G: Synkimmät, kielletyimmät ajatuksesi tai tunteesi äitinä?

lasta tietysti rakastankin. Lapsi on erityislapsi ja välillä haastava. Tuosta tulee huono omatunto.

Ajatus itsensä tai lasten kuolemasta antaa tavallaan edes sen mielikuvan että on jotain vaihtoehtoja tai tapoja selvitä arjesta, jossa ei muuten juurikaan yleensä ole vaihtoehtoja. Se ajatus jotenkin auttaa jaksamisessa, vaikka tietääkin ettei ikinä muuttaisi ajatuksia teoiksi. Tuttu ajatus itsellekin enkä tunne siitä syyllisyyttä, kun selitän sen itselleni näin.

Joskus, kun lapsi on koko päivän kiukutellut, olen ajatellut vain lähteväni pois. Soittaisin miehelleni, että nyt riitti ja minä lähden. En tosin voisi koskaan näin tehdä. Olen myös ajatellut monta kertaa lapsen pilanneeni elämäni. Näitähän riittää, mutta olen hyväksynyt nämä ajatukset.



Väsyneenä herkästi ajattelen synkästi. Nykyään olen oppinut, että ensimmäisten surkeiden ajatusten myötä pakotan mieheni valvomaan lapsen kanssa, jotta saan levätyksi. Ajatukset ovat taas poissa.

Itselläni erittäin äänekäs ja holtiton 5-vuotias erityislapsi ja parivuotias uhmaaja, molemmat kovaäänisiä ja villejä poikia. Joskus isompi huutaa aivan suoraa huutoa vaikka hänelle sanoisi mitä tai yrittäisi estää. Pienempi usein nykyisin yhtyy karjuntaan, kun huomaa voivansa ärsyttää sillä äitiä. Isompi saattaa myös hakata pienempäänsä ja minua, purra, kynsiä ja potkia. Rikkoo ja heittelee tavaroita, ilmaisee aggressiota väkivaltaisesti, ruokailu on yhtä kauhua minulle. Ja voi riehua tuntikaupalla yhteen putkeen.



Kukaan hoitaja ei suostu häntä yksin hoitamaan, mutta ei minulla ole ketään apunani. Joskus huutoa ja villitystä on myös öisin. Apua on haettu ja on diagnosoitu, mutta ei mitään suurempaa vaikutusta käytökseen. Lapsi vaan kasvaa koko ajan ja pitely, ettei vanhingoita itseään tai pienempäänsä alkaa olla raskasta. Ei todennäköisesti koskaan pärjää omillaan.



Pahimpina kausina olen ajatellut lapsen/lasten sitomista ja suun sulkemista teipillä, pään hakkaamista seinään, heittämistä ikkunasta tai omaa itsemurhaani. Usein olen katunut lasten hankkimista. Joskus olen miettinyt että voisinko antaa lapseni pois. Sitten on taas parempia kausia, jolloin olen kauhuissani ajatuksistani.

Mutta en ole ikinä ajatellut sitä niin että se lapsi on syyllinen kaikkeen vaan että minä olen huono ja paha, että lapsen olisi ollut parempi olla syntymättä kun on saanut näin huonon äidin.

Mulla on vissiin jonkin asteen syömishäiriö ollut aina. Joko syön liikaa tai liian vähän.. Joskus katselin itseäni peilistä ja ajattelin että voi lapsiparkaa kun on näin ruma ja läski äiti.

Useimmiten vain ajattelen että joku muu olisi lapselleni parempi äiti..

Itseni kyllä. En tosissani, enkä usko että ikinä pystyisin tekemään itselleni mitään. Mutta pahimpina hetkinä tuntuu, että parempi noiden ois olla ilman mua.



Kumma kyllä, en ole koskaan tosissani ajatellut, että ois saanu jäädä nuo lapset tekemättä. Enemmän syytän itseäni siitä, että mulle on annettu kaks ihanaa tenavaa enkä osaa oikein olla niiden kanssa tai olla niistä tarpeeksi kiitollinen.



Mä oon masentuneena turhan arvaamaton, en väkivaltainen, mutta pimahtelen mitättömistä jutuista, huudan, itken, raivoan. Isommasta tytöstä (3,5v) selvästi huomaa, että mun itkuisina hetkinä se vetäytyy kuoreensa ja yrittää ottaa enemmän huolehtijan roolia kuin lapsen koskaan pitäisi. Niinä hetkinä tunnen ihan hirveää syyllisyyttä siitä etten kykene olemaan hänelle turvallinen aikuinen, ja se taas tietysti masentaa ja itkettää kahta kauheammin. En tiedä, miten pitkiä terapioita hän puolestaan isompana tarvitsee.



