen jälkeiset päivät ovat jotain aivan muuta kuin onnen huumaa.. Itselläni koko sairaalassaoloaika oli kuin suoraan helvetistä. Ahdisti aivan käsittämättömän paljon, väsytti, pyörrytti ja itketti koko ajan. En tuntenut mitään yhteyttä vauvaani ja kadutti koko homma niin maan vietävästi. Yön pimeinä tunteina itkin, tärisin ja pelkäsin, että tunne jatkuu ikuisesti. Onneksi kaikki tuo paniikki ja ahdistus siitä sitten kaikkosi kotiin päästyä, huokaus!
Jälkeenpäin olen kuullu parilta ystävältäni, että heillä kävi samalla tavalla. Ei siis ole kovin harvinaista tuollaiset fiilikset. Miksi ihmeessä asiasta ei puhuta jo neuvolassa. Siis että jos tulee synnyyksen jälkeen paha mieli ja itkettää, se on normaalia ja johtuu hormoneista jne. Auttaisi ehkä tietää, että sitä ei olekaan tulossa hulluksi ja ei olekaan maailman ainoa äiti, joka ei rakastu vauvaansa silmänräpäiksessä.
Onko muita, joilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (55)
mutta arvostan, että kirjoitit tämän jutun tänne.
Raskaus on suhteellisen alussa, muttan mä osaa suhtautua sisälläni olevaan sikiöön kovin, tai oikeastaan ollenkaan tunteikkaasti. Vähän ahdistaa, kun monet lässyttää vaaveista, enkä ole itse ollenkaan samalla tunnetasolla kuin he. En ole oikeastaan varsinaisesti iloinnutkaan tästä raskaudesta, vaikka se oli toivottu. Pahimmasta ahdistuksesta sitä kohtaan olen onneksi päässyt eroon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki neuvolatädit eivät valitettavasti ole ammattitaitoisia
tunteita ei pitäis väheksyä laittamalla ne "hormonien piikkiin". Hormonitkin varmasti vaikuttavat, mutta olo voi olla muutenkin todella ahdistunut. Muutos on todella iso ja fyysisesti rankka ja tapahtunut hetkessä.
Lisäksi ihan fyysiset muutokset ovat jo rajuja: paikat kipeät, ei pääse välttämättä liikkeelle, turvotusta, hikoilua, jälkivuotoa, maitoa jne jne.
Ja sit maataan avuttomana vieraassa paikassa, ei ihme että ahdistaa ja kotiin päästyä olo helpottuu. Tutussa paikassa on helpompi olla kipeä.
mutta arvostan, että kirjoitit tämän jutun tänne.
Raskaus on suhteellisen alussa, muttan mä osaa suhtautua sisälläni olevaan sikiöön kovin, tai oikeastaan ollenkaan tunteikkaasti. Vähän ahdistaa, kun monet lässyttää vaaveista, enkä ole itse ollenkaan samalla tunnetasolla kuin he. En ole oikeastaan varsinaisesti iloinnutkaan tästä raskaudesta, vaikka se oli toivottu. Pahimmasta ahdistuksesta sitä kohtaan olen onneksi päässyt eroon.
oli raskausaikana hieman samoja fiiliksiä, kuin sinulla, en ikäänkuin saanut mitään yhteyttä vatsassa kasvavaan vauvaani. Ihmettelin vaan, kun vauva liikuskeli ja potki, en saanut niistä mitään kiksejä. Lapsemme on myös esikoinen.
Heti synnytyksen jälkeen tunsin huumaa ja iloa lapsesta, hän oli niin suloinen ja pieni. Eipä mennyt kun muutama tunti, kun itkin. Puhuin kyllä sairaalassa hoitajille ja kaikki kertoivat tunteiden olevan normaaleja. Silti olisin halunnut tietää asiasta jo etukäteen, etten olisi niin kovin säikähtänyt tunteitani. Meillä perhevanmennuksessakaan asiasta ei puhuttu yhtään mitään.
