Miten yksinhuoltajaksi jäämisen surusta pääsee ikinä yli???

Olen myös etsinyt vertaistukea netistä, törmäten enimmäkseen ihan kauheisiin yksinhuoltajia leimaaviin keskusteluihin ja tullut niistä entistä masentuneemmaksi, eikä vähiten tällä palstalla. Minun on vaikea ymmärtää sitä että jotkut uskovat koko elämän hallitsemisen olevan oikeasti ennalta mahdollista. Olen välillä tosi syvällä synkkyydessä mutta lasten kautta koen iloa ja toivoa tulevaisuudesta. ap

ulkopuolista hyväksyntää ja kyttäämästä toisten mielipiteitä. Kun hyväksyt itse itsesi ja armahdat itsesi myös siitä että olet tehnyt parhaasi niin tilanne helpottuu. Itselle pitää antaa anteeksi. Ja marttyyrius on eräänlaista piiloaggressiivisuutta, ettei siihen suuntaan kannata mennä. Ehkä olet vihainen sille miehellesi, muttet uskalla tunnustaa sitä, kun naisena on hyväksyttävämpää olla se kunnollinen ja uhri? hauku se miehesi jollekin/paperille, metsän puille alimpaan helvettiin. ja anna sitten hällekin anteeksi, ei varmaan tahallaan sairastunut? Siis ihan epäkristillinen armo auttaa paljon. Ja sitten voitkin alkaa iettiä mistä kaikesta on syytä olla kiitollinen. Ihmisille tapahtuu paljon pahoja asioita, vieläkin pahempia kuin sulle.

Mutta etköhän sinä ole nyt vähän kohtuuton itsellesi. Jokainen, joka tietää tarinasi, varmasti ymmärtää, että kohdallasi ei ollut muuta hyvää vaihtoehtoa. Ole enemmin ylpeä siitä, että pystyit tähän ratkaisuun. Kaikki eivät pysty ennenkuin jotain ikävää sattuu. Ja se on minusta paljon surullisempaa. Lopulta kaikki pariskunnat ja yksinhuoltajat tarvitsisivat enemmän tukea yhteisöltä.



Nokka pystyyn ja ole ylpeä tämänhetkisestä hyvästä tilanteesta.

Ja sitten voitkin alkaa iettiä mistä kaikesta on syytä olla kiitollinen. Ihmisille tapahtuu paljon pahoja asioita, vieläkin pahempia kuin sulle.

Ajattele, että lapsesi ovat terveitä, kumpikaan lapsistasi ei ole kuollut. Avioero ja yksinhuoltajuus eivät tule estämään sinua tai lapsiasi tekemästä mitään. Lapsistasi voi tulla ihan mitä tahansa, vaikka heillä ei olekaan ydinperhettä. Ja sinullakin on vielä suurin osa elämästä jäljellä, ja kaikkea mukavaa on sinulla vielä tiedossa - jos vain hyväksyt nykytilanteen ja annat kaiken kivan tulla elämääsi.

Sinun on aika lukea kunnon kirjallisuutta. Lue uudestaan ja uudestaan, kunnes sisäistä. Aloita lukemalla vaikka Ben Malinen: Häpeän monet kasvot tai Salme Blomster Musta, valkoinen häpeä.

Mutta etköhän sinä ole nyt vähän kohtuuton itsellesi. Jokainen, joka tietää tarinasi, varmasti ymmärtää, että kohdallasi ei ollut muuta hyvää vaihtoehtoa. Ole enemmin ylpeä siitä, että pystyit tähän ratkaisuun. Kaikki eivät pysty ennenkuin jotain ikävää sattuu. Ja se on minusta paljon surullisempaa. Lopulta kaikki pariskunnat ja yksinhuoltajat tarvitsisivat enemmän tukea yhteisöltä.

Nokka pystyyn ja ole ylpeä tämänhetkisestä hyvästä tilanteesta.

miettiä mitä mieltä joku tynnyrissä kasvanut hölmö on yksinhuoltajuudesta tai ylipäätään elämän vaikeista ratkaisuista. asia on iin että vain vastaavan kokeneet TIETÄVÄT mistä on kyse, muut vain peilailevat omia pelkojaan, asenteitaan, tunnevammojaan. Eikä elämässä muutenkaan voi miellyttää kaikkia.

maailman vaikutusvaltaisin ihminen, Yhdysvaltain presidenttikin on yksinhuoltajaäidin kasvattama. Isänsä oli juoppo sekopää, joka ei lapsistaan huolehtinut.

joka näkyi erään toisen ketjun yhteydessä.

Joku mulle vastannut oli oikeassa: ei tähän totu.

Elä vain ala ajattelemaan että perheenne on huonompi koska siinä on vain yksi aikuinen. Kyllä se riittää ja sinäkin selviät. Ei miehesi sairastuminen ole sinun epäonnistumista, se on vain elämää. Elämä ei ole aina reilu.



