Ainoa lapsi - mitä hyvää siinä on?

ehkä vain sen, että välillä mietin että tuleeko pojastani joskus yksinäinen, jos vaikka minä ja mieheni kuollaan nuorina? Mutta en kai minä ole vastuussa siitä. itse hankkii ystäviä ympärilleen, ja meillä on kyllä muuten iso ja läheinen suku.



Ja tästä olen todellakin samaa mieltä, onhan nuorella nyt aivan eri mahdollisuudet jos vanhemmat voivat rahallisesti auttaa kunnolla.



itse olen 6 lapsisesta perheestä ja silloin tällöin parikymppiä äiti pystyi heittämään. Sanoi että on jokaisen oma asia maksaa autokoulut, takuuvuokrat ymym.



"Sillä todellakin on merkitystä lapsen

tulevaisuuden kannalta miten vanhemmat voivat häntä myös taloudellisesti tukea."

Meillä yksi 4,5 vuotias ja säälittää jatkuvasti kun on niin yksinäinen. Kaipaisi seuraa, ei jaksa meidän aikuisten kanssa olla, eikä meistä ole touhuamaan niin paljon kuin tarvetta olisi. Naapurustossakaan ei asu lapsia, eikä kavereilla ole samanikäisiä. On tosi yksinäinen ja turhautuu iltaisin ja viikonloppuisin. Hoidossakaan ei ole samanikäisiä.



Nyt on saamassa pian sisaruksen, mutta kyllä ainakin seurallinen lapsi kaipaa niin paljon seuraa, että sisarukset ovat mahtava juttu, vaikka arjessa usein tuntee että ovatkin lähinnä riitapukareita.



En silti usko että mitään merkkejä jää että olisi aikuisena erilainen. PErsoonasta ne asiat johtuu, eikä asemasta sisarusparvessa.

En juurikaan keksi hyviä puolia. Lapsesta tuskin tulee omituista siksi, että on ainoa mutta elämä on yksinäistä. Lastemme kavereista ne perheiden ainoat ovat koko ajan kavereiden tarpeessa (vanhemmat ovat kertoneet ja huomaahan sen itsekin, kun omia lapsia kysellään kaveriksi harva se hetki).

ja jos mietin, että mitä eroa elämään yhden lapsen kanssa oli, niin



a) meillä riideltiin vähemmän (nykyään lapset riitelevät koko ajan)

b) oli enemmän omaa aikaa (jos toinen vanhempi touhusi ainokaisen kanssa, toinen saattoi tehdä mitä vaan)

c) lapsiin menevä rahamäärä oli pienempi (nythän mm. hoitomaksuihin menee tuplasti rahaa)

d) pystyimme panostamaan ihan täysillä vain siihen yhteen lapseen (nykyisin on välillä vähän riittämätön olo, että riittääkö molemmille yhtä paljon aikaa)



Mutta toisaalta noista kahdesta on toisilleen tosi paljon seuraa siitä riitelemisestä huolimatta ja ovat rakkaat toisilleen. En vaihtaisi elämäämme siihen, että olisi vain yksi lapsi.

Minulle yksilapsisuus oli ehdoton valinta. Minä haluan olla myös muuta kuin äiti.



Meillä on paljon ystäviä ja lapsella on ihan omassa pihapiirissäkin leikkikavereita. Mökille otamme usein kaverin mukaan ja matkustamme paljon ystäviemme kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia. Tarhassa lastamme kehutaan sosiaaliseksi ja pidetyksi, kuulemma kaikki haluavat leikkiä hänen kanssaan.



Yhden lapsen kanssa elämä on helppoa ja vaivatonta.

Liiallinen vanhempien aika ja huomio ei voi olla hyväksi. Ihminen on aina ollut osa laumaa ja sosiaalistunut toimimaan yhteisön hyväksi. Yksin ei ole hyvä kasvaa, etenkin kun suku ja serkut ei asu enää samassa taloudessa kuten aiemmin. Syvä yksinäisyys ei voi olla hyväksi.

Samoin meidän esikoinen, joka sai olla ainoana 6-vuotiaaksi asti. Ei koskaan tarvi tapella mistään ja olla itsekäs. Asiat hoituu reilusti, vanhemmilla on aikaa sylille ja empatialle jne. Lasten maailman viidakonlait ja julmuus jää pois, ja monet ainokaiset on aika avuttomia kohdatessaan sen maailman.