Ap
mutta arvostan, että kirjoitit tämän jutun tänne.
Raskaus on suhteellisen alussa, muttan mä osaa suhtautua sisälläni olevaan sikiöön kovin, tai oikeastaan ollenkaan tunteikkaasti. Vähän ahdistaa, kun monet lässyttää vaaveista, enkä ole itse ollenkaan samalla tunnetasolla kuin he. En ole oikeastaan varsinaisesti iloinnutkaan tästä raskaudesta, vaikka se oli toivottu. Pahimmasta ahdistuksesta sitä kohtaan olen onneksi päässyt eroon.
oli raskausaikana hieman samoja fiiliksiä, kuin sinulla, en ikäänkuin saanut mitään yhteyttä vatsassa kasvavaan vauvaani. Ihmettelin vaan, kun vauva liikuskeli ja potki, en saanut niistä mitään kiksejä. Lapsemme on myös esikoinen.
Heti synnytyksen jälkeen tunsin huumaa ja iloa lapsesta, hän oli niin suloinen ja pieni. Eipä mennyt kun muutama tunti, kun itkin. Puhuin kyllä sairaalassa hoitajille ja kaikki kertoivat tunteiden olevan normaaleja. Silti olisin halunnut tietää asiasta jo etukäteen, etten olisi niin kovin säikähtänyt tunteitani. Meillä perhevanmennuksessakaan asiasta ei puhuttu yhtään mitään.
Ap
että varmaan tunteet kehittyy sitten viimeistään, kun se vauva on syntynyt ja sitä on hoitanut vähän aikaa. Toivon vaan, että ympäristön ihmiset antais rauhan mun omille tunteille, eikä lässyttäisi kauheasti niitä vauvajuttuja. Esim. yksi mun erittäin hyvä ystävä on juuri sellainen "instant-äiti", että oli aivan 7. taivaassa raskaana ollessaan ja hehkutti vauvansa söpöyttä ja ihanuutta. Ei siinä mitään, suon sen hänelle, se on vilpitöntä. Mutta pelkään, että mun voi olla vaikeampi kestää sitä, jos kauheasti hössöttää samantapaisia juttuja mulle sitten, kun vauva on syntynyt, koska voi olla, että tunteiden "syttyminen" kestää jonkin aikaa.
Ainakin hyvä asia, että saa näin netissä vertailla näitä kokemuksia! Tosi hyvä juttu, että kirjoitit omista fiiliksistäsi tänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin onneksi lukenut kokemuksista, että oli mennyt monta kuukautta ennen kuin rakkaus lapseen oli syttynyt, joten en säikähtänyt. Alussa olin liikuttunut, mutta lapsi oli täysin vieras ihminen, joka ei edes kommunikoinut normaalisti. Lisäksi lapsi näytti mielestäni jopa vähän rumalta ja mietin, miten pärjään ja jatkuuko tunne tai tunteettomuus pitkäänkin. Muutaman tunnin nukuttuani tilanne olikin jo toinen ja lapsi oli nimenomaan rumuutensa vuoksi erityisen sympaattinen. Rakkautta aloin tuntea, kun lapsi oli noin viikon. Mutta sitä ennenhän en vielä tuntenut häntä kunnolla.
