Ikuisestiko ilman ystäviä?

Yleensä ihmiset löytää hyvät ystävänsä viimeistään lukiossa, joten jos ei parikymppisenä ole niitä löytänyt, tuskin löytääkään. Sellaisia pinnallisia tuttavia vain.

Lukion jälkeen lähdetään opiskelemaan ja lapsuuden ystävistä joudutaan monesti erilleen. Opiskeluystävätkin voivat jäädä harvemmin nähtäviksi tutuiksi, kun työllistymisen perässä taas muutetaan. Oman työllistymisen lisäksi myös kumppanin työllistymisen takia voi joutua muuttamaan ympäristöä.

Harvalla kai aikuisiän ystävät ovat täysin samat kuin lapsuudessa. Lapsi tutustuu toisiin lapsiin, aikuisiällä saman ikäisyydellä ei niinkään ole merkitystä vaan että on jtkin yhteistä.

Minä myös uskon, että aikuisiälläkin voi löytää ystäviä, ei aika ole koskaan ohi uusien ystävien. Se on vain haastavampaa, koska monilla tosiaan on jo ne parhaat ystävät, eikä perheen, työn ym puristuksessa ehkä ole aikaa tai energiaa tutustua uusiin ihmisiin ja antaa heille aikaa. Minulla on kaveripiirissä pari tosi mukavaa kaveria joiden kanssa koen olevani samalla aaltopituudella, mutta heillä kummallakin on jo se oma lapsuuden kaveripiiri ja olen kokenut olevani noissa kaverisuhteissa aina se aktiivinen osapuoli eli jos minä en ota yhteyttä niin eivät ota hekään. Mielellään näkevät jos tapaamista ehdotan, mutta sellainen yksipuolinen kaveruus tuntuu pidemmän päälle vähän turhauttavalta.



Pari ystävyyssuhdetta olen pilannut omalla nuoruuden tuittupäisyydelläni ja typerillä riidoilla. Jos nyt eläisin nuoruuden ja opiskeluajan uudelleen panostaisin paljon enemmän kaverisuhteisiin ja loisin ympärilleni laajan verkoston. Silloin olin krantumpi enkä jaksanut niin paljon panostaa ja sitä saan katua nyt aikuisiällä. Onneksi on mies ja perhe, muuten elämäni olisi aika ankeaa...



Halaukset kaikille yksinäisille!

Tuntuu vaan, että aika monet kolmi-nelikymppiset mökkiytyvät kotiin joko kumppanin tai perheen kanssa eli moni ei kaipaakaan niin kovasti tyttökaveria elämän ruuhkavuosina. Taisi olla kaikilla aiemmilla kirjoittajillakin puoliso/perhe. Eli voisiko olla niin, että ulospäin näyttää, että ette edes kaipaa seuraa? Itselleni ainakin tulee lähes kaikista perheellisistä sellainen kuva :(

löytää hyvät ystävänsä viimeistään lukiossa, joten jos ei parikymppisenä ole niitä löytänyt, tuskin löytääkään. Sellaisia pinnallisia tuttavia vain.

Juuri tästä mainitsin kirjoituksessani, joten onko pakko vääntää veistä haavassa? Tiedän että kirjoitit realistisesti, mutta juuri tuota en olisi halunnut kuulla.. Haluan uskoa, että löytäisin vielä ystävän, vaikka lukioiästä onkin jo aikaa. Elämäni on muuten oikein mukavaa, mutta varmasti vielä antoisampaa hyvien ystävien seurassa.

itse olen löytänyt sydänystäväni yli 30 vuotiaana.

sama vika täällä.oon tyytynyt kohtalooni,ja on kait musta sitten tullut erakko.