Materiaalisesti ainoat saa varmaan enemmän ja vanhemmilla on aikaa kaikille lapsen asioille.



Yksinäisiähän nuo helposti on...

itsekkäitä ja yksinäisiä. Lasten kavereista juuri ainokaiset ovat niitä, joiden pillin mukaan pitäisi hyppiä. Toisaalta ovat yksinäisä ja aina seuraa vailla. Rasittavaa kun eivät edes mökille voi mennä yksin vanhempiensa kanssa vaan aina ovat ruinaamassa kaveria matkaan. Tämä asia nimittäin ärsyttää, koska en todellakaan päästä lastani mökille oudon perheen kanssa, mutta tämä ainokainen on aina ruinaamassa ja kiristämässä matkaan.

Ainokainen jos joutuu vähän huonompaan seuraan, joutuu aika lailla potkupalloksi, koska seuran kipeydessään on valmis tekemään mitä tahansa, ettei jää yksin.

Samoin meidän esikoinen, joka sai olla ainoana 6-vuotiaaksi asti. Ei koskaan tarvi tapella mistään ja olla itsekäs. Asiat hoituu reilusti, vanhemmilla on aikaa sylille ja empatialle jne. Lasten maailman viidakonlait ja julmuus jää pois, ja monet ainokaiset on aika avuttomia kohdatessaan sen maailman.

Materiaalisesti ainoat saa varmaan enemmän ja vanhemmilla on aikaa kaikille lapsen asioille.

Yksinäisiähän nuo helposti on...

että voimavarani riittävät yhdelle lapselle hyvin. Jos olisi enemmän, niin olisin väsyneempi, stressaantuneempi jne. Tällä tavoin lapsi saa siis paremman äidin kuin jos lapsia olisi monta.



Kaikillehan tämä asia ei ole ongelma, mutta itse tein tämän päätöksen, vaikka toki välillä käy mielessä, että olisiko lapsi kuitenkin "tarvinnut" sisarusta enemmän kuin minä energiaani...

Sillä todellakin on merkitystä lapsen tulevaisuuden kannalta miten vanhemmat voivat häntä myös taloudellisesti tukea.

Minulle yksilapsisuus oli ehdoton valinta. Minä haluan olla myös muuta kuin äiti.

Meillä on paljon ystäviä ja lapsella on ihan omassa pihapiirissäkin leikkikavereita. Mökille otamme usein kaverin mukaan ja matkustamme paljon ystäviemme kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia. Tarhassa lastamme kehutaan sosiaaliseksi ja pidetyksi, kuulemma kaikki haluavat leikkiä hänen kanssaan.

Yhden lapsen kanssa elämä on helppoa ja vaivatonta.

En todellakaan halua "kadota" äitiyteen. Ja juuri näin on hyvä.

ja samoin on äitini. Hänestä ei ainakaan uhku mitään rentoa perusturvallista oloa mitä joku hehkutti tuolla aiemmin, mutta siihen on syynä se, että isänsä kuoli hyvin varhain ja äitinsä joutui tekemään kahta työtä pystyäkseen elättämään molemmat. Lisäksi joutui muuttamaan omilleen varhain ja omaa muutenkin melko perushermostuneen luonteen. Myöskään oma elämäni ei ole ollut mitään yltäkylläisen rikasta ruusuilla tanssia, vaan ihan normaalia perhe-elämää. Koen tulevani hyvin erilaisten ihmisten kanssa toimeen, olen ehkä suvaitsevaisempi kuin monet todella tiiviissä monilapsisissa perheissä eläneet. Saattaa toki johtua enemmän myös vanhempien arvomaailmasta. Tämän nyt siis kirjoitin vain siksi, etteivät ainoat lapsetkaan aina elä mitään taloudellisesti turvattua unelmaelämää ja nauti joka päivä vanhempiensa jakamattomasta huomiosta täysin siemauksin.



Älkää kuitenkaan kiltit koskaan sanoko ainoille lapsille näin vaikka kuinka kismittäisi:



Jumppamaikkani yläasteella oli vähän erikoinen tapaus. Terveystiedon tunnilla kasiluokalla sitten pani kaikki ainoat lapset viittaamaan (meitä oli kaksi) ja alkoi sitten kovaan ääneen mesota sisaruksellisen elämän hyvistä puolista ja siitä kuinka paljon parempia ihmisistä ylipäätänsä tulee kun kasvavat useampilapsisessa perheessä. Loppuun vielä tokaisi: Mitäs te sitten teette kun teidän vanhempanne kuolevat? Jaa-a, enpä ollut kovasti miettinyt. Olin yläasteella vielä aikamoisen herkkä ja varmaan valvoin yöllä yksin itkemässä ja miettimässä kuinka voisin parhaiten valmistautua siihen... :D Haloo, aikuiset ihmiset.

