Lue keskustelun säännöt.
Olisi varmaan pitänyt yrittää kovemmin päästäkseen terapiaan
01.02.2011 |
Olisi pitänyt vaikka anella sosiaalitoimistosta maksusitoumusta, mutta kun ei yksinkertaisesti kehdannut. Olotila on nollassa, ei vielä jäässä. Huomaan taas merkkejä uupumuksesta, väsymyksestä ja itsetuhoiset ajatukset ovat taas alkaneet samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla hiipien ryömimään jostain. Turhaa, oi niin turhaa tämä minun touhuni.
T: väsynyt ja traumatisoitunut ääliö
Kommentit (29)
Eikö teidän paikkakunnalla ole kunnallista mielenterveystoimistoa?
Minä olen asioinut kuntapuolella pariin otteeseen elämäni aikana. Olen saanut terapiaa paniikkihäiriöön ja masennukseen.
On. On täällä. Jonot on pitkät ja vain muutama kunnallinen psykoterapeutti löytyy. Periaatteessa jokainen uusi "ohjataan" mieluummin Kelalle. Sitten minä etsin nimenomaisesti minulle sopivaa terapeuttia, jonka työmenetelmänä on kognitiivisanalyyttinen psykoterapia (ja nimenomaisesti traumojen työstötaitoa).
Tosin ei sillä väliä enää ole mitä etsin. Eihän tässä nyt ole muuta tehtävissä kuin yrittää joko päästä niihin alimitoitettuihin palveluihin kunnallisella puolella, jossa ei tiedä miten kemiat toimii ja mitä työmuotoa käytetään tai aloittaa alusta ja yrittää päästä maksulliseen terapiaan maksusitoumuksella... TAI odottaa, kunnes ehkä valmistun koulusta, pääsen töihin, saan maksettua opintolainani ja voin tuhlata itseeni ja terveyteeni rahaa.
T: alkuperäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli kelan on pakko myöntää se jos ehdot täyttyvät. Näitä ovat mm. pysyvä hoitosuhde psykiatrian erikoislääkäriin.
Ja terapiaoista tulee maksettavaksi kuitenkin omavastuu eli ilmaista se ei ole.
eli kelan on pakko myöntää se jos ehdot täyttyvät. Näitä ovat mm. pysyvä hoitosuhde psykiatrian erikoislääkäriin.
Ja terapiaoista tulee maksettavaksi kuitenkin omavastuu eli ilmaista se ei ole.
Näistä ehdoista minun täytyy juuri kysyä. Olen enää puolivuosittaisessa seurannassa ja seuraava kerta on ensi keväänä. En ole siis käynyt itse psyk.polilla sitten viime syyskuun.
Hoitosuhde tosin ei edellytä hoitosuhdetta vain psykiatrian erikoislääkäriin, vaan esimerkiksi psykologille. Erikoislääkäri kirjoittaa lausunnon ja voi tarvittaessa määrätä lääkitykset (joiden ottamattomuus saattoi vielä viime vuonna merkitä (laitonta) hylkäävää päätöstä, koska sen ei pitäisi olla hoitoon pääsyn ehto.
eli kelan on pakko myöntää se jos ehdot täyttyvät. Näitä ovat mm. pysyvä hoitosuhde psykiatrian erikoislääkäriin.
Ja terapiaoista tulee maksettavaksi kuitenkin omavastuu eli ilmaista se ei ole.
Näistä ehdoista minun täytyy juuri kysyä. Olen enää puolivuosittaisessa seurannassa ja seuraava kerta on ensi keväänä. En ole siis käynyt itse psyk.polilla sitten viime syyskuun.
Hoitosuhde tosin ei edellytä hoitosuhdetta vain psykiatrian erikoislääkäriin, vaan esimerkiksi psykologille. Erikoislääkäri kirjoittaa lausunnon ja voi tarvittaessa määrätä lääkitykset (joiden ottamattomuus saattoi vielä viime vuonna merkitä (laitonta) hylkäävää päätöstä, koska sen ei pitäisi olla hoitoon pääsyn ehto.
Tiedän siis lain muuttuneen tämän vuoden alussa. Ja hyvä niin! Mahdollistaa useammalle hoitoon pääsyn... ainakin teoriassa. Eli niille, joilla on se varaa maksaa.
Siis, sä voit hakea Kelan terapiaa, muista se.
