Ainoa lapsi - mitä hyvää siinä on?

minä en antaisi sisaruksiani pois mistään rahasta tai siitä, että olisin saanut vanhempien jakamatonta huomiota ja enemmän harrastuksia ja ulkomaanmatkoja.

On hienoa elää kun tietää, että ei ikinä ole yksin jos jotain sattuu. Minulla on läheisiä ystäviä, mutta kenelläkään heistä ei ole yhteistä historiaa minun kanssani ja ole niin läheinen.

pyhä yksinkertaisuus!!! Kuka tässä nyt puhuu sisaruksista luopumisesta? Tuskin kukaan kaipaa sellaista, mitä ei ole ollutkaan.

koska lapseni on ainokainen, ovat kaverinsa meille lähes aina tervetulleita.



Joululomalla tosin yhden päivän vaadin ettei ketään tule Taisikin olla kesän jälkeen ensimmäinen:D Lapsen kaverit tykkäävät varmaan siksi olla meillä, että täällä on rauhallista, kun ei ole muita lapsia.



99,8 prosenttia ovatkin meillä, jolleivat ulkoile. Pari kertaa vuodessa 12-vuotiaani on serkkujensa tai mummonsa luona yökylässä, kavereitaan pyytää yleensä tänne.



Tuossa olen tutustunut kavereihinsa melkoisen hyvin:) Lisäksi minulla on aikaa panostaa lapsen aikaa vievään harrastukseen täysin, ja kuskata sinne, vaikka se viisi kertaa viikossa, sekä osallistua kaikkiin siinä vaadittaviin vanhempien osuuksiin.



Myöskin minun lapseni isä on kuollut ja uusi mies ei lapsia halua, vaikka lapseni kasvatukseen täysillä osallistuukin. En kyllä minäkään, vaikka ikäni puolesta vielä hyvinkin voisin. Olisi jotenkin hulluakin aloittaa kaikki vauva-/ pikkulapsiaika alusta, kun esikoinen on jo 12-vuotias.



Toki varmasti rakkaita olisivat sisarukset toisilleen, mutta noin isolla ikäerolla tuskin erityisen läheisiksi tulisivat.

vain. Ainoat negatiiviset tässäkin ketjussa on sellaisista perheistä, missä on sisaruksia. Niille ei voi antaa hyvää lähtökohtaa, mitä ainokaiselle voi tehdä.

Enemmän huomiota. Näin olen yrittänyt ajatella. Mieheni kuoli kun ainoa lapsemme oli pieni, enkä ole löytänyt mieheni jälkeen uutta kumppania. Toisaalta enpä ole varta vasten sellaista halunnut etsiäkään kun kova ikävä on vielä 6 vuodenkin jälkeen. Nyt on jo itsellä niin paljon ikää (38) että lapsi jää ainoaksi. En halua lukea ilkeilyä siitä kuinka sisarukseton lapsi on onneton ja vanhempien itsekkyyden tulos. Joskus nimittäin voi käydä näinkin.

ja sitä ei vanhemmat edes yleensä tiedä, koska kukaan ei tule sitä kertomaan heille.



Kun se ainokainen saa kaiken ja kaiken kallimman kautta, se kehuskelee kavereilleen, kuinka hänellä on kaikki ja kuinka tämäkin on kallis ja tämä on parempaa kuin sulla.



Tämä on ainoa ikävä piirre, mitä tiedän ainoista lapsista.

Eikä lisää tule. Piste.



Itse olen kolmilapsisesta perheestä ja väillä tuntuu, ettei vanhemmilla ole riittänyt minulle enää huomiota jne.



Itse myös koen, että tuo yhdne lapsen hoito on välillä aika raskasta. Miten jaksaisin sitten hoitaa useampaa? En halua, että lapseni joutuu kilpailemaan huomiosta tms.

ja sitä ei vanhemmat edes yleensä tiedä, koska kukaan ei tule sitä kertomaan heille.

Kun se ainokainen saa kaiken ja kaiken kallimman kautta, se kehuskelee kavereilleen, kuinka hänellä on kaikki ja kuinka tämäkin on kallis ja tämä on parempaa kuin sulla.

