Kertokaa nyt minulle, että miksi miesten on niin vaikeaa vastata kysymykseen "miksi rakastat minua?"

Olen joutunut miettimään tätä samaa kysymystä ikävistä lähtökohdista, ja tässä oma vastausyritykseni rakkaalle vaimolleni:



Miksi rakastan H:ta??



Voiko rakkautta selittää?? Se on TUNNE.

Ei ainakaan millään yhdellä yksiselitteisellä vastauksella.

Tärkeintä on että rakastan – ja paljon.



Mutta yritän kuitenkin selittää:

H on kaunis ihminen sisältä ja päältä

H on nainen rinnalleni.

H on terveellä tavalla vaatimaton ja oman arvonsa tunteva

H:n kanssa on helppo elää ja olla.

H:hon voi luottaa.

On ihanaa jakaa kokemuksia ja tuntemuksia H:n kanssa

Negaation kautta ajateltuna – ilman H:ta elämäni olisi … niin mitä se olisikaan?

se on paljon helpompi listata syitä, miksi TUNTEE vihaa tms jotakuta kohtaan? Ei varmaan tartte paljon pohtia, mikä siinä anopin ontologisessa eksistenssisä saa kiehumaan raivosta. Jos ei osaa sanoa yhtäkään syytä sille, miksi rakastaa jotakuta, niin on se vähän omituista.

koska hän on huumorintajuinen, järkevä, hyvä sängyssä, ihanien lasteni äiti, luotettava, fiksumpi kuin minä, hyvännäköinen...Eläisin ilman häntäkin, mutta olisi se ainakin alkuun aika kurjaa. Joku muukin voisi korvata hänet jos liittomme loppuisi, mutta se olisi erilaista.



Muuttuuko rakkaus, jos teette listan miehen hyvistä ominaisuuksista ja joku ominaisuus muuttuu?

Mitä tuollaiseen pitäisi sanoa? Mistäs minä tiedän, mistä se rakkaus tulee, se nyt vaan on.

Toisinsanoen ei ole koskaan oikeastaan rakastanutkaan. Ottanut vaan vaimokseen paremman puutteessa?

Menee jo aika oudoksi logiikaksi. Ei kai rakkaudelle tarvitse osata syytä sanoa. Eikös ennemmin niinpäin, että jos kokee, että sille on jokin syy, ei oikeaa rakkautta olekaan, vaan puolison kanssa ollaan sen syyn (huumorintaju, rakastelutaito, isot tissit...) vuoksi.

kyllähän se oikea rakkauskin koostuu joistakin ominaisuuksista. Lastenkin kohdalla asia on niin, että omia lapsia useimmiten rakastetaan, vaikka nämä olisi millaisia, mutta vain siksi, että ne on omia, tai ainakin ne koetaan omiksi ja vähän niin kuin identiteetin jatkeeksi. Jos joku muu olisi kasvattanut ne itse synnytetyt lapset, niin niitä pitäisi ärsyttävinä riiviöinä, jos vastaan tulisivat, eikä tietäisi, keitä ne on.

Kysyimme miehen kanssa yhdessä tyttäreltämme 10-v, miksi tyttö rakastaa isäänsä. Vastaus oli suora ja selvä:" Koska iskä on mukava, ihana, se pelleillee ja leikkii, se kuuntelee ja rakastaa vaikka minua kiukuttaa"



Seuraavaksi kysyimme pojalta 11-v, miksi poika rakastaa isäänsä. Vastaus oli suora: "Ei tuohon voi vastata..Sama kun kysyisi, miksi joku rakastaa suklaata.."



Se on vain miehen ja naisen ero, sen kanssa pitää osata elää..



t. 21

se on ehdotonta ja ei takerru ominaisuuksiin. Ja vaikka mies sanoo suoraan vastauksen, kuten edellä "se ei ole laskutuoimituksia" nainen ei ymmärrä sitä koska hän mittaa omaa rakkauttaan ilmeisesti näin:

- iso palkka

- hyvä isä

- sängyssä hyvä

-huumorintajuinen jne

Aivan kuin treffilistana, MILLAINEN miehen tulee olla, ei niinkään että mies on mikä on ja hänet hyväksyn sellaisena.

Rakkaus joko on ja se riittää, tai sitten sitä ei ole. Silloin kun rakkaus loppuu voi alkaa miettiä niitä syitä, miksi ei pidä toisesta.

Aamen.