Onko sulla vakavia traumoja?
Muista että jos kemiat ei kohtaa ja työntekijä on ääliö, kuten kuvailit, sulla on oikeus vaihtaa sitä henkilöä!
Varmasti löydät vielä "sen oikean".
Minäkin oon samassa jamassa, apua pitäis saada ja traumatisoituminen vakavaa. Mutta käyn väärässä paikassa..
Voi itkut. Pakko näköjään mennä. Palaan myöhemmin uudelleen takaisin, kunhan saa hoidettua pakolliset menot.
Voimia sinun omaan kamppailuusi, tuo on oikeasti harmillista. Miten olet kartoittanut omia palvelumahdollisuuksia? Oletko pohtinut miten sinä pääsisit sellaiseen paikkaan, jossa apu olisi kohdennettu juuri sinua varten?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun vain lähetin sinne anomuksen. Ei se sen vaikeampaa ollut. Olen siis siellä muutenkin vakiasiakas.
kun vain lähetin sinne anomuksen. Ei se sen vaikeampaa ollut. Olen siis siellä muutenkin vakiasiakas.
Olen itsekin pakon edessä asiakkaana. Ehkä kyse on enemmänkin siitä, ettei yksinkertaisesti kehtaa. Mikä on ehkä typerää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kun vain lähetin sinne anomuksen. Ei se sen vaikeampaa ollut. Olen siis siellä muutenkin vakiasiakas.
Kyllä, nyt käy kateeksi! Itsellä ei mitään mahdollisuuksia mennä terapiaan ja maksaa sitä itse mutta on se hyvä että joillekin seKIN annetaan tarjottimella.
haku terapeuttiaan, vaan on kiitollinen, eikä edes jaksa hakea ykstyisterapiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta haluan vielä laittaa linkin Kelaan psykoterapioista http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/010709125634SV?OpenDocument
Kannustan sinua vielä jatkamaan avun hakemista! Vaikka turhauttaakin. Terapia on kohentanut monen elämänlaatua pysyvästi.
Ja et ole ääliö, vaan fiksu ihminen, kun tunnistat,että elämän ei pidä olla pelkkää uupumusta. Kyllä tarkoitus on, että jaksaa oikeasti elää.
Kaikkea hyvää!
diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
kun vain lähetin sinne anomuksen. Ei se sen vaikeampaa ollut. Olen siis siellä muutenkin vakiasiakas.
On teillä lusmuilla helppoa
Kyllä, nyt käy kateeksi! Itsellä ei mitään mahdollisuuksia mennä terapiaan ja maksaa sitä itse mutta on se hyvä että joillekin seKIN annetaan tarjottimella.
Olen aidosti pahoillani siitä, ettei tämä toteudu taloudellisesti kohdallasi. Ymmärrän kyllä viestisi katkerankin sävyn. Tällaisissa tapauksissa näkee selvästi sen, miten kunnan mitoittamat resurssit ovat liian vähäiset. Sillä kunnilla on usein oikeasti pula juuri kunnallisista psykoterapeuteista.
Yksityisen kautta taas pääsee hoitoon, mutta liian monelle se on aivan liian suuri kustannus. Jäljelle jäävät ne, joilla on siihen todellisuudessa varaa. Koska ei voi sanoa, että edes kaikki toimeentulotukea saavat saisivat tämänkin ns. tarjottimella. Se on suuri investointi, joten etuoikeutetuiksi tähän mahdollisuuteen ovat hyvätuloiset. Pieni prosentti kaikista tarpeessa olevista.
Neuvoisin kyllä sinua silti kokeilemaan vielä. Kunnallinen sosiaalitoimi voi käyttää harkintaa tehdessään päätöksiä. Tiedän, että se on pieni ikkuna, mutta suosittelen vielä yrittämään.
Toivon todella, että saat tarvisemasi avun!
T: alkuperäinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan oikeasti traumatisoitunut hauku terapeuttiaan, vaan on kiitollinen, eikä edes jaksa hakea ykstyisterapiaa.
Kukaan ei haukkunut ketään. Olen oikeasti pahoillani, ettei kommunikaatiomme toiminut.