Halaus ja voimia sinulle, kyllä sinä selviät.

Pahimpia ovat tilanteet joissa lapsi suree. Mä en voinut vaikuttaa siihen mitä perheellemme tapahtui, mutta silti suru on välillä niin voimakasta että se tuntuu fyysisenä kipuna, lamaavana. Uutta suhdetta en voisi itse ajatellakaan, se tuntuisi todella epäreilulta lasta kohtaan. Toisaalta en myöskään enää katso ansaitsevani rakkautta, koska olen siinä epäonnistunut.

Jos suhtautuu yksinhuoltajuuteen kivikautisesti, tuntuuhan se varmaan ylitsepääsemättömältä. Minusta se on ihan normaali perhemuoto, ei sen kummempaa. Ovatpahan vanhemmat osanneet lähteä erilleen jos yhteiselo ei ole luonnistunut.

ja elää normaalia elämää kun asenteet yhäreitä kohtaan ovat näitä:

"– Vähintäänkin kouluikäiset pojat, ehkä jopa nuoremmatkin, tulisi pääsääntöisesti määrätä isien huoltoon, sanoo Hannuniemi.



– Ilman miehen mallia kasvaneet pojat syrjäytyvät, he käyttävät päihteitä ja heistä tulee rikollisia."



Vaihtoehdot mun lasteni tulevaisuuden osalta on siis jo ennalta määrätty. Kun henkisesti sairastunut isä ei pysty enää osallistumaan heidän elämäänsä, niin heistä tulee joko rikollisia tai narkkareita. Mun työpanoksellani, vanhemmuudellani, tuellani ei millään ilmeisesti ole mitään merkitystä.

ja elää normaalia elämää kun asenteet yhäreitä kohtaan ovat näitä:

"– Vähintäänkin kouluikäiset pojat, ehkä jopa nuoremmatkin, tulisi pääsääntöisesti määrätä isien huoltoon, sanoo Hannuniemi.

– Ilman miehen mallia kasvaneet pojat syrjäytyvät, he käyttävät päihteitä ja heistä tulee rikollisia."

Vaihtoehdot mun lasteni tulevaisuuden osalta on siis jo ennalta määrätty. Kun henkisesti sairastunut isä ei pysty enää osallistumaan heidän elämäänsä, niin heistä tulee joko rikollisia tai narkkareita. Mun työpanoksellani, vanhemmuudellani, tuellani ei millään ilmeisesti ole mitään merkitystä.

Suurin osa on terveitä ja sun piti silti mennä ottamaan se heikoin lenkki. Varmasti olisi aihetta katsoa peiliin, minulta ei riitä teille sääliä.

t.naimisissa ja 21 vuotta rakastuneena terveen ihanan miehen kanssa

Miehen malli on varmasti hyvä olla, muttei sen tarvitse olla isä. Eli varmasti teillä jotain sukulaisia, setiä, vaareja, serkkuja? Miten miehesi vanhemmat? Ovatko he hylänneet teidät eron vuoksi? Onhan teidän lapsilla varmasti joku miespuolinen henkilä elämässään. Jos sitä murehdit.



Aika parantaa yleensä suurimman osan haavoista, ja pystyt toivottavasti jossain vaiheessa ajattelemaan myös muita miehiä. Mutta saattaa olla että jonkinlainen suru jää loppuelämäksi.

ja elää normaalia elämää kun asenteet yhäreitä kohtaan ovat näitä: "– Vähintäänkin kouluikäiset pojat, ehkä jopa nuoremmatkin, tulisi pääsääntöisesti määrätä isien huoltoon, sanoo Hannuniemi. – Ilman miehen mallia kasvaneet pojat syrjäytyvät, he käyttävät päihteitä ja heistä tulee rikollisia." Vaihtoehdot mun lasteni tulevaisuuden osalta on siis jo ennalta määrätty. Kun henkisesti sairastunut isä ei pysty enää osallistumaan heidän elämäänsä, niin heistä tulee joko rikollisia tai narkkareita. Mun työpanoksellani, vanhemmuudellani, tuellani ei millään ilmeisesti ole mitään merkitystä.

Suurin osa on terveitä ja sun piti silti mennä ottamaan se heikoin lenkki. Varmasti olisi aihetta katsoa peiliin, minulta ei riitä teille sääliä. t.naimisissa ja 21 vuotta rakastuneena terveen ihanan miehen kanssa

Toi oli varmasti jotain sairasta huumoria, mutta ei ollut ihan sen paikka tää ketju.

koet tämän yksinhuoltajuuden niin karmaisevana. Se johtunee siitä, että olet määritellyt onnen mittariksi parisuhteen ja ydinperheen. Ja kun sinulla on näin tiukka raami, mikä on oikein ja mistä onni tulee - niin ei ihme, että ahdistaa.