minulla sairaalassa oli kauheaa siksi koska jouduin olemaan siellä niin monta päivää ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen. En pystynyt nukkumaan sairaalassa. Olin fyysisesti tosi kipeä enkä saanut riittävää kipulääkitystä. Huoneessa oli muita äitejä ja vauvoja joiden vauvat itkivät ja nukkumisesta ei tullut mitään. Minulla pahin juttu oli univaje. Ihmisen psyyke ei kestä pahaa univajetta. Minä en käsitä, miksi sairaaloissa on huoneita, joissa on useampia äiti ja vauva samassa huonessa. ei semmoisessa pysty nukkumaan ja lepäämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä huoli, tuo tunne (ahdistus raskaana ollessa) menee ohi...tullakseen taas takaisin ja mennäkseen taas, mutta se onneksi ainakin minun kohdallani tuli takaisin joka kerran lievempänä. Uskoisin, että siinä oli -ja on edelleen- kyse pelosta siitä, tuliko sittenkään tehtyä oikea päätös, osaako tehdä kaiken oikein, mitä elämästä jää jäljelle ja mitä tulee tilalle jne. Minä en oppinut missään vaiheessa raskautta juttelemaan vauvalle "höpöjä" masuun kuten monet tekevät. Jutteluni vauvalle olivat enemmän toteamuksia esim. tyyliin "ai jaha, sitä ollaan taas tolla tuulella, meinaatko ettei täällä nyt nukuta..." jos vauva vaikka aloitti kovat jumpat juuri kun yritin nukkua. Perhevalmennuksessa oltiin kyllä puhuttu että synnytyksen jälkeen äidit "ovat herkkiä ja saattavat itkeskellä mutta se johtuu vain siitä että äiti herkistyy vauvalle". Justiinsa. Minä herkistyin siinä määrin että löysin itseni vessasta salaa itkemästä kuinka olin pilannut elämäni ja tehnyt sittenkin kamalan virheen, samalla kaikki muut ihastelivat niiiiin ihanaa vauvaa. Onneksi tunne menee ohi viikossa-parissa. Olen samaa mieltä kanssasi ap että neuvolassa voitaisiin kertoa asian "ääriversiokin" kaunistelematta, että joillakin olo menee todella pahaksi eikä sille voi mitään. Helpottaisi ainakin isien hämmennystä. Jaksamista kaikille odottajille tuntemustensa kanssa! Minun vauvani on nyt 5kk ja välillä jään edelleen miettimään millaista kaikki olisi ollut jos sittenkin... Mutta se ei tarkoita etteikö lastaan rakastaisi sydänjuuriaan myöden, se tarkoittaa vain että ollaan inhimillisiä ja myönnetään se että vanhemmuus jännittää ja pelottaakin. Uskon, että osa pelosta tasaantuu kun pääsee takaisin töihin, harrastuksiin jne ja saa edes osan itsestään takaisin. Elämästä ei koskaan enää tule sitä samaa, mutta se ei ole tarkoituskaan :o)
pointti tuli kenties kuitenkin selväksi ;)
-9
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En itkenyt ennen synnytystä enkä sen jälkeenkään enkä synnytyksen aikanakaan. Olin niin onnellinen, kun vauva saatiin elävänä ulos eikä hirttynyt napanuoraansa, vaikka sydänääneet katosivat kolme piinallista kertaa synnytyksen aikana. Sitten ne päivät siellä sairaalassa ihastelin suloisia nappisilmiä, jotka katsoivat uteliaina, kun imetin omaa pientä ihmettäni. Synnytyksen jälkeen iski fyysiset kivut, joihin sain voimakkaita särkylääkkeitä, mutta ilmeisesti itselleni hormonit eivät saaneet päätä sekaisin, koska ei itkettänyt eikä mitenkään ollut sen erilaisempi olo kuin ennenkään. Lähinnä oli vain helpottunut olo, kun lapsi oli lopultakin vatsan tällä puolella. Me olemme kaikki yksilöitä ja olisin kyllä ihmetellyt, jos joku olisi tullut minulle sanomaan, että sitten synnytyksen jälkeen on pää sekaisin ja itkettää. Se oli kyllä synnytyksen jälkeen kummallista, että monta päivää oli todella voimakasta hikoilua, joka johtuu hormonitoiminnasta.