Näkisin asian kuitenkin näin:
Meitä on erilaisia. Meistä jokainen ei tule jokaisen kanssa toimeen. Joskus sen oikean ihmisen löytymiseen tarvitaan ihmettä. Kunnallisella puolella en sitä ihmistä kohdannut. Ja voin varmuudella sanoa, että suhteestamme ei rakentunut mitään hyvää. Sen sijaan minä löysin sen ihmisen toisaalta. Hän auttoi minut eteenpäin, auttoi ylös, kuunteli ja rakensi minun kanssani polkua elämään. Hän ei kuitenkaan ole psykoterapeutti. Psykologikäynnit ovat merkitykseltään erilaisia kuin pitkäaikainen psykoterapia, joka on intesiivisempää ja minää rakentavampaa.
Toiseksi haluaisin kiinnittää huomiosi siihen, että juuri ihmiset, joilla on kertynyt paljon ongelmia luottamuksessa, sen voittaminen ja sen rakentaminen on suuren työn takana. Ikinä en sitä onnistunut rakentamaan tämän toisen psykologin kanssa, enkä usko että onnistuisinkaan. Lähtökohtana sen rakentamiselle on avoimuus, tasavertaisuus, dialogisuus, näkeminen, kuuleminen. Siinä ei tyrmätä, alenneta tai kielletä toista ja toisen tunteita järjestelmällisesti. Minullekin eleiden lukeminen hänen ilmeistään teki kipeää. Kun kasvoilta paljastui selvä kauhu, ärtyminen ja vihamielisyys tai etovuus minun oveni sulkeutuivat. Se eleiden, ilmeiden ja muiden lukeminen on ollut minulle merkityksellistä. Se on ollut yhtä kuin näennäinen turva turvattomuuden keskellä. Jotain mistä arvata milloin kannattaa hiipiä.
Minusta suurin ja minua eniten loukannut tyrmäämisen muoto oli se, että hän päätti mistä saan puhua ja mistä en. Kun yritin varovasti voittaa pelkoni, itseni ja epäluottamuksen kokeilemalla saada suuni auki siitä, missä painajaisessa elän kun koen koettuja raiskauksiani uudestaan ja uudestaan ja uudestaan öisin unissa hän totesi "Ei sellaisia saa ja kannata muistella".
Miksi minun pitäisi olla kiitollinen? Ja mistä? Olen pahoillani, että homma meni näin nurinkurisesti. Kiitollinen olen siitä, että olen hengissä, etten kuollutkaan yrittäessäni itsemurhaa. Kiitollinen siitä, että minulla olen elämässäni kuitenkin tilanteessa jossa tajuan nykyisyyden merkityksen. Oman merkitykseni lapsille. Oman mieheni merkityksen minulle. Sitten minä olen onnellinen siitä, että minä sain kohdata sen yhden tärkeän ihmisen, joka kohtasi minut kokonaisena, kaikesta siitä mustasta huolimatta, joka minussa silloin velloi. Joka jaksoi etsiä minulle apua ja ottaa minua vastaanotolleen katsomaan kun itkeä pillitin ja vuodatin kaiken limaisen ja likaisen itsestäni. Joka jaksoi pistää minut katsomaan elämää silmästä silmään.
HOIDON LÄHTÖKOHTANA EI OLE KIITOLLISUUS HOITAVAAN HENKILÖÖN!
ME EMME OLE SAMANLAISIA! Meillä jokaiselle on omat subjektiiviset kokemukset. Oma menneisyy ja nykyisyys, oma tulevaisuus. Siksi sinä et voi määritellä kaikkia samaan muottiin.
T. alkuperäinen
mutta haluan vielä laittaa linkin Kelaan psykoterapioista <a href="http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/010709125634SV?OpenDocument" alt="http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/010709125634SV?OpenDocument">http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/010709125634SV?OpenDocumen…;
Kannustan sinua vielä jatkamaan avun hakemista! Vaikka turhauttaakin. Terapia on kohentanut monen elämänlaatua pysyvästi.
Ja et ole ääliö, vaan fiksu ihminen, kun tunnistat,että elämän ei pidä olla pelkkää uupumusta. Kyllä tarkoitus on, että jaksaa oikeasti elää.
Kaikkea hyvää!
diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
Hei ja kiitos paljon kannustajille ja sinulle Meiju.
Edellinen lausuntoaika meni umpeen, joten itse hakuprosessi ei ole tuntematon. Se taloudellinen puoli ja ajallinen sitten on.