Sinun pitäisi pystyä päästämään irti omista uskomuksista (uskomuksesi on siis juuri tuo, mikä on onnen mittari) ja hyväksymään elämäsi sellaisena kuin on.



Jos todella haluat päästä yli, niin kokeile seuraavaa: kiitä joka ilta viimeiseksi (Jumalaa/universumia/maaiulmankaikkeutta/mihin ikinä uskot) siitä, että olet yksinhuoltaja, elämäsi on tällaista tällä hetkellä. Samalla anna itsellesi anteeksi, että olet yksinhuoltaja. Anna myös anteeksi Jumalalle/universumille, että olet joutunut yksinhuoltajaksi. Jos et pysty oikeasti kiittämään ja antamaan anteeksi, niin sano, että TAHDON olla kiitollinen ja antaa anteeksi. Ja muista puhua ääneen.



Tämä voi kuulosstaa hassulta, mutta se toimii.Ei päivän jälkeen, ei ehkä vielä viikonkaan jälkeen, mutta ajan kanssa. Minä teen aina kaikille asioille näin, mitä en pysty hyväksymään. Ja se helpottaa. Kun vain ääneen rukoilee tämän kerta toisensa jälkeen. Näin minä olen päässyt avioerosta yli.

ja elää normaalia elämää kun asenteet yhäreitä kohtaan ovat näitä:

"– Vähintäänkin kouluikäiset pojat, ehkä jopa nuoremmatkin, tulisi pääsääntöisesti määrätä isien huoltoon, sanoo Hannuniemi.

– Ilman miehen mallia kasvaneet pojat syrjäytyvät, he käyttävät päihteitä ja heistä tulee rikollisia."

Vaihtoehdot mun lasteni tulevaisuuden osalta on siis jo ennalta määrätty. Kun henkisesti sairastunut isä ei pysty enää osallistumaan heidän elämäänsä, niin heistä tulee joko rikollisia tai narkkareita. Mun työpanoksellani, vanhemmuudellani, tuellani ei millään ilmeisesti ole mitään merkitystä.

Suurin osa on terveitä ja sun piti silti mennä ottamaan se heikoin lenkki. Varmasti olisi aihetta katsoa peiliin, minulta ei riitä teille sääliä.

t.naimisissa ja 21 vuotta rakastuneena terveen ihanan miehen kanssa

että sinä olet terveempi kuin moni muu tälle palstalle kirjoittaneista (vrt. tämä kirjoittaja). Sinä sentäs olet inhimmillinen...

"– Vähintäänkin kouluikäiset pojat, ehkä jopa nuoremmatkin, tulisi pääsääntöisesti määrätä isien huoltoon, sanoo Hannuniemi.

– Ilman miehen mallia kasvaneet pojat syrjäytyvät, he käyttävät päihteitä ja heistä tulee rikollisia."

kun niistä tulee vain paha mieli. Kannattaa jättää lukematta. Ja vielä vähemmän on järkeä siinä, että pitää tuollaiset jutut mielessä ja etsii ne käsiinsä myöhemminkin, jotta voi lainata tähän ketjuun.

Kyllä siinä itsesäälissä saa piehtaroida, kun noin ehdottomasti sitä haluaa. Mutta ei niin ole pakko tehdä. Tuollaiset itseä suututtavat jutut voi vain hypätä yli. Ja voi myös ottaa järjen käteen siinä, ettei ota tuollaisista väitteistä itseensä, kun isä ei kerran pysty lapsista huolehtimaan. Eihän tuo Hannuniemi tarkoita, että lapset pitäisi kyvyttömälle isälle antaa, joten ei pidä loukkaantua väitteestä, joka on suunnattu ihan muihin perheisiin.

Ja tuollaisia väitteitä ei pidä tyhmyyksissään mennä tulkitsemaan niin, että jokaisesta isättömästä pojasta tulee rikollisia. Sillä jokainen normaali aikuinen tietää, ettei asia ole niin.

Siispä sanoisin ap:lle, että lopeta itsesi ruoskiminen, kun siihen ei ole syytä. Anna itsellesi enemmän armoa. En minä syytä sinua tilanteestasi. Et ole sille mitään voinut, et sinä pyytänyt miestäsi sairastumaan ja muuttumaan.

Mutta siitä syytän sinua, että haluat piehtaroida itsesäälissä. Tavallaan tietenkin ymmärrän sen, että olet ajautunut tuohon itsesääliin, koska tämä teidän perheen tragedia on todella surullinen. Mutta vielä surullisemmaksi tuo tragedia tulee joka päivä siitä, ettet löydä tietä siitä ulos. Kuitenkin se ulospääsy on aivan edessäsi. Toivottavasti terapiassa löytyy tuo ulospääsy. Jos ei ala löytyä, niin etsi uusi terapeutti, ettei koko loppuelämäsi valu hukkaan.