Iskee synnytyksen jälkeen, kun hormonitasot heilahtelevat. Sen pitäisi mennä ohi viimeistään parissa viikossa. Itsekin itkin sairaalassa, ei auttanut tieto, että hormoneista johtuu, ne tunteet on kuitenkin todellisia johtuivat sitten mistä tahansa. Mutta kyllä mulle ainakin tosta baby bluesista puhuttiin etukäteen. Se on eri asia kuin varsinainen synnytyksen jälkeinen masennus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
baby bluesista ja raskaudenjälkeisestä masennuksesta ja hormonimyllerryksen aheuttamasta tunnekuohuista yms. Tuntuu, että niistä kirjoitetaan paljonkin vauvalehdissä ja neuvolan esitteissä jne. Ehkä ei vaan ole osunut ap:n silmiin?
Mulla on kaksi lasta, ja vaikkei mulla mitään varsinaisia tunnemyllerryksiä eikä masennuksia olekaan ollut, niin sen tunnesiteen kehittyminen lapsiin on kestänyt mulla tosi kauan. Miltei koko ensimmäisen vuoden olen aina hoitanut vauvaa vähän kuin se olisi jonkun toisen oma. Siis ihan hyvin, ja vauvat on ollut ihania, mutta se kunnon rakkaus sitä omaa lasta kohtaan on syttynyt vasta sen ekan vuoden jälkeen, ja kasvanut siitä vuosi vuodelta suuremmaksi. Näin siis kummankin kohdalla. Jotenkin en kuitenkaan ole ollut edes huolissani siitä, olen ajatellut että no meillä näin.
Synnyttäneiden osastot ovat yllättävän erilaisia eri sairaaloissa, tiedän kokemuksesta. Kun joutuu kolmen muun naisen kanssa samaan ankeaan huoneeseen, jossa vauvat vuorotellen mahdollisesti itkevät ja äänekkäitä hoitajia ja vieraita tulee ja menee, ei paljon levosta ole tietoa. Perhehuoneita ei joka sairaalassa ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
joka sitten olikin täysin hoitamaton synnytyksen jälkeinen masennus. siinä kärsi niin äiti, lapsi kuin kaikki muutkin.
mulla kesti vuoden tai ylikin ennenkuin tykkäsin lapsestani. neuvolla sanoin, että kaikki on aina "ihan hyvin" niinkuin kaikille muillekin, jotka asiaa kysyivät. miehellä soitin monta kertaa itkien töihin, että en jaksa, en kestä enkä halua. eipä auttanu itku markkinoilla.
mutta arvostan, että kirjoitit tämän jutun tänne.
Raskaus on suhteellisen alussa, muttan mä osaa suhtautua sisälläni olevaan sikiöön kovin, tai oikeastaan ollenkaan tunteikkaasti. Vähän ahdistaa, kun monet lässyttää vaaveista, enkä ole itse ollenkaan samalla tunnetasolla kuin he. En ole oikeastaan varsinaisesti iloinnutkaan tästä raskaudesta, vaikka se oli toivottu. Pahimmasta ahdistuksesta sitä kohtaan olen onneksi päässyt eroon.
oli raskausaikana hieman samoja fiiliksiä, kuin sinulla, en ikäänkuin saanut mitään yhteyttä vatsassa kasvavaan vauvaani. Ihmettelin vaan, kun vauva liikuskeli ja potki, en saanut niistä mitään kiksejä. Lapsemme on myös esikoinen.
Heti synnytyksen jälkeen tunsin huumaa ja iloa lapsesta, hän oli niin suloinen ja pieni. Eipä mennyt kun muutama tunti, kun itkin. Puhuin kyllä sairaalassa hoitajille ja kaikki kertoivat tunteiden olevan normaaleja. Silti olisin halunnut tietää asiasta jo etukäteen, etten olisi niin kovin säikähtänyt tunteitani. Meillä perhevanmennuksessakaan asiasta ei puhuttu yhtään mitään.