Tuntuu vaan, että aika monet kolmi-nelikymppiset mökkiytyvät kotiin joko kumppanin tai perheen kanssa eli moni ei kaipaakaan niin kovasti tyttökaveria elämän ruuhkavuosina. Taisi olla kaikilla aiemmilla kirjoittajillakin puoliso/perhe. Eli voisiko olla niin, että ulospäin näyttää, että ette edes kaipaa seuraa? Itselleni ainakin tulee lähes kaikista perheellisistä sellainen kuva :(

Tottakai aikaa ystäville on vähemmän, mutta tässä huolettaakin se aika kun lapset ovat isoja, eikä ole ketään ystävää jolle soittaa, että lähdetkö kahville.:( Lapset työllistää vain sen rajallisen ajan ja sitten menevät omia menojaan.

enkä rehellisesti ymmärrä mikä mussa on vikana

Kuulostat juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka ystävä ainakin minä haluaisin olla :) Aikuisilla vaan tahtoo olla jo niin monta rautaa tulessa, että ystävyyden kehittymiseen vaadittavan ajan löytyminen on kiven takana. Mitäs jos et etsisi nimenomaan sitä bestistä, vaan kyselisit kaveria juoksuharrastukseen, leffassa käyntiin jne. ja katsoisit kaikessa rauhassa, lähteekö jonkun kanssa synkkaamaan? En itse olisi koskaan uskonut, miten hyviä ystäviä saan opiskelukavereista, jotka ovat kaikki ihan erilaisia, mutta niin vaan yhteiset vuodet ja puuhastelu on hionut yhteen. Tärkeää on myös, että on antaa ilmaa ja avaruutta eli ei odota liikaa yhdeltä ihmiseltä, oli tämä se bestis tai sitten muu ystävä.

otantasi on tähän mennessä vain kaksi ihmistä kahden vuoden aikana, voi ihan hyvin olla, että he eivät vain elämäntilanteestaan johtuen olleet kiinnostuneita uusista tuttavuuksista eikä syy ollut sinussa.

Kuulostat juuri sellaiselta ihmiseltä, jonka ystävä ainakin minä haluaisin olla :) Aikuisilla vaan tahtoo olla jo niin monta rautaa tulessa, että ystävyyden kehittymiseen vaadittavan ajan löytyminen on kiven takana. Mitäs jos et etsisi nimenomaan sitä bestistä, vaan kyselisit kaveria juoksuharrastukseen, leffassa käyntiin jne. ja katsoisit kaikessa rauhassa, lähteekö jonkun kanssa synkkaamaan? En itse olisi koskaan uskonut, miten hyviä ystäviä saan opiskelukavereista, jotka ovat kaikki ihan erilaisia, mutta niin vaan yhteiset vuodet ja puuhastelu on hionut yhteen. Tärkeää on myös, että on antaa ilmaa ja avaruutta eli ei odota liikaa yhdeltä ihmiseltä, oli tämä se bestis tai sitten muu ystävä.

Olet oikeassa, että kiirettä pitää itse kullakin, mutta haluaisin uskoa, että aikaa löytyy ystäville jos vaan haluaa. En ole mielestäni mahdottomia vaatimassa, tapaaminen vaikka kerran kuussa olisi mukava piriste arkeen.

Olet oikeassa siinäkin, että ehkä bestiksen etsiminen ei ole se oikea tapa saada kavereita. Tuntuu vaan, että tuttuja riittää, mutta ei sen läheisempiä ihmisiä. Täytyy varmaan ryhdistäytyä ja pyytää jotain ihan mukavaa tuttavaa vaikka lenkille, vaikka siitä ei sen kummempaa syvempää ystävyyttä syntyisikään.

