8,5 vuotiaallani diagnosoitiin anoreksia nervosa :(

Laihduin n.30 kg. Aina kun vaan haistoinkin ruokaa oksetti.

Mulla oli noita samoja ongelmia jo ennen sitä leikkaustakin, eli en osaa sanoa sitten mikä johti mihinkin. sappirakko oli kuitenkin täysin surkastunut, kun se poistettiin. vieläkin tulee noita "kohtauksia" ja sitte menee pari pv. ettei tartte syödä, mutta ne on niin lyhyitä aikoja, ettei haittaa.

Anorektikkolapset ovat muutenkin usein kovia kontrolloimaan asioita. Ainakin meillä tytär on koulussa ihan huippuoppilas, lukee jo nyt 8-vuotiaana aikuisille tarkoitettua kirjallisuutta, on harrastuksissaan erittäin kunnianhimoinen, jne. Ja tämä on hänellä ihan luonteessa, perheemme muilla lapsilla ei tällaisia piirteitä ole.

Anoreksiahan voi alkaa ihan pikkuvauvoillakin. Se ei välttämättä liity niinkään laihduttamiseen tai siis siihen, että kokisi olevansa liian lihava, vaan on varsinkin lapsilla usein vain merkki siitä, että haluaa kontrolloida ja katsoa, kuinka pitkälle voi henkisesti pakottaa itsensä. Siis jonkinlaista itsehillinnän/kontrollin överiksi menoa. Meillä tyttärellä epäiltiin anoreksiaa sairaalassa 3-vuotiaana, kun saattoi olla neljäkin vuorokautta syömättä MITÄÄN. Joi vaan vettä. Ongelmana oli, että minä itse rakastan ruokaa, sen laittamista ja syömistä (olen kuitenkin normaalipainoinen, kuten on koko perheemme eikä meillä siis kukaan ole koskaan laihduttanut ja liikuntaa harrastamme normaalisti), ja lapsi tajusi, että se on oiva keino "saada minut valtaansa". Saimme onneksi apua ja nyt lapsi on 8-vuotias ja vaikka edelleenkin syö erittäin vähän (saattaa mennä vuorokausikin ettei syö mitään), niin kuitenkin terve.

Toiset lapset käyttävät valtaa suhteessaan vanhempiinsa esim. valvomalla iltaisin tai pidättämällä kakkaa niin, että sairastavat ummetusta. Pienillä lapsilla ei paljon muita keinoja ole "käydä valtataistelua vanhempien kanssa".

Tsemppiä ap:lle!

Jos olisin sinä, kokisin olevani täydellisen epäonnistunut äitinä, jos pienen lapsen täytyy alkaa käyttäytyä noin. Mitä et ole onnistunut antamaan tai näyttämään lapsellesi? Rakkautta????

Anoreksiahan voi alkaa ihan pikkuvauvoillakin. Se ei välttämättä liity niinkään laihduttamiseen tai siis siihen, että kokisi olevansa liian lihava, vaan on varsinkin lapsilla usein vain merkki siitä, että haluaa kontrolloida ja katsoa, kuinka pitkälle voi henkisesti pakottaa itsensä. Siis jonkinlaista itsehillinnän/kontrollin överiksi menoa. Meillä tyttärellä epäiltiin anoreksiaa sairaalassa 3-vuotiaana, kun saattoi olla neljäkin vuorokautta syömättä MITÄÄN. Joi vaan vettä. Ongelmana oli, että minä itse rakastan ruokaa, sen laittamista ja syömistä (olen kuitenkin normaalipainoinen, kuten on koko perheemme eikä meillä siis kukaan ole koskaan laihduttanut ja liikuntaa harrastamme normaalisti), ja lapsi tajusi, että se on oiva keino "saada minut valtaansa". Saimme onneksi apua ja nyt lapsi on 8-vuotias ja vaikka edelleenkin syö erittäin vähän (saattaa mennä vuorokausikin ettei syö mitään), niin kuitenkin terve.

Toiset lapset käyttävät valtaa suhteessaan vanhempiinsa esim. valvomalla iltaisin tai pidättämällä kakkaa niin, että sairastavat ummetusta. Pienillä lapsilla ei paljon muita keinoja ole "käydä valtataistelua vanhempien kanssa".

