te jotka näette kuolemaa niin pelkäättekö sitä?

ev

rukoilen kuitenkin (en tosin tiedä, miltä) että saisin kunnon kipulääkityksen ajoissa...

Jokainen syntyy ja kuolee. Elämän alku ja loppu. Itselleni kuolleiden ihmisten näkeminen johti tunteeseen, että meillä on todella ruumis ja sielu, tai miksi sitä halutaan kutsua, joka ei ole riippuvainen ruumiista.

kannata pelätä. Ethän tunne mitään, et teidä mitään sen jälkeen. Mieti!

jos se on kivulias ja kärsimystä :(

Toivon itsekin tosiaan että kuolemastani tehtäisiin inhimillistä, jos se tulee kestämään. Asia sitten erikseen jos se tapahtuu tapaturmaisesti.



Mutta enemmän olen alkanut pelkäämään toisten menettämistä. Yhteenväliin näin ihan jatkuvasti painajaisia siitä, että joku läheiseni kuoli tai muuten vain poistui elmästäni. Oma kuolema ei kuitenkaan pelota.

Ethän tunne mitään

Kuolevan ihmisen "kuolinkamppailua" kovien kipujen valtaamana. Kaikki eivät nuku kauniisti ja hiljaa pois...

se kun hoitaa kuolevia, tekee omankin elämän rajallisuuden ja kuolevaisuuden todelliseksi. Se laittaa miettimään, miten arvokasta terveys, elämä ja elinvoima on. Ei voi pitää itsestäänselvyytenä, että saisi elää pitkään ja terveenä. Se opettaa kiitollisuutta. Jokainen päivä on otettava kiitollisena vastaan. Huomenna lääkäri voi sanoa sulle, että pahoittelen, mutta sulla on syöpä/ALS/tai joudut pahaan kolariin.



Mäkin toivoisin, ettei kuolemaa tarvitsisi tehdä loppuvaiheessa kovin kauaa. En haluaisi että mua elvytetään, jos olen kuolemansairas. Pelkään kuolemaa sairaalassa, yksinäisenä, kovissa kivuissa tai kovassa hengenahdistuksessa. Toivoisin kanssa että kuoleman hetkellä saisi olla rauha ja tietoisuus taivaaseen menemisestä.



sh

siinä tilanteessa, että tekee kuolemaa tai saa tiedon että on kuoleman sairas. En pelkää kuolemaa, mutta en halua kuolla. Kuoleminen tapahtumana voi todellakin olla hyvä ja onnistunut vailla kipua ja kärsimystä.



Työssäni kohtaa kuolemaa kuukausittain. Olen työssä kirurgisella osastolla, jossa tapaan paljon syöpäsairaita ja myös kuolevia.



Sairastuin vuosi sitten vakavasti. Se tunne, että minulta jää kaikki kesken, lapset on pieniä ja tämä on niin väärin oli ja on tosi vahva.



Elämä on tosi epäreilua, eikä minulla ole hengellistä vakaumusta, koska jos joku korkeampi voima olisi, se olisi oikeudenmukaisempi.

Useimmiten se on odotettu vieras. Toisaalta näen senkin että elämä ei ehkä edes vanhana ole valmiiksi eletty ja kuoleman voisi ottaa vastaan, niinkuin meille oppikirjoissa on opetettu, rauhallisin mielin ja kaikki meneisyyden pahat teot anteeksi annettuina ja saatuina, kaikki asiat selvitettyinä ja hautajaiset suurinpiirtein kahvin päälle napsautusta vaille valmiiksi laitettuina.



En varsinaisesti pelkää kuolemaa mutta kipuja ennen kuolemaa kyllä pelkään ja todella toivon ettei minun tarvitse kymmentä vuotta kitua sängyssä vaipoissa ja syötettävänä, osaamatta edes ilmaista että käsi on puutunut kyljen alla.