Itsellä 2 sisarusta. Yhdellä sisarellakin pärjää ja siksi itsellä onkin 2 lasta.

Nyt olen jo lähes 50 ja täytyy sanoa, että olisi tyhjää, jos ei olisi sisaruksia. Vanhemmat vanhenee ja aikakin heistä pian jättää. Sisarus tukee siinäkin. Ystävät eivät aina korvaa sisarusta, vaikka varmasti niinkin käy. Kyllä veri on vettä sakeampaa, kun tulee oikea tilanne.

Ainokaisesta tulee havaintojeni mukaan varsin itsekeskeinen ja mulle kaikki heti ja nyt tyyppinen. Mainittakoon, että aina löytyy poikkeuksia. Toisaalta sama meno jos lapsia on 3 tai enemmän on kilpailutilanne vähän vastaava, mutta vain krt 3.

Kyllä maailmaan lapsia mahtuu. Toiselle ei suoda yhtään ja toiselle vaikka tuo 5 tai enemmän. Kaikella on tarkoituksena :)

en ole koskaan kaivannut isähahmoa, mutta sisaruksia kyllä! Oli ärsyttävää olla se ainut kyttäyksen kohde. Mitään "vaarallista" en olisi saanut tehdä ja äiti kohdisti minuun tosi paljon odotuksia, kun ei niitä muita lapsia ollut. Itse häpesin perheeni pienuutta. Aineellisesti elämä ei ollut mitään yltäkylläistä. 12-vuotiaana olin ihan hoomoilasena, kun puolituttu tyttö (jolla itsellään oli kaksi sisarusta) kysyi, saanko kaiken minkä haluan. Tajusin, etten erityisesti koskaan halunnut tai kinunnut mitään, sain lähinnä sen mitä äiti halusi mulle ostaa. Enkä tosiaankaan oppinut pitämään puoliani. Kerrankin seurasin lähinnä kauhistuneena, kun kaverini riiteli veljensä kanssa melkein verissäpäin jostain tavarasta, olikohan se joku sarjakuvakirja... Ihmettelin, miten se tavara nyt muka on niin tärkeä.



Mutta jotain hyvää...? Ainakin opin viihtymään yksinäni ja mielikuvitukseni kehkeytyi varsin hyväksi, kun jouduin usein itsekseni keksimään puuhastelua. (Toisaalta kääntöpuolena on se, etten jaksa jatkuvasti olla ihmisten seurassa ja seurallinen; tunnen tarvitseni melko paljon omaa aikaa.) Opiskelukaverini sanoi, että hän arvasi minun olevan ainoa lapsi, koska uskallan niin rohkeasti esiintyä sekä esittää mielipiteeni - kuulemma huomaa, että kotona minua on kuunneltu ja näkemyksiäni arvostettu. (Eikä hän mitenkään pahalla tuota sanonut.)

Minusta tuli ihan hyvä ihminen, sosiaalinen, toiset huomioon ottava jne. MUTTA tunnepuolella aina lapsena ja yhä nykyäänkin kaipaan mahdottomasti sisaruksia, edes sitä yhtä. Lapsenakin olin kateellinen kavereille joilla oli sisaruksia. Suosittelen, älkää jättäkö lapsentekoa yhteen!!!

Itse teinkin sitten viisi lasta, ja lapset vielä tahtoisi yhden pikkusiskon tai -veljen, mutta eiköhän nämä nyt riitä:)

koska mies ei halua toista (ja tämä ainoakin saatiin vuosien hoitojen jälkeen).



Itse en allekirjoita sitä, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä. Mielestäni itsekkyys liittyy luonteeseen ja kasvatukseen. MIeheni on ainoa lapsi ja todella epäitsekäs ihminen. Itse sen sijaan olen kolmesta lapsesta keskimmäinen ja itsekäs ihminen. En tiedä kuinka paljon se johtuu siitä, että lapsena jouduin jakamaan vähästä sisarusteni kanssa. Rahasta oli meillä aika tiukkaa.