Tsemppiä ap:lle!

Ihan hirveästi ei ole kokemusta aiheesta mutta lukutietoa sitäkin enemmän. Sairastuneet ovat usein näitä tunnollisia ja ahkeria lapsia, joiden pitää rangaista itseään ehkä kuvitellusta laiskuudesta tms. Syömisen kontrollointi ei välttämättä ole tietoinen keino laihduttaa vaan se ruoka alkaa olla todella vastenmielistä ja oksettavaa, koska siihen assosioidaan omaa epäonnistumista. Toki varsinkin isommilla lapsilla kyse on usein mallintamisesta eli lapsi kokee vartalonsa puutteelliseksi, koska perheessä tai lähisuvussa asiasta puhutaan paljon.

Periaatteessa siis anoreksian syyt ovat moninaiset ja todellakin vaikea selvittää.

Ap:lle tsemppiä! Selviätte kyllä, kun haette kaiken mahdollisen avun heti.

anorektikon mitoissa?

mut mulla on 132 senttinen ja 24 kiloinen tyttö ja serkkunsa on 127 cm ja 21 kiloinen. koskaan ei kukaan terkkari ole sanonut heitä anorektikoiksi.syöminen vaihtelee - aina ollut nirsoilijoita, mutta terveitä ja reippaita.

olettaisin ap:n avautuvan enemmän kuin mitä nyt, jos oikeasti on hakemassa vertaistukea.

on 7v tytöllä ja 8v pojalla ollut ajoittain semmosia juttuja, tyttö taisi olla 6v kyllä silloin kun puhui että ei voi syödä ettei tule läskiksi.

Poika on 8v katsellut itseään kriittisesti ja sanonut että hänellä on läskiä. Minulle on sanonut mm. raskausaikana että on liian iso maha ja mun pitäisi laihduttaa, sanoin että olen raskaana niin poika sanoi "niin mut oli sulla sitä ennenkin, sun kannattais laihduttaa kun vauva on syntynyt" (bmi 26,5). Poika on kiinnostunut jos telkkarista tullut joku laihdutusohjelma. On hoikka ja urheilullinen, aika lihaksikas pikkupojaksi.

16v isoveli on useamman vuoden puhunut myös että hänellä on läskiä mahassa ja puristellut nahkaansa, on ollut alipainoinen enimmäkseen, murrosiän myötä ei enää kun saanut lihaksia, läskiä ei yhtään vaan hoikka.

Välillä kuullut että näitä läskijuttuja puhuttu koulussa tai pihalla, jopa tarhassa. Jostain ne tulee, mediasta ja kavereilta, joiltakin vanhemmilta. Lasten kanssa puhuttu näistä sitten että normaalilla terveellisellä ruualla ei liho. 8v poika tiesi että hamppari on lihottavaa, oli huolissaan voiko syödä sen ja puhuttiin että ei siitä satunnaisesta hampparista tai herkusta liho vaan jos niitä mättää älyttömiä määriä.

Anoreksiaa ei voi painosta päätellä, se on pään sisällä, mutta tokihan siinä laihtuu ennenpitkään kun ei syö. Ja kyse on nimenomaan kontrollista, mm. rasismia kokenut ystäväni sairastui anoreksiaan teininä, koki että ihonväriään ei voi muuttaa mutta painoaan voi ja otti sillä tavalla ahdistavan asian kontrolliinsa.

Epäilen kovasti. Porvoota. Oma lapseni on 5v, pituutta 105 cm ja painoa 14 kg. Kun tarkistin hänen paino- ja pituuskäyränsä, se oli täsmälleen samalla käyrällä tyttäresi kanssa. Tiedän kuitenkin, että minun alipainoinen lapseni ei ole anorektikko.

Kirjoitat, että teillä ei ole perheessä mallia laihduttamiselle isommista sisaruksista tai sinusta. Mistä tuon ikäinen voi tietää, että painoa ylipäätään voi kontrolloida? Itselläni samanikäiset tyttö ja poika, joten tiedän jotakin, mitä tuonikäisten päässä liikkuu.