Vastauksesi sai minut paljon paremmalle tuulelle, kiitos!

itseasiassa en koskaan ole ajatellutkaan miltä ystäväni näyttävät..tärkeintä on, että ovat ihania ihmisiä ja tiedän, että voin soittaa 24/7 ja saan aina tukea oli tilanne mikä hyvänsä. Ja käyn vaikka koko maailmaa vastaan rakkaiden ystävieni puolesta. Se miltä he näyttävät on minulle aivan sama!

itseasiassa en koskaan ole ajatellutkaan miltä ystäväni näyttävät..tärkeintä on, että ovat ihania ihmisiä ja tiedän, että voin soittaa 24/7 ja saan aina tukea oli tilanne mikä hyvänsä. Ja käyn vaikka koko maailmaa vastaan rakkaiden ystävieni puolesta. Se miltä he näyttävät on minulle aivan sama!

En itsekään valitse tuttujani tai mahdollisia ystäviäni ulkonäön perusteella ja minullekin on aivan sama miltä kukakin näyttää, luonne on tärkein kriteerini samantyylisten arvojen lisäksi.

Mainitsin ulkonäöstäni vain sen vuoksi, että av-mammat eivät saisi aikaan haukkumisvyöryä siitä, kuinka minun pitäisi tehdä jotain itselleni, jotta en "pelottaisi" ihmisiä.

Ole iloinen ystävistäsi, koska he ovat kultaakin kalliimpia :)

löytää hyvät ystävänsä viimeistään lukiossa, joten jos ei parikymppisenä ole niitä löytänyt, tuskin löytääkään. Sellaisia pinnallisia tuttavia vain.

löytää hyvät ystävänsä viimeistään lukiossa, joten jos ei parikymppisenä ole niitä löytänyt, tuskin löytääkään. Sellaisia pinnallisia tuttavia vain.

tutustuin 36-vuotiaana erääseen henkilöön joka nykyään on yksi parhaista ystävistäni.

löytää hyvät ystävänsä viimeistään lukiossa, joten jos ei parikymppisenä ole niitä löytänyt, tuskin löytääkään. Sellaisia pinnallisia tuttavia vain.

Juuri tästä mainitsin kirjoituksessani, joten onko pakko vääntää veistä haavassa? Tiedän että kirjoitit realistisesti, mutta juuri tuota en olisi halunnut kuulla..

Haluan uskoa, että löytäisin vielä ystävän, vaikka lukioiästä onkin jo aikaa. Elämäni on muuten oikein mukavaa, mutta varmasti vielä antoisampaa hyvien ystävien seurassa.

Aloittajan viesti kuulosti ihan minun kirjoittamalta. Tosi lohduttavaa kuulla, että on muitakin samassa tilanteessa vaikka en tätä yksinäistä oloa toivoisikaan muille. Ehkä se on niin, että meitä yksinäisiä on loppujen lopuksi aika paljon, mutta muut näyttää aina paljon "suositummilta" kuin itse asiassa ovatkaan. Ja harvapa myöntää kasvotusten olevansa yksinäinen.



Minulla on se tilanne, että kavereita on jonkun verran eli sellaisia joita näen hyvin satunnaisesti lounaalla, kahvilla, harrastuksissa tms tai pidän yhteyttä mailitse. Läheisiä ystäviä joille voisin kertoa mistä vaan ei oikeastaan ole tai on ollut, mutta olen heistä vieraantunut ja heillä on uudet parhaat ystävät.:( Olen viimeisten vuosien aikana kokenut itseni välillä tosi yksinäiseksi; en kelpaa kenellekään bestikseksi, en ole kenellekään se tärkein. On minulla perhe ja miehen kautta meillä on laaja ystäväpiiri ja minä myös koen olevani juhlissa, työpaikalla ym suosittu ja sellainen jonka seuraan mielellään hakeudutaan. Siitä huolimatta mikään kaveruus ei johda sen syvemmälle. En oikein uskalla edes ehdottaa kovin paljon näkemisiä kenenkään kanssa, koska itsetuntoni alkaa olla alhaalla ja pelkään tuuppautuvani muiden seuraan. Ehkä minusta saa vähän etäisen kuvan tätä nykyä, olen jo alistunut tähän yksinäisyyteen. En oikeastaan kaipaisi kuin yhtä läheistä ystävää, mutta tuntuu että kaikilla muilla ne bestikset on jo olemassa. Minulla on suoraan sanottuna vaikeuksia miettiä edes lapsille kummeja kun jotain etäisempää kaveria tuntuu tosi hassulta pyytää. Monena unettomana yönä olen näitä juttuja miettinyt, mutta ei se läheinen ystävyyskään onnistu noin vaan kenen tahansa kanssa, pitää todella synkata.