Tämä on ainoa ikävä piirre, mitä tiedän ainoista lapsista.

mä olen huomannut ihan saman piirteen tietyisä lapsissa. Mutta se ei korreloi ainokaisuuden kanssa ollenkaan vaan sen miten vanhemmat puhuvat kotona.

lasten muutaman kaverin kohdalla. Muuten kivoja kavereita, ei ole valittamista.

Mutta voihan se olla, että heillä kotona on ajatus, että ainoalle lapselle voi antaa kaiken ja mainostetaan, kuinka sinä saat nyt laadukkaampaa ja kalliimpaa kun olet ainoa ja nuo sinun kaverisi joutuvat tyytymään halpisvehkeisiin. Että ole nyt onnellinen kun sinulla ei ole sisaruksia.

Tiedä häntä, mistä johtuu. Mutta tämä tuli mieleen kun yritin miettiä jotain negaa.

ja sitä ei vanhemmat edes yleensä tiedä, koska kukaan ei tule sitä kertomaan heille. Kun se ainokainen saa kaiken ja kaiken kallimman kautta, se kehuskelee kavereilleen, kuinka hänellä on kaikki ja kuinka tämäkin on kallis ja tämä on parempaa kuin sulla. Tämä on ainoa ikävä piirre, mitä tiedän ainoista lapsista.

mä olen huomannut ihan saman piirteen tietyisä lapsissa. Mutta se ei korreloi ainokaisuuden kanssa ollenkaan vaan sen miten vanhemmat puhuvat kotona.

Tarkoita sitä että vanhemmilla on rahaa kaikkeen. Ei tarkoittanut ainakaan meidän perheessä. Päin vastoin, tuntui usein siltä että naapurin monilapsisissa perheissä ostettiin paljon enemmän kaikenlaisia muotileluja, kun minä sain tyytyä järkeviin leluihin ja tavaroihin.

ja sitä ei vanhemmat edes yleensä tiedä, koska kukaan ei tule sitä kertomaan heille.

Kun se ainokainen saa kaiken ja kaiken kallimman kautta, se kehuskelee kavereilleen, kuinka hänellä on kaikki ja kuinka tämäkin on kallis ja tämä on parempaa kuin sulla.

Tämä on ainoa ikävä piirre, mitä tiedän ainoista lapsista.

edellytykset elämään kun saa RAHAA ja MATKOJA ja TAVARAA.

Tätä ylistystä kun jäin miettimään niin tuli mieleen tuo kääntöpuoli sitten siitä.

Anteeksi, että en yhtynyt yhden lapsen ylistyslauluun vaan uskalsin sanoa yhden negan asiasta.

Tarkoita sitä että vanhemmilla on rahaa kaikkeen. Ei tarkoittanut ainakaan meidän perheessä. Päin vastoin, tuntui usein siltä että naapurin monilapsisissa perheissä ostettiin paljon enemmän kaikenlaisia muotileluja, kun minä sain tyytyä järkeviin leluihin ja tavaroihin.

ja sitä ei vanhemmat edes yleensä tiedä, koska kukaan ei tule sitä kertomaan heille. Kun se ainokainen saa kaiken ja kaiken kallimman kautta, se kehuskelee kavereilleen, kuinka hänellä on kaikki ja kuinka tämäkin on kallis ja tämä on parempaa kuin sulla. Tämä on ainoa ikävä piirre, mitä tiedän ainoista lapsista.

itse ainut lapsi, asuin äitini kanssa kahdestaan. En myöskään koe niinkuin joku jo mainitsikin että lapsuuteni olisi ollut "puutteellista" sillä kavereista tai äidistä oli tarpeeksi seuraa. Toki joskus mietin että sisko tai veli olisi kiva mutta toisaalta sain rauhassa tehdä omia juttuja ilman että "rasittavat" sisarukset on niitä sotkemassa (kuten kavereilla heidän mukaansa oli) ja arvostin sitä.



Mutta nyt kun minulla on omia lapsia toivoisin että minulla sisarus tai useampia joilla ehkä myös olisi omia lapsia ja siten voisin saada heiltä tukea yms seuraa lapsilleni.. Äitini on myös sairas ja nyt toivoisin että olisi joku muukin jonka kanssa keskustella ja auttaa äitiä yhdessä..