Syy johtuu juuri siitä että ap tuli keromaan tämän asian tänne, mutta ei kommentoi juuri mitään kysyttyihin kysymyksiin.

En usko että 8-vuotias on ihan omassa päässään voinut kehittää anoreksiaa ilman minkäänlaista vaikutusta toisilta ihmisiltä ja ympäristöltä.

muita pikkutyttöjen suuresti suosimia malliohjelmia, niin saa ihan varmasti vääristyneen ruumiinkuvan ihan ilman että paha äiti olisi ollut asialla...

Pitäisi puhua terveellisestä ruoasta, ei siitä kuinka joku ei lihita. eli se jo että puhutaan negatiivisesti siitä, että joku lihottaa, on väärin. Lapsi kuulee vaan sanan LIHOTTAA ja se riittää. Kun väistellään LIHOTTAVIA ruokia, se jo riittää saamaan ajatuksen siitä, että se on jotenkin kauheaa ja sopimatonta kun laittaa jotain suuhunsa. Samaanhan perustuu piilomainonta, ette edes huomaa kun jo jotain on mainostettu...

Jos olisin sinä, kokisin olevani täydellisen epäonnistunut äitinä, jos pienen lapsen täytyy alkaa käyttäytyä noin. Mitä et ole onnistunut antamaan tai näyttämään lapsellesi? Rakkautta????

Lääkärien mielestä asia oli itse asiassa nimenomaan päinvastoin ;-). Rakastin ja palvoin lapsiani liikaa. Ja nimenomaan ohjeena oli, että lapsi piti jättää enemmän muiden hoitoon (ei ollut koskaan ollut muiden kuin minun hoidossa) ja muutenkin MINUN piti etsiä elämääni harrastuksia, yms., ettei suhteeni lapsiin olisi yhtä tiivis. Kuulemma liian läheinen suhde vanhempiin on lapsianorketikoilla huomattavasti yleisempää kuin ei-rakastavat vanhemmat.

Anoreksiaa ei voi painosta päätellä, se on pään sisällä, mutta tokihan siinä laihtuu ennenpitkään kun ei syö. Ja kyse on nimenomaan kontrollista, mm. rasismia kokenut ystäväni sairastui anoreksiaan teininä, koki että ihonväriään ei voi muuttaa mutta painoaan voi ja otti sillä tavalla ahdistavan asian kontrolliinsa.

Juuri näin.

Epäilen kovasti. Porvoota. Oma lapseni on 5v, pituutta 105 cm ja painoa 14 kg. Kun tarkistin hänen paino- ja pituuskäyränsä, se oli täsmälleen samalla käyrällä tyttäresi kanssa. Tiedän kuitenkin, että minun alipainoinen lapseni ei ole anorektikko.

Kirjoitat, että teillä ei ole perheessä mallia laihduttamiselle isommista sisaruksista tai sinusta. Mistä tuon ikäinen voi tietää, että painoa ylipäätään voi kontrolloida? Itselläni samanikäiset tyttö ja poika, joten tiedän jotakin, mitä tuonikäisten päässä liikkuu.

Siihen kuuluu yleensä mm. täysin vääristynyt kehonkuva ja pakonomainen liikkuminen. Herkkuja syövä mutta muuten nirso hoikka lapsi ei todella ole mikään anorektikko vaikka painoindeksi olisi kuinka matala. Anoreksia on psyykkinen sairaus.



Ja opettajien tai muuten asiasta mitään tietämättömien "diagnoosit" kannattaa ohittaa olankohautuksella. Ei nirsoilu kouluruokailussa todellakaan ole mikään ennuste anoreksiaan sairastumiselle.

Epäilen kovasti. Porvoota. Oma lapseni on 5v, pituutta 105 cm ja painoa 14 kg. Kun tarkistin hänen paino- ja pituuskäyränsä, se oli täsmälleen samalla käyrällä tyttäresi kanssa. Tiedän kuitenkin, että minun alipainoinen lapseni ei ole anorektikko.