Meillä todella on aivan samankaltainen tilanne, koska viestisi voisi olla aivan hyvin minunkin kirjoittamani.



Minäkin vaikutan suositulta ja seurani on monille mieleistä. Kuitenkin minustakin saa varmaankin etäisen kuvan. Mutta ehkä meidän molempien ongelmana onkin juuri mainitsemasi heikko itsetunto ystävyys asioissa ja tuppaantumisen tunne? Ehkä voisimme kumpikin yrittää lähentää välejämme jo olemassa oleviin ystäviin, ilman että tuntisimme itseämme tunkeileviksi tai loukkaantuisimme jos toisella ei olisi kiinnostusta enempään ystävyyteen?



Uskon positiivisuuteen, joten yritetään yhdessä uskoa, että meillekin löytyy vielä mukavat ystävät, eikö vaan? Jaksamista sinulle, sillä tiedän kuinka ikävää yksinäinen elämä on. Toisaalta yritetään muistaa, että monilla on asiat vieläkin huonommin.

Totta puhut. Uskon, että positiivisuus ja iloisuus ovat ainakin sellaisia ominaisuuksia joista ihmiset pitävät ja sellaisten ihmisten seuraan haluavat hakeutua. Toisaalta ei sitä voi itsestään tehdä erilaista kuin on tai ainakaan sellainen näytteleminen ei kanna kovin pitkälle. En tarkoita, että olisin synkistelijä, mutta en ole myöskään mikään yletön ilopilleri ja otan liian helposti itseeni erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa vaikka usein tylyys tms ei olisikaan kohdistettu minuun. Olen siis aika herkkä mikä saattaa näyttäytyä ulkopuolisista etäisyytenä ja jopa ylpeytenä.



Tämä yksinäisyys on ollut minulle tosi kova paikka, jo siitä kirjoittaminenkin repii vanhoja haavoja auki, niitä hylätyksi tulemisen tunteita tulee mieleen. Jos joskus vielä löydän läheisen ystävän, pidän hänestä lujaa kiinni enkä päästä pois ikinä. Yksinäisyys on kasvanut jopa niin isoksi möröksi mielessäni, että pelkään masentuvani. Joka kerta kun joku työkaveri tai muu kaveri puhuu parhaasta kaverista tai bestiksestä niin minua kouraisee ja syvältä. Minä en kelpaa kenellekään vaikka kaikki muut kelpaavat.;(

otantasi on tähän mennessä vain kaksi ihmistä kahden vuoden aikana, voi ihan hyvin olla, että he eivät vain elämäntilanteestaan johtuen olleet kiinnostuneita uusista tuttavuuksista eikä syy ollut sinussa.

Varmaan näin, tai sitten he noudattavat sitä kuuluisaa ja hyvää neuvoa, että vapaa-ajalla kannattaa olla ERI kaverit kuin työkaverit. Itsekin olen sitä noudattanut melko pitkälle ja vain harvasta työkaverista on tullut vapaa-ajan kaveria ihan tarkoituksella. Entisistä työpaikoista on jäänyt ystäväksi joitakin ihmisiä, kun olen lähtenyt eri työpaikkaan ja silloin on tullut ns. vapaa-ajan ystäviä myös heistä.

Kyllä niitä ystäviä löytää lukion jälkeenkin... Olen aikuisena ollessani ystävystynyt yhden naisen kanssa, kuka oli kerran samaan aikaan kanssani erään rekryfirman asiakas. :)