En tiedä vielä miten saisin uuden lausunnon ja olisiko mahdollista yrittää uudelleen. Nyt kun en varsinaisesti enää vakituisilla käynneillä ole kunnallisella puolella käynyt sitten viime vuoden syksyn. Jos se vaatisi uudestaan säännöllisiä käyntejä, niin... jaa-a, mitenköhän siinä sitten etenisi. En tiedä vielä. Tämä on nyt vähän avoimena.
Täytyy vain yrittää järjestää ajatukset tästä. Jos pääsisin edes loppusuoralle opinnoissa, niin ehkä sitten ajallisesti antaisi periksi. Sitten jääkin se taloudellinen puoli.
Mutta katsoo nyt. Syitä, syitä. Minulta löytyy monta syytä luovuttaa. Häpeää ja pelkoa tämä on kai suurimmaksi osaksi niin monesta asiasta.
Vaan nyt loppuu minun valittaminen. Olen nyt tämän polun valinnut ja sitä seuraan, kunnes aika ja varallisuus on toinen. Ja sitten kun rohkeutta löytyy enemmän. Siihen asti rakennan itse itseäni jos onnistun, yritän kohdata itseni sellaisena kuin olen, kasvattaa luottamusta toisiin ihmisiin pelkäämättä niin paljon. Katsotaan. Pääasia kai olisi, etten yrittäisi niin kovasti kieltää itseäni, tarpeitani, tunteitani, menneisyyttäni, kohtaamaani pahaa (ja anna sen määrittää ja käskyttää itseäni).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kukaan oikeasti traumatisoitunut hauku terapeuttiaan, vaan on kiitollinen, eikä edes jaksa hakea ykstyisterapiaa.
Kukaan ei haukkunut ketään. Olen oikeasti pahoillani, ettei kommunikaatiomme toiminut.
Näkisin asian kuitenkin näin:
Meitä on erilaisia. Meistä jokainen ei tule jokaisen kanssa toimeen. Joskus sen oikean ihmisen löytymiseen tarvitaan ihmettä. Kunnallisella puolella en sitä ihmistä kohdannut. Ja voin varmuudella sanoa, että suhteestamme ei rakentunut mitään hyvää. Sen sijaan minä löysin sen ihmisen toisaalta. Hän auttoi minut eteenpäin, auttoi ylös, kuunteli ja rakensi minun kanssani polkua elämään. Hän ei kuitenkaan ole psykoterapeutti. Psykologikäynnit ovat merkitykseltään erilaisia kuin pitkäaikainen psykoterapia, joka on intesiivisempää ja minää rakentavampaa.
Toiseksi haluaisin kiinnittää huomiosi siihen, että juuri ihmiset, joilla on kertynyt paljon ongelmia luottamuksessa, sen voittaminen ja sen rakentaminen on suuren työn takana. Ikinä en sitä onnistunut rakentamaan tämän toisen psykologin kanssa, enkä usko että onnistuisinkaan. Lähtökohtana sen rakentamiselle on avoimuus, tasavertaisuus, dialogisuus, näkeminen, kuuleminen. Siinä ei tyrmätä, alenneta tai kielletä toista ja toisen tunteita järjestelmällisesti. Minullekin eleiden lukeminen hänen ilmeistään teki kipeää. Kun kasvoilta paljastui selvä kauhu, ärtyminen ja vihamielisyys tai etovuus minun oveni sulkeutuivat. Se eleiden, ilmeiden ja muiden lukeminen on ollut minulle merkityksellistä. Se on ollut yhtä kuin näennäinen turva turvattomuuden keskellä. Jotain mistä arvata milloin kannattaa hiipiä.
Minusta suurin ja minua eniten loukannut tyrmäämisen muoto oli se, että hän päätti mistä saan puhua ja mistä en. Kun yritin varovasti voittaa pelkoni, itseni ja epäluottamuksen kokeilemalla saada suuni auki siitä, missä painajaisessa elän kun koen koettuja raiskauksiani uudestaan ja uudestaan ja uudestaan öisin unissa hän totesi "Ei sellaisia saa ja kannata muistella".
