Miten estää eron jälkeinen apatia? Käytännön vinkkejä, pliis...

Rakkaussuhde "elämäni miehen" kanssa päättyi muutama viikko sitten eroon. Ilman mitään suurta draamaa, mutta sydän on silti heikoilla nyt. Olen yrittänyt valmistautua siihen, mutta huomaan apatian ja alakulon hiipivän seuraani. Luonnollistahan se, ja yritän kyllä ihan asiakseni myös surra ja kaivata, tehdä surutyötä, mutta se orastava lamaantuminen pelottaa. Haluaisin selviytyä tästä erosta vahvana ja lujana "I will survive"-laulun henkeen, en periksi antaneena, nuutuneena.



Heti tuoreeltaan eron jälkeen suunnittelin että tästä lähtee luja sinkkuputki, hommaan laastarihoitoja, biletän, menen ja hillun. No sitä tein yhtenä iltana (ilman sen kummempaa hoitoa), mutta onhan se niin, että alkoholi masentaa entisestään. Ja ajatus toiseen mieheen koskemisesta tuntuu pahalta. Onko se sitä, onko se sua auttanut?



Haluaisin jonkun listan itselleni, "things to do", jota toteuttaa. Tämä viikonloppu esimerkiksi meni enimmäkseen viltin alla nettipeliä (siis ilmaista, mut kuitenkin) nakutellessa. Pakolliset askareet hoidin, mitään kotitöitä en tehnyt, enkä edes itkenyt. Olin vain, ja se tuntui pelottavalta.



Huomisen aloitan lenkillä ennen töihin menoa, ajattelin ottaa siitä itselleni urakan; aamulenkit 3-6 kertaa viikossa. Lisäksi päätin nettirajoituksesta; max puoli tuntia (ne pakolliset) päivässä, ellei sitten jotain leffaa. Ruokavalio kevenee (joko mainitsin, että elin viikonlopun pääasiassa nuudeleilla, suklaalla ja sipseillä...), ties vaikka pääsisin niistä kuuluisista viidestä ylimääräisestä kilosta tässä ohimennen.



Mitä muuta? Ystäviä en totta puhuen jaksa/halua nähdä, ei ole virtaa; yhden hyvän kanssa puhun päivittäin, se on mulle sopiva just nyt. Joten mihinkään kulttuurimenoihin en voi repäistä itseäni. Mutta olisiko syytä sivistää itseään esim. hyvän kirjallisuuden parissa?



En mä tiedä, miten tästä pääsee järjissään yli. Mieli halajaa toisen luo, ja pahintahan tässä on se, että tiedän, että toinen kaipaa yhtä paljon. Se edellyttäisi kuitenkin tässä tapauksessa minun periksi antamistani asiassa, jossa en voi enää antaa periksi (ei mitään dramaattista, liittyen vaan elämänvalintoihin). Ei siis mitään julmaa kerrasta poikki -eroa tässä, ei toista naista, ei mitään syytä vihata toista ja repiä siitä voimaa. Tässä vaaditaan nyt vaan mielenlujuutta olla ottamatta yhteyttä, ja konkreettisia toimenpiteitä miten täyttää päivänsä.



Anteeksi pitkä tilitys; ehkä tämä on osa henkilökohtaista surutyötäni. Mielelläni lukisin teidän selviytymistarinoitani; oletteko huutaneet ja itkeneet äänen käheäksi ja sitten ravistelleet itseänne; oletteko täyttäneet päivänne hälyllä ja väsyneenä kuukahtaneet illan päätteeksi ilman ajatuksia nukkumaan; oletteko kenties lukeneet elämänhallintaoppaita ja kääntäneet asian voitoksi?



Halp... Kiitos.