Ap
että varmaan tunteet kehittyy sitten viimeistään, kun se vauva on syntynyt ja sitä on hoitanut vähän aikaa. Toivon vaan, että ympäristön ihmiset antais rauhan mun omille tunteille, eikä lässyttäisi kauheasti niitä vauvajuttuja. Esim. yksi mun erittäin hyvä ystävä on juuri sellainen "instant-äiti", että oli aivan 7. taivaassa raskaana ollessaan ja hehkutti vauvansa söpöyttä ja ihanuutta. Ei siinä mitään, suon sen hänelle, se on vilpitöntä. Mutta pelkään, että mun voi olla vaikeampi kestää sitä, jos kauheasti hössöttää samantapaisia juttuja mulle sitten, kun vauva on syntynyt, koska voi olla, että tunteiden "syttyminen" kestää jonkin aikaa.Ainakin hyvä asia, että saa näin netissä vertailla näitä kokemuksia! Tosi hyvä juttu, että kirjoitit omista fiiliksistäsi tänne.
Tosiaan rakkaudentunteiden syttyminen kesti minulla jopa useamman viikon. Oikeastaan vasta siinä 3 kk kohdalla aloin tuntea palavaa rakkautta vauvaa kohtaan. Silloin vauvalta saa jo palautetta, hymyjä jne. Vastasyntynyt vauvahan on kuin tuntematon ihminen, joka on muuttanut kotiinne asumaan.
Minulla myös kunnolla nukuttu yö sai loputkin ahdistuksen rippeet poistumaan. Mutta rakkaus lapseen ei heti senkään jälkeen syttynyt. Ahdistyusta sairaalassa lisäsi ehkä myös se, että vauva oli todella tuiman ja vakavan näköinen. Oli myös vaativa ja kiukkuinen tapaus :). Nyt hän on ihanan temperamenttinen ja nauravainen.
Tsemppiä raskausaikaan, synnytykseen ja äitiyteen :).
Helpottavaa kuulla tarinoitanne.
Terv. se esikoistaan odottava
lapsivuodeosastolla ja monella ensisynnyttäjällä ei ole mitään tietoa edes perusasioista (maidonnousu, jälkivuoto yms.), saati sitten muusta... en tiedä eikö niistä puhuta neuvolassa etukäteen vai keskittyvätkö äidit raskausaikana niin vain siihen tulevaan synnytykseen, että unohtavat sen jälkeiset opit jo ne kuullessaan...
Kaikenlaisia tunteita on työssä tullut nähtyä ja ihan normaalia suurin osa.
lapsivuodeosastolla ja monella ensisynnyttäjällä ei ole mitään tietoa edes perusasioista (maidonnousu, jälkivuoto yms.), saati sitten muusta... en tiedä eikö niistä puhuta neuvolassa etukäteen vai keskittyvätkö äidit raskausaikana niin vain siihen tulevaan synnytykseen, että unohtavat sen jälkeiset opit jo ne kuullessaan...
Kaikenlaisia tunteita on työssä tullut nähtyä ja ihan normaalia suurin osa.
Meidän neuvolassa kyllä vaan kytättiin, kuinka paljon paino on noussut ja kuunneltiin sydänäänet. Siinäpä se. Mistään maidonnousuista ei puhuttu koskaan. Jälkivuotoasiasta olin kuullut omalta äidiltäni. Netistä hain tietoa, mitä sattui löytymään. Mennessäni synnytykseen en edes tiennyt, miltä synnytyssali näyttää. Meillä ei pääse siihen etukäteen tutustumaan, kuulemma aiempina vuosina on päässyt. Olin hölmistynyt, kun synnytyssali olikin kuin olohuone, jossa oli sairaalasänky.
Perhevalmennuksessa terveydenhoitaja toi asian hyvin esille. Hän kertoi työstään synnyttäneiden osastolla ja siitä, kuinka yksi nuori äiti oli hysteerisenä itkenyt sängyssään ja potenut huonoa omatuntoa sen takia. Tämä hoitaja oli kehottanut katsomaan ympärilleen ja kas, olivat molemmat huomanneet, että useammalla äidillä oli itkettyneet silmät. Kuulemma on yleistä eikä sitä tarvitse hävetä - hormonit ne vaan siellä taustalla jyllää.