Miksi minun pitäisi olla kiitollinen? Ja mistä? Olen pahoillani, että homma meni näin nurinkurisesti. Kiitollinen olen siitä, että olen hengissä, etten kuollutkaan yrittäessäni itsemurhaa. Kiitollinen siitä, että minulla olen elämässäni kuitenkin tilanteessa jossa tajuan nykyisyyden merkityksen. Oman merkitykseni lapsille. Oman mieheni merkityksen minulle. Sitten minä olen onnellinen siitä, että minä sain kohdata sen yhden tärkeän ihmisen, joka kohtasi minut kokonaisena, kaikesta siitä mustasta huolimatta, joka minussa silloin velloi. Joka jaksoi etsiä minulle apua ja ottaa minua vastaanotolleen katsomaan kun itkeä pillitin ja vuodatin kaiken limaisen ja likaisen itsestäni. Joka jaksoi pistää minut katsomaan elämää silmästä silmään.
HOIDON LÄHTÖKOHTANA EI OLE KIITOLLISUUS HOITAVAAN HENKILÖÖN!
ME EMME OLE SAMANLAISIA! Meillä jokaiselle on omat subjektiiviset kokemukset. Oma menneisyy ja nykyisyys, oma tulevaisuus. Siksi sinä et voi määritellä kaikkia samaan muottiin.
T. alkuperäinen
Olen samaa mieltä, aina ei kemiat kohtaa ja kyllä sen vaistoaa jos toinen ei ole kiinnostunut tai jokin tökkii. Mulla oli nuorempana kokemus että kaupungin paikassa vanhempi nainen katseli käsi poskella ikkunasta ja lopuksi ajoi mut ulos..
Hienoa että löysit kuuntelijan; minä olen tilanteessa jossa käyn yhden henkilön luona ja
siitä ei valmista tule! En saa siellä itkettyä, en kohtaa niitä vaikeita asioitani, aniharvoin tulee tunteita.
Tässä äskettäin olin taas erittäin huonona, ihan väkisin tuntui että paha olo tulee ulos. Olo oli kuin shokissa...
Pelkään ihan huomista päivää miten tulen jaksamaan.
Mistä sinä sitten satuit löytämään tämän ihmisen joka auttoi?
8
Hienoa että löysit kuuntelijan; minä olen tilanteessa jossa käyn yhden henkilön luona ja
siitä ei valmista tule! En saa siellä itkettyä, en kohtaa niitä vaikeita asioitani, aniharvoin tulee tunteita.
Minä edelleen toivon, että tilanne ei olisi toivottoman oloinen ja korjaamaton. Miten tilannetta voisi yrittää muuttaa? Miten lähestyä tätä uudelleen ja mistä aloittaa purkaminen? Olisiko mahdollista ottaa puheeksi luottamuspula ja tunteiden kertomisen vaikeus? Tai ihan onnistuuko hoitavan henkilön vaihtaminen, jos kemiat eivät millään kohtaa. Tarkoituksena kuitenkin on, että käynnit eivät ole taakka ja kasvata sitä lastia.
Tässä äskettäin olin taas erittäin huonona, ihan väkisin tuntui että paha olo tulee ulos. Olo oli kuin shokissa...
Pelkään ihan huomista päivää miten tulen jaksamaan.Mistä sinä sitten satuit löytämään tämän ihmisen joka auttoi?
Kuule, kovasti voimia! Toivon jaksamista huomiselle ja ylihuomiselle ja siitä eteenpäin. Tuollainen henkinen huono olo ja tunteiden lamaantuminen (shokki) on pelottava kokemus.
Ihan yleisesti mietin sellaista, että oletko tutkinut löytyisikö lisää tukea ihan arkeen esimerkiksi vertaistuen avulla. On olemassa vertaistukiryhmiä ja vertaistukihenkilöitä. Jälkimmäinen voisi ehkä seistä vertaisena ja apuna rinnalla, kun lähtee aukomaan niitä vaikeuksia ja solmuja. Hän ei siis toimi puolesta, vaan on tukihenkilö sanan kirjaimellisessa henkilössä ja kävelee rinnalla. Mielenterveysseuran sivuilla on varmasti tietoa.
Itse löysin sitten sen henkilön koulun kautta. Kävin siis opintopsykologilla, joka auttoi samalla hyvin laajasti koko elämässä, ei vain kuuntelijana ja henkisten solmujen avaajana. Eli auttoi löytämään oikeita palveluilta, avunpiirejä, auttoi pysähtyneissä opinnoissa, täyttämään lomakkeita jne.