Hyviä puolia näen yhden lapsen perheessä:



-rahaa enemmän panostaa lapsen elämään ja tietty meidän vanhempien

-helpompi liikkua ja mennä vain yhden lapsen ehdoilla

-yhden saa helpommin hoitoon, silloin kun sitä tarvitsee

-vaikka sisaruksista on seuraa, tulee niiden kanssa usein myös tappelua



Huonoja puolia:



-mahdollinen yksinäisyys myöhemmin esim. lomilla (lapsi vasta 1.5v, joten en vielä tiedä miten hyvin viihtyy itsekseen)

-jos lapsi muuttaa isona ulkomaille tai muuten kauas, ei ole "toista mahdollisuutta" joka ehkä jäisi vanhempien lähelle asumaan (mieheni on maahanmuuttaja ja äitinsä suree sitä että ainoa poika ja lapsenlapsi ovat niin kaukana)

-jos lapsi kuolee, ei toisista lapsista ole lohtua vaan menetys on totaalinen (toki kukaan muu lapsi ei tietenkään voi tätä korvata)

sisarusta, ja olen heistä kaikista todella onnellinen ja kiitollinen! Lapsena oli aina leikkikaveri (vaikka tietysti tapeltiinkin) ja nyt aikuisena heidän kanssaan voi jakaa kaikki maailman murheet. Säälin ainokaisia kavereitani, kun joutuivat reissuun tai mökille pelkästään vanhempiensa kanssa, kuvittelin sen olevan äärimmäisen tylsää. Tosin itse olen joutunut ottamaan jo nuorena vastuuta eikä vanhemmilla ollut tietenkään samalla tavalla aikaa meille kaikille. Silti minuakin on kuskattu harrastuksiin 7 kertaa viikossa.



Kyllä ainokaisissa on eroja, toiset ovat hyvin sosiaalisia ja pärjääviä, mutta joistakin huomaa, että eivät ole koskaan joutuneet ottamaan ketään muuta kuin itsensä huomioon. Kasvatus lienee tärkeämpää kuin sisarusten määrä... Itselläni on 1 lapsi ja toinen tulossa. Haluaisin lapselleni ainakin 2 tai 3 sisarusta.

antavat myös paljon. Antavat myös huomiota ja huvia, seuraa jne. MEillä ainakin elämä olisi varmasti "köyhempää" yhden lapsen kanssa. Ei varmastikaan niin paljon iloa ja naurua. Tietysti tappelut ja itkutkin lisääntyvät mutta se kuuluu asiaan.

Yksi tuttuni on ainokainen ja on aika narsistinen ja ehkä "pilalle lellitty." Mutta olen myös tavannut kivoja ainuita lapsia.

Ei se rakkauden määrä vähene vaikka lapsia olisi enemmän, se tuplaantuu.

Säälittää lapsikatraat joissa sisarukset joutuvat taistelemaan vanhempiensa huomiosta ja väkisinkin joudutaan tekemään kompromisseja esimerkiksi harrastusten suhteen. Ainokainen saa nauttia vanhempiensa jakamattomasta huomiosta ja vähän pienempituloisellakin on varaa tarjota lapselle hyvät lähtökohdat elämään (esimerkiksi aikuistumisvaiheessa).

nyt aikuisena on ollut sisaruksista tosi paljon iloa. JA apuakin. Jopa hyötyä. :)



Ja lapsilla on serkkuja, tätejä ja enoja. Jos olisin ollut ainoa lapsi ei olisi elämä yhtä kivaa. Uskon ainakin niin. Sisaruksiin on niin helppo pitää yhteyttä. Toisin kuten kavereihin/ystäviin. Äitini on ainut ja kärsinyt siitä. Olisi ollut todella hienoa jos äidin puolelta olisi ollut serkkuja, tätejä ja enoja.

Yksinäinenkin äitini on ollut lapsena ja nuorena.

"kadotaan" äitiyteen. :D haha

Minulle yksilapsisuus oli ehdoton valinta. Minä haluan olla myös muuta kuin äiti.

Meillä on paljon ystäviä ja lapsella on ihan omassa pihapiirissäkin leikkikavereita. Mökille otamme usein kaverin mukaan ja matkustamme paljon ystäviemme kanssa, joilla on samanikäisiä lapsia. Tarhassa lastamme kehutaan sosiaaliseksi ja pidetyksi, kuulemma kaikki haluavat leikkiä hänen kanssaan.

Yhden lapsen kanssa elämä on helppoa ja vaivatonta.

En todellakaan halua "kadota" äitiyteen. Ja juuri näin on hyvä.