Mutta tietenkään kaikki sisarukset eivät ole aikuisiällä läheisiä syystä tai toisesta.

Että olisi antaa hieman enemmän tälle yhdelle..

Olen huomannut, että pelkästään se, että on sisaruksia, ei ratkaise mitään suuntaan eikä toiseen. Aikuisten sisarusten välit voivat olla läheiset ja lämpimät - tai vastaavasti melko olemattomat: riitoja, kaunaa, kateutta, tai pelkästään sitä että ollaan niin erilaisia ihmisiä, että kanssakäyminen on väkinäistä ja vähäistä. Olen ainokainen, enkä koe eläneeni millään muotoa puutteellista lapsuutta. Lapsena en kaivannut sisaruksia. Minulla oli paljon kavereita, ja puuhailin mielelläni myös yksin. Tärkeää oli sekin, että vanhempani olivat aina minulle läsnä & halusivat ja jaksoivat tehdä asioita kanssani. Tiiviin perhe-elämän vuoksi välit kotiin ovat aina olleet erinomaiset. Minusta kasvoi sosiaalinen ja empaattinen aikuinen, ja elämässä olen pärjännyt hyvin. Nyt aikuiseksi ehdittyä sitä joskus miettii - olisi mukava, jos joku jakaisi samaa kokemusmaailmaa menneisyydestä ja olisi mukana hoitamassa vanhempieni asioita, kun heitä tulevaisuudessa alkaa ikä painaa. Mutta kuten alussa kirjoitin, voisi olla niinkin että sisarussuhde olisi kivulias, etäinen tai mikä surullisinta, aika lailla yhdentekevä. Ainokaisuus tai sisaruksellisuus - kumpikaan ei takaa onnellista elämää, eikä niitä voi mielestäni edes vertailla tyyliin "kummasta saa ne paremmat eväät elämään". Eiköhän se kunnon ihmiseksi kasvaminen riipu joistakin aivan muista asioista. Välillä tuntuu vaan tarpeelliselta muistuttaa, että ainokkikin voi ihan oikeasti olla elämästään nauttiva, tasapainoinen lapsi.

Täälläkin ainoana kasvanut, joka on jo siinä vastuunkantajan roolissa ja yksin. Toisaalta tähän kasvaa kyllä.

Meidän ainokainen poika on siis 8v ja hän on erittäin sosiaalinen, empaattinen ja solidaarinen! Hän jakaa vaikka ainoan karkkinsa kaverin tai vanhempien kanssa!

Hän on myös suosittu kavereiden keskuudessa.

Hänellä ei ole koskaan ollut uutta pyörää, vaan se on aina ostettu käytettynä, hänellä on myös paljon käytettyjä vaatteitä yms. joten hän ei pääse "kehuskelemaan" materialla.

Lomamatkoja teemme ehkä enemmän kuin muut, mutta pihistämme sitten jostain muusta.

Ja vieläpä koko suvun ainut lapsi! Lapsi on eskarin, neuvolan, ja tietenkin meidän muiden mukaan erittäin sosiaalinen (kavereita saa mistä vaan ja aina), empaattinen, fiksu, huumorintajuinen, liikunnallinen ym. ja HAASTAVA, viimeisen takia, en enempää lapsia haluakaan, äidin temperamentilla ei kovin helppoja lapsia tule;)

Moni kertoo ainokaisensa jakavan vaikka viimeisen karkkinsa... Minä ainokaisena ja ainokaisen äitinä sanoisin että ainokainen ei aina opi pitämään puoliaan vaan on valmis kompromisseihin vaikka ei tarvitsisikaan. JOskus olisi hyvä osata myös puolustaa itseään.



Jos itsetunto ei ole kohdallaan onko myös valmis töllöntöihin muiden pyynnöstä?

ja nyt kaksoset päälle, joten vieläkään ei kukaan ehdi olemaan esikoisesi kanssa.