Hienoa että löysit kuuntelijan; minä olen tilanteessa jossa käyn yhden henkilön luona ja
siitä ei valmista tule! En saa siellä itkettyä, en kohtaa niitä vaikeita asioitani, aniharvoin tulee tunteita.Minä edelleen toivon, että tilanne ei olisi toivottoman oloinen ja korjaamaton. Miten tilannetta voisi yrittää muuttaa? Miten lähestyä tätä uudelleen ja mistä aloittaa purkaminen? Olisiko mahdollista ottaa puheeksi luottamuspula ja tunteiden kertomisen vaikeus? Tai ihan onnistuuko hoitavan henkilön vaihtaminen, jos kemiat eivät millään kohtaa. Tarkoituksena kuitenkin on, että käynnit eivät ole taakka ja kasvata sitä lastia.
Tässä äskettäin olin taas erittäin huonona, ihan väkisin tuntui että paha olo tulee ulos. Olo oli kuin shokissa...
Pelkään ihan huomista päivää miten tulen jaksamaan.Mistä sinä sitten satuit löytämään tämän ihmisen joka auttoi?
Kuule, kovasti voimia! Toivon jaksamista huomiselle ja ylihuomiselle ja siitä eteenpäin. Tuollainen henkinen huono olo ja tunteiden lamaantuminen (shokki) on pelottava kokemus.
Ihan yleisesti mietin sellaista, että oletko tutkinut löytyisikö lisää tukea ihan arkeen esimerkiksi vertaistuen avulla. On olemassa vertaistukiryhmiä ja vertaistukihenkilöitä. Jälkimmäinen voisi ehkä seistä vertaisena ja apuna rinnalla, kun lähtee aukomaan niitä vaikeuksia ja solmuja. Hän ei siis toimi puolesta, vaan on tukihenkilö sanan kirjaimellisessa henkilössä ja kävelee rinnalla. Mielenterveysseuran sivuilla on varmasti tietoa.
Itse löysin sitten sen henkilön koulun kautta. Kävin siis opintopsykologilla, joka auttoi samalla hyvin laajasti koko elämässä, ei vain kuuntelijana ja henkisten solmujen avaajana. Eli auttoi löytämään oikeita palveluilta, avunpiirejä, auttoi pysähtyneissä opinnoissa, täyttämään lomakkeita jne.
Joo, meillä kemiat toimii siellä missä käyn mutta tuntuu etten saa apua. Ne jutut on usein tyyliin miten viikko on mennyt ja ikäänkuin kaikki se kamala mitä kannan, menee piiloon. Sitten kun lähden ulos, olo on taas paha.
Tuntuu että pitäis vaihtaa paikkaa. Tunnen myös kyllästymisen tunnetta kun olen käynyt kauan samalla..
Asiat ovat liian kauheita ja ehkä siksi ne eivät tule siellä esiin.
Nyt viimeksi kun oli järkyttävä olo, tuntui että
pakahdun olooni, sietämätön olo.
Mulle kerrottiin tukihenkilötoiminnasta kerran ja sanottiin että voi mennä vaikka taidenäyttelyyn yhdessä... sitäkö varten se on?
Ehkä etsin apua muualta ja ehkä löydän vielä.
8
Joo, meillä kemiat toimii siellä missä käyn mutta tuntuu etten saa apua. Ne jutut on usein tyyliin miten viikko on mennyt ja ikäänkuin kaikki se kamala mitä kannan, menee piiloon. Sitten kun lähden ulos, olo on taas paha.Tuntuu että pitäis vaihtaa paikkaa. Tunnen myös kyllästymisen tunnetta kun olen käynyt kauan samalla..
Asiat ovat liian kauheita ja ehkä siksi ne eivät tule siellä esiin.
Nyt viimeksi kun oli järkyttävä olo, tuntui että
pakahdun olooni, sietämätön olo.Mulle kerrottiin tukihenkilötoiminnasta kerran ja sanottiin että voi mennä vaikka taidenäyttelyyn yhdessä... sitäkö varten se on?
Ehkä etsin apua muualta ja ehkä löydän vielä.