Oon ollut terapiassa kuopuksen syntymän jälkeen ja se auttoikin. Palasin töihin pari kuukautta sitten, mikä myös teki selvästi hyvää. Mun masennuksen tunteet vaan palaa aina, jos joudun olemaan yhtään pidempiä aikoja lasten kans keskenään, kuten jos mies on vaikka satunnaisesti viikonlopun töissä. Juuri aloitettu hormonaalinen ehkäisy ei myöskään kauheasti auta asiaa, mutta meidän oli pakko löytää joku kondomeja varmempi ehkäisymuoto, vahinkovauva tähän saumaan ois aika katastrofi.



Jostain luin, että hyväkin äiti voi ajatella heittävänsä lapsensa seinään, huono äiti tekee niin. Se ajatus mua yleensä auttaa.

vaikkakin tiedän, että nekin ajatukset ovat yleisiä ja hyvin harva mitään asian eteen tekee.



Usein väsyneenä ja ahdistuneena mietin, että miksi tein nämä lapset. Että ilman pääsisi niin paljon helpommalla. Ja poiskaan en niitä silti antaisi.



"Turpa kiinni" olen jopa pari keraa sähähtänyt yön pimeinä tunteina huutavalle ja valvottavalle lapselle. Ja heti iskee jumalattoman huono omatunto.



Siitäkin tunnen huonoa omaatuntoa kun koen olevani aina niin väsynyt ja kärsimätön. Haluaisin olla paljon reippaampi ja lämpimämpi äiti. Tällä hetkellä valvottavan vauvan ja uhmiksen kanssa ei vain ole rahkeita siihen.

Minusta aivan terve äiti ei voi synkälläkään hetkellä ajatella oman lapsensa tappamista! Silloin on jotain vialla. Omat kaksi lastani ovat molemmat valvottaneet vauvana. Viikkoja, kuukausia elin tunnin-parin unipätkillä nukkumatta yli kolmea tuntia kerralla. Silti synkin ajatus oli vain: eikö tämä ikinä lopu... ja toivoin tietysti että joku tulisi ja veisi vauvan jonnekin vaikka puoleksi vuorokaudeksi, että saisin nukkua. Uhmaiässä nuorempi lapsista oli niin raivostuttavan kamala, että pari kertaa teki mieli lyödä. Silloin ajattelin, että olen tulossa hulluksi... onneksi se meni ohi piakkoin. Mutta ei, minusta toistuvat ajatukset lapsen vahingoittamisesta tai tappamisesta eivät kuulu normaaliin äitiyteen! Hankkikaa apua.

Juuri tällaiset ihmiset ovat esim. vanhempina huonoja; kyky tuntea ja hyväksyä tunteita on rajoittunut ja ahdas. Olen tuntenut läheisesti juuri tällaisen ihmisen, ja hänestä tuli perheen perustettuaan kammottavan huono puoliso ja isä.

Jos se ei kaikilla sitä ole? Mä oon juuri tällanen et oon kokenut äitiyden positiivisena elämänvaiheena, ehkä osittain siksi, että mun lapset on olleet helppoja. Miksi mulla ei ole sitä oikeutta olla onnellinen jos kerran olen. Ei se ole kuule mitään tunteiden kieltämistä. Mä vaan rakastan mun lapsiani.

Jos lapsesi olisivat olleet vaikeita ja valvottavia, ihan varmasti sinullekin olisi tullut mieleen kaikenlaista pahimpina hetkinä. Se ei tarkoita että olisit ikinä toteuttanut ajatuksiasi. Sun on nyt vaan helppo täällä saarnata positiivisuudesta, koska et todellakaan tiedä, mistä puhut.

kaduttaa että tein toisen välillä tuntuu ettei olisi tarvinnut tehdä lapsia ollenkaan. joskus tuntuu että haluan tappaa itseni pari kertaa tuntunut että haluaisin kuristaa lapset :((

kerran että jos työntäisi vaunut mereen kun olin ulkoilemassa. siitä on nyt 5 vuotta ja vieläkin hirvittää miten moinen tuli mieleen pelästyin sitä heti itsekkin. olen tavallaan katunut lasta kun sain hänet väärän miehen kanssa ja jäin yh:ksi vauvan ollessa 2kk. ja yhdessä vaiheessa kun lapsi oli hoidossa paljon yö ja iltatöideni vuoksi niin ajattelin että jos en hakisikaan lasta enään kotiin. tuntui vaikealta hakea vaikka oli kiltti ja helppo lapsi