On varmaan helppo lapsi, koska ei uskalla pitää ääntä itsestään, ettei häntä hylätä vielä enempää.

kuinka surullista

sisarukset (kaksoset) syntyivät. Yhden lapsen kanssa elämä oli hiljaista ja rauhallista, varsinkin kun lapsi oli lähes joka toinen viikonloppu jommassakummassa mummolassa yökyläilemässä ihan 1-vuotiaasta lähtien. Hän kun oli ainoa lapsenlapsi kummallakin puolella tuon 7 vuoden ajan, niin isovanhemmat kilvan halusivat häntä hemmotella. Eli elämä oli helppoa, vaivatonta ja hiljaista - kunnes meidän "stereot" alkoi huutaa :-)

Esikoinen oli hyvin varhaiskypsä, oppi lukemaan jo 5-vuotiaana ja keskusteli hyvin pikkuvanhasti aikuisten kanssa, kun oli mummoväen kanssa viettänyt aikaansa niin paljon. Päiväkodissa sitten tutustui muihin lapsiin. Luonteeltaan on ujohko ja hiljainen, harkitseva tyyppi.

Pikkusisarukset ovatkin jo sitten ihan eri lukunsa.

t. perushermostunut neljän lapsen kuopus:D

enkä ole koskaan kärsinyt siitä mitenkään. Kavereita on aina ollut, samoin rahaa. Muillakin tuntemillani ainoilla lapsilla on vahva perusturvallisuuden tunne ja ovat rennompia tyyppejä kuin perushermostuneet monta sisarusta omaavat ihmiset. Pidän ainoana lapsena olemista suurena etuoikeutena.

Kaksplus lehdessä on artikkeli aiheesta. 5 perhettä perustelee omaa valintaansa pitää perheensä yksilapsisena, sieltä löytyy vaikka mitä hyviä pointteja :)

ja emme ole läheisiä olleet koskaan, kahden kanssa en ole enää lainkaan tekemisissä.



Itselläni on "vain" 1 lapsi ja ainokaiseksi myös jää. Olen onnellinen etten aja itseäni loppuun lapsikatraan kanssa niinkuin moni tuntuu tässä naapurustossa tekevän.



On ollut mahdollista hoitaa lapsi kouluikään asti kotona koska tulimme miehen tuloilla toimeen. Jos perheemme olisi ollut isompi,olisi ollut pakko mennö töihin.



Nyt lapsella on paljon kavereita, ovat paljon meillä leikkimässä ja ei tarvitse kuunnella sisarusriitoja. Sisarukset tappelevat poikkeuksetta aina... hetken sujuu leikit ilman riitaa ja taas se alkaa.



Kaverin kanssa taas leikitään kauniimmin. Lapsi osaa jakaa, on kohtelias ja kaikinpuolin hyvökäytöksinen lapsi. Ei tarvitse tapella huomiosta, ei leluista ei mistään.



Sisarukset ei automaattisesti ole kavereita toisilleen vaan yleensä kaikilla on ihan omat kaverit.

Aihe kiinnostaa minua todellakin.



Meillä on yksi 3-vuotias lapsi ja toista kovasti toivotaan. Sitä vaan ei ole kuulunut lapsettomuushoidoista huolimatta ja väkisin pitää ruveta ajattelemaan, että mitä jos toista ei koskaan tule. Toki me vielä jatkamme yritystä, mutta mahdollisuus siihen, että poikamme jää ainoaksi, on suurehko.



Itse olen vanhin kolmesta lapsesta, eikä minulla ole mitenkään erityiset suhteet veljiini. Ehkä enemmän sitten, kun heillä on joskus lapsia, vaikkakin omani on silloin jo paljonkin vanhempi, joten seuraa heistä ei juuri olisi.



Pelkään kuitenkin kovasti, että poikani jää ainoaksi ja on yksinäinen. Kavereita kun ei juuri ole. Tarhassa hän käy ja on todella sosiaalinen, mutta kotona on lähes aina yksin(minun kanssani).



Kiva kuitenkin lukea täällä positiivisia juttuja yksilapsisuudesta. Auttaa hirmuisesti itseäni ajattelemaan, että ehkä se yksi lapsi ei olekaan niin paha.