Nuo kamalat asiat hautautuu syvälle. Ihon alle. Koteloituvat sinne kuin pienet kivet, jotka tekevät kipeää. Ei niiden esille tuominen varmaan olisi helppoa edes täysin toimivassa suhteessa ja tilanteessa. Itselleni on niin vaikea puhua näistä asioista kasvotusten toiselle ja ruotia niitä. Niiden syvempi käsittely ja jäsentäminen vie valtavasti henkisiä voimia. Tai jonkin omien vääristä toimintamalleista luopuminen on tuskaa, koska on niin tottunut käsittelemään asiat tiettyjen mallien kautta. Koska toisenlainen käsittely saattaisi johtaa koko rakennelman kaatumiseen ja olla uhkana sille hauraalle toimivuudelle, jonka on saavuttanut. Siitä huolimatta, että loppujen lopuksi se on itselle vahingollista. Esimerkiksi en pysty millään päästämään irti syyllisyydentunteista ja omasta syyllisyydestä ja itseni rankaisemisesta. Vaikka ymmärrän miten järjetöntä se on.
Mietin tuota sinun tilannettasi. Sen voi siis sanoa olevan hyvä asia, että kemiat toimii, mutta onko ongelmana se, ettei kuitenkaan tunne saavansa helpotusta, selkeyttä, etenemistä, kohtaamista monissa erilaisissa merkityksissä ja muodoissa?
Vertaistuesta muistan tämän julkaisun joskus käyneeni läpi. En tiedä onko siitä nyt apua, mutta vertaistuki on kuitenkin monimuotoista ja sehän on tärkeää millaista vertaistukea on tarjolla ja mitä tukea tuettava tarvitsee. Kyllä se voi olla ihan jonkun ihmisen kohdalla ihan konkreettisesti vaikka sitä, että käydään erilaisissa paikoissa, kuten taidenäyttelyissä, museoissa jne. Sehän riippuu siitä vertaistukisuhteesta. Ja myös siitä miten ja mitä vertaistukea on paikkakunnalla tarjolla ja minkälaista itse kaipaa ja tarvitsee. Mutta en osaa siitä en enempää sanoa.
http://www.diak.fi/files/diak/Julkaisutoiminta/A_18_ISBN_9789524930413…
Minä edelleen mietin sitä, mitä arvelet ns. kissan nostamisesta pöydälle? Eli siis voisiko uusia polkuja aueta nostalla keskustelun aihetta esim. hoidon tavoitteista sinun kohdallasi sen hoitavan henkilön kanssa? Enkä minä käske missään nimessä niin tekemään. Ei, mikään mikä tuntuu vastenmieliseltä, vastentahtoiselta, epämiellyttältä ja toisen käskystä ei ole sellaista mitä pitää lähteä tekemään. Sitä en siis yritä tässä kertoa tai käskyttää! Minä uskon vakaasti, että sinä tiedät ja tunnet parhaiten tilanteesi ja tarpeesi :) Minä uskon myös, että se oikea tulee sinunkin kohdallesi. Se jonka avulla voi purkaa vanhaa, jäsentää sitä ja sitten rakentaa uutta! Minäkin pyydän nyt: älä ainakaan luovuta.
T. alkuperäinen
"usko" hölkäsenpöläystä elämästäni, joten en ole häntä ajatellut liian vaikeilla asioilla rasittaa, eikä minulla yksityiselle varaa.
No, jos "toisessa" elämässä sitten:) t:Didi
Joo, meillä kemiat toimii siellä missä käyn mutta tuntuu etten saa apua. Ne jutut on usein tyyliin miten viikko on mennyt ja ikäänkuin kaikki se kamala mitä kannan, menee piiloon. Sitten kun lähden ulos, olo on taas paha.Tuntuu että pitäis vaihtaa paikkaa. Tunnen myös kyllästymisen tunnetta kun olen käynyt kauan samalla..
Asiat ovat liian kauheita ja ehkä siksi ne eivät tule siellä esiin.
Nyt viimeksi kun oli järkyttävä olo, tuntui että
pakahdun olooni, sietämätön olo.Mulle kerrottiin tukihenkilötoiminnasta kerran ja sanottiin että voi mennä vaikka taidenäyttelyyn yhdessä... sitäkö varten se on?
Ehkä etsin apua muualta ja ehkä löydän vielä.