Kirjoitat, että teillä ei ole perheessä mallia laihduttamiselle isommista sisaruksista tai sinusta. Mistä tuon ikäinen voi tietää, että painoa ylipäätään voi kontrolloida? Itselläni samanikäiset tyttö ja poika, joten tiedän jotakin, mitä tuonikäisten päässä liikkuu.

Miten se on niin vaikea tajuta, että syömishäiriö voi tulla muillekin kuin jo valmiiksi hoikille/laihoille, ihan normaalipainoisillekin ja jopa ylipainoisille. Sairaalloinen laihuushan on sitten seurausta sairaudesta. Oleellisempaa on suhtautuminen ruokaan ja syömiseen ja jos lapsi ei suostu syömään tai jos suostuu niin itkun kera ja sitten järjetöntä liikkumista päälle, niin onhan se aika selkeä merkki syömishäiriöstä.

On kyllä surullista miten syömishäiriöt tulevat yhä nuoremmille. Joka puolelta tulee usein aikuisten toimesta "pakko olla laiha"-asennetta ja keskustelupalstoilla ruoditaan painoja ja surutta haukutaan läskeiksi myös normaalipainoiset. Ja kyllä, tuonkin ikäiset voivat jo päästä livahtamaan palstoille lukemaan ja jos miettii, että onko lihava niin mistäs niitä mielipiteitä saa...aivan, keskusteluista ja niiden sisältö liittyen painoon on usein mitä on. Kyllä on monella peiliinkatsomisen paikka, että kannattaako täysin julma ja turha läskittely, kun lukijana voi olla se kehostaan epävarma lapsi/nuori.

Äiti, tapa minut! Se voi olla aika rankka kirja, mutta myös helpottava: anoreksiasta voi parantua.

Käckon kirjassa 11-vuotias tyttö sairastuu ja parantuu, mutta sairastuu uudelleen 15-vuotiaana. Apu löytyy lopulta Ruotsista, jossa on käytössä erilaisia hoitometodeja kuin Suomessa.



Ja tosiaan painokäyrä ei ole se ainoa mittari, syömishäiriö voidaan diagnosoida myös ns. normaalipainoisilla, joilla on pakkomielle syömisistään ja liikkumisistaan. Näin myös kirjassa.



Voimia sinulle, ap!

"..anoreksia on usein oire perheen ongelmista" Tuollainen on todella asiasta tietämättömän keksimä selitys anoreksialle ja tuollaisesta on todella paljon haittaa paranemiselle. Perhe on paras tuki anorektikolle ja heitä pitää tukea eikä haukkua! Vanhanaikainen ajattelumalli tuollainen freudilainen selitysmalli. Se on lukuisissa tutkimuksissa todettu virheelliseksi.

minkähänlaisia mallikansalaisia mahtaa tulla typeryksen lapsista?





Jos olisin sinä, kokisin olevani täydellisen epäonnistunut äitinä, jos pienen lapsen täytyy alkaa käyttäytyä noin. Mitä et ole onnistunut antamaan tai näyttämään lapsellesi? Rakkautta????

harmittaa. Pojat puhuvat keskenään että heillä on läskiä, ettei pidä syödä sitä ja tätä, myös sanonut että minulla on liikaa vatsamakkaroita (on kyllä, vaikka BMI 23)



Mä en ole koskaan laihduttanut, syömme hyvin ja herkkuja, ja minusta tämä tulee koulusta ja erityisetsi iltapäiväkerhosta, molemmissa jankutetaan koko ajan terveellisistä ruokavaliosta. Aina kun kommentoin, että antaisvat jo olla, niin saan vastaukseksi "että kun on niin paljon lihavia lapsia"



Eli sanoisin että jo ihan pienet lapset tottuvat näkemään litteitä sileitä vatsoja, ja kuvittelevat niitä normiksi. Toiseksi lapsia itseään valistetaan aivan liikaa, ja jankutetaan lihavuuden rieksistä. peruskoululaisten syömisestä päättävät vanhemmat, eli jos yleensä on liikaa tukevia lapsia, niin valistus pitäisi suunnata kaikkien lasten vanhemmille, eikä lapsille itselleen (koska he eivät niitä ruokia osta, vaan vanhemmat ostavat kun eivät osaa tai ymmärrä olla ostamatta)

voisin ottaa sen teidän tytön puolesta, olen jopa rukoillut sitä mutta en ole saanut

t. itsekuriton pläski

syövänkin, sekin laihduttaa kivasti?