Nuo kamalat asiat hautautuu syvälle. Ihon alle. Koteloituvat sinne kuin pienet kivet, jotka tekevät kipeää. Ei niiden esille tuominen varmaan olisi helppoa edes täysin toimivassa suhteessa ja tilanteessa. Itselleni on niin vaikea puhua näistä asioista kasvotusten toiselle ja ruotia niitä. Niiden syvempi käsittely ja jäsentäminen vie valtavasti henkisiä voimia. Tai jonkin omien vääristä toimintamalleista luopuminen on tuskaa, koska on niin tottunut käsittelemään asiat tiettyjen mallien kautta. Koska toisenlainen käsittely saattaisi johtaa koko rakennelman kaatumiseen ja olla uhkana sille hauraalle toimivuudelle, jonka on saavuttanut. Siitä huolimatta, että loppujen lopuksi se on itselle vahingollista. Esimerkiksi en pysty millään päästämään irti syyllisyydentunteista ja omasta syyllisyydestä ja itseni rankaisemisesta. Vaikka ymmärrän miten järjetöntä se on.
Mietin tuota sinun tilannettasi. Sen voi siis sanoa olevan hyvä asia, että kemiat toimii, mutta onko ongelmana se, ettei kuitenkaan tunne saavansa helpotusta, selkeyttä, etenemistä, kohtaamista monissa erilaisissa merkityksissä ja muodoissa?
Vertaistuesta muistan tämän julkaisun joskus käyneeni läpi. En tiedä onko siitä nyt apua, mutta vertaistuki on kuitenkin monimuotoista ja sehän on tärkeää millaista vertaistukea on tarjolla ja mitä tukea tuettava tarvitsee. Kyllä se voi olla ihan jonkun ihmisen kohdalla ihan konkreettisesti vaikka sitä, että käydään erilaisissa paikoissa, kuten taidenäyttelyissä, museoissa jne. Sehän riippuu siitä vertaistukisuhteesta. Ja myös siitä miten ja mitä vertaistukea on paikkakunnalla tarjolla ja minkälaista itse kaipaa ja tarvitsee. Mutta en osaa siitä en enempää sanoa.
<a href="http://www.diak.fi/files/diak/Julkaisutoiminta/A_18_ISBN_9789524930413…" alt="http://www.diak.fi/files/diak/Julkaisutoiminta/A_18_ISBN_9789524930413…">http://www.diak.fi/files/diak/Julkaisutoiminta/A_18_ISBN_9789524930413…;
Minä edelleen mietin sitä, mitä arvelet ns. kissan nostamisesta pöydälle? Eli siis voisiko uusia polkuja aueta nostalla keskustelun aihetta esim. hoidon tavoitteista sinun kohdallasi sen hoitavan henkilön kanssa? Enkä minä käske missään nimessä niin tekemään. Ei, mikään mikä tuntuu vastenmieliseltä, vastentahtoiselta, epämiellyttältä ja toisen käskystä ei ole sellaista mitä pitää lähteä tekemään. Sitä en siis yritä tässä kertoa tai käskyttää! Minä uskon vakaasti, että sinä tiedät ja tunnet parhaiten tilanteesi ja tarpeesi :) Minä uskon myös, että se oikea tulee sinunkin kohdallesi. Se jonka avulla voi purkaa vanhaa, jäsentää sitä ja sitten rakentaa uutta! Minäkin pyydän nyt: älä ainakaan luovuta.
T. alkuperäinen
Koteloitumisesta on kyse ja mulla osittain samaa kuin sulla, vaikeita juttuja. Oikeastaan niitä ei voi hoitaa järkeilemällä, ovat syvällä tunnetasolla ja myös kehossa.
Vahva sisäinen tunne mulla on että pitäis mennä muualle..
Olen maininnut pari kertaa erilaisesta terapiasta tälle henkilölle, mutta hän suhtautuu kielteisesti(?), mikä on outoa.
Olen aloittanut muuten kehoryhmässä jossa hiukan
liikutaan, kevyesti ja se nostatti jo eka kerralla
näitä mun panttaamia tunteita eli se sopis mulle.
Pelkkä keskustelu tuolissa ei oloani muuta.
En luovuta vielä.
8
Siis, sä voit hakea Kelan terapiaa, muista se.
Onko sulla vakavia traumoja?
Muista että jos kemiat ei kohtaa ja työntekijä on ääliö, kuten kuvailit, sulla on oikeus vaihtaa sitä henkilöä!
Varmasti löydät vielä "sen oikean".
Minäkin oon samassa jamassa, apua pitäis saada ja traumatisoituminen vakavaa. Mutta käyn väärässä paikassa..