Ihan uskomattoman IDIOOTTIMAINEN kommentti, anoreksia on TAPPAVA SAIRAUS, eikä mikään mahtava itsekuria lisäävä elämän pikku suola, josta voi sitten luopua, kun on saanut kivasti laihduteltua.

Perkele että korpeaa tuollaiset idiootit.

PS: anorektikoilla ei ole itsekuria. Heillä on silmitön pelko sitä ruokaa kohtaan. SIinä on aika vissi ero.

T: itsekin syömishäiriöinen

Äiti, tapa minut! Se voi olla aika rankka kirja, mutta myös helpottava: anoreksiasta voi parantua.

Käckon kirjassa 11-vuotias tyttö sairastuu ja parantuu, mutta sairastuu uudelleen 15-vuotiaana. Apu löytyy lopulta Ruotsista, jossa on käytössä erilaisia hoitometodeja kuin Suomessa.

Ja tosiaan painokäyrä ei ole se ainoa mittari, syömishäiriö voidaan diagnosoida myös ns. normaalipainoisilla, joilla on pakkomielle syömisistään ja liikkumisistaan. Näin myös kirjassa.

Voimia sinulle, ap!

jossa just ei syyllistetä perhettä, ja anoreksiaan suhtaudutaan niin, että anorektikko on eksynyt syömisen suhteen tieltä, "unohtanut", kuinka syödään?

Mä näin joskus tuollaisesta paikasta dokumentin, oli just ruotsissa se klinikka, ja siellä oli todella hyvät hoitotulokset anorektikoiden suhteen.

He perustivat näkemyksensä tuosta syömisen "unohtamisesta" siihen, että aikanaan huomattiin ihmiskokeissa, kuinka helposti ihmisen normaali syöminen häiriintyy. Noissa kokeissa joukko vapaaehtoisia terveitä ja terveellä tavalla ruokaan suhtautuvia ihmisiä alkoivat elää yhtä niukalla dieetillä kuin keskitysleirivangit joutuivat elämään. Huomattiin, että lähes jokainen heistä kehitti hyvin pian pakkomielteistä suhtautumista ruokaan, erilaisia rituaaleja ja myös psyykkisiä ongelmia syntyi yllättävän nopeasti.

Näin voi siis käydä ihan tavalliselle tytölle, joka alkaa laihduttaa, ja just tekee kuten ap:n tyttö: koko ajan kiristää ja kiristää ruokavaliotaan ja menee lopulta ihan sekaisin siinä, mikä on sitä normaalia syömistä.

tai kuulleet puolella korvalla päiväkoti-ikäisten juttuja. Voi, kyllä siellä puhutaan läskistä ja laihduttamisesta, aivan samoin kuin puhutaan tällä palstallakin.



Työkseni olen usein tilanteissa, joissa kuulen kaikenlaisia alakoululaisten juttuja sivukorvalla. Opettaja en ole, eikä opettajilla olekaan näistä puheista yleensä mitään hajua, koska lapset pelkäävät opettajien kertovan vanhemmille. Minun ei pelätä, vaikka monenkin oppilaan kanssa olen päivän aikana paljon enemmän vuorovaikutuksessa kuin opettajat. No, niissä jutuissa vilisee ulkonäkö, kauneus, rumuus, läskeys, laihuus ja jopa seksi. 8-9 -vuotiaat tytöt voivottelevat, kun eivät ole tarpeeksi laihoja ja seksikkäitä, tai toisaalta ivaavat toisiaan näistä asioista. Usein kuvio tuntuu menevän niin, että yhden tai kahden lapsen suusta alkaa nämä puheet, ja pikkuhiljaa ne leviävät koko luokalle. Tämän ikäiset katsovat myös ilmeisesti aika paljonkin tv:tä ja ovat netissä, koska puheissa vilisee myös niitä langanlaihoja malleja ja Hollywood-tähtiä, joiden kaltainen pitäisi olla.



Minun mielestäni ei ole mitenkään kummallista, että tällainen pakkomielle laihuuteen iskostuisi lapsen päähän ihan ja vain pelkästään koulun kautta, tai jo tarhankin kautta. Lapsen mieli on kuitenkin vielä herkkä, lapsi uskoo paljon helpommin sen, mitä hänelle totena väitetään, kuin mitä aikuinen. Jos nykymedia pystyy luomaan laihuusihanteita ja ulkonäköpaineita myös aikuisille naisille, tottakai se tekee sen vielä varmemmin myös lapsille.



Itselläni on myös syömishäiriötaustaa, sairastin nimenomaan anoreksiaa 11-vuotiaasta (silloin se diagnosoitiin) suurin piirtein 17-vuotiaaksi (silloin psykologi totesi, että taidan olla "päässyt asian yli", ja terapiani loppui siihen). Minulla taustalla oli kyllä kodin vaikutusta - äitini oli itsekeskeinen, alkoholisti ja empatiakyvytön, ja minä olin väärää sukupuolta, joten sain kuulla toistuvasti olevani kaikin mahdollisin tavoin vääränlainen yksilö. Tätä ei kuitenkaan helpottanut se, että koulussa luokkakaverit kiusasivat minua asioista, joille en mitään voinut. Tein sen, minkä pystyin, eli säätelin syömistäni ja liikkumistani.



Nykyään olen normaalipainon alarajoilla häilyvä, mutta terveen papereissa oleva 26-vuotias kahden lapsen äiti. Anoreksiani ainoat pysyvät vauriot taisivat olla hiusten pysyvä oheneminen ja kynsien huonokuntoisuus. Hiukset saa tuuhennettua lisäkkeillä, ja kynsien kanssa tulee toimeen, kun ei anna kasvaa liian pitkäksi. Tavallaan häiriö ruumiin kuvassani on kuitenkin pysyvä, kuvittelen siis jatkuvasti itseni isommaksi kuin olenkaan. Tiedän kyllä vaatekokoni ja muut mittani, mutten silti voi koskaan ostaa vaatteita, etenkään housuja, ilman sovitusta. Kun otan kaupan hyllyltä käsiini itseni kokoiset farkut, ne näyttävät minusta käsittämättömän pieniltä, enkä usko, että voisin niihin millään mahtua, vaikka tiedänkin, että housut nimenomaan ovat minun kokoani. Sorrun myös usein tarkastelemaan itseäni turhan itsekriittisesti, joskin vain yksin ollessani. Lasteni kuullen puhun itsestäni aina maailman kauneimpana ja ihanimpana naisena, esim. kun esikoiseni taannoin naureskeli, miten vatsani on ihan ryppyinen raskausarpien johdosta, minä totesin tähän, että eikös vaan olekin kaunis vatsa äidillä.



Silti oma 5-vuotiaani tokaisi yhtenä päivänä viime syksynä, että hän on liian pullukka. Kysyin, että kuka niin on sanonut, ja tyttö kertoi erään toisen tytön kerhossa nauraneen hänelle, että hän on liian pullukka. Minunkin tyttöni on huono syömään, ja painon alhaisesta noususta mainitaan joka neuvolakäynnillä (samoin tytön hoikkuudesta mainitaan silloinkin, kun olemme kuopuksen neuvolakäynneillä), joten hän ei tosiaankaan ole mikään punkero. No, minä tuohduin tästä tapauksesta niin, että otin heti yhteyttä kerhon järjestävän päiväkodin johtajaan sekä kerhon ohjaajiin, ja koska tiesin missä tämätoinen tyttö asuu, marssin hänen kotiovelleen ja pyysin tytön äitiä keskustelemaan asiasta. Äiti oli yhtä järkyttynyt kuin minäkin, ja yhteistyössä päiväkodin henkilökunnan ja kerhon ohjaajien kanssa järjestettiin niin päiväkodin lasten kuin kerholaisten vanhemmille vanhempainilta, jossa otettiin esille nämä ulkonäköasiat. Illan aikana selvisi, että muutkin lapset olivat vastaavanlaisia juttuja puhuneet kotonaan, mutta kukaan muu vanhemmista ei vain ollut nostanut asiasta meteliä.