Lue keskustelun säännöt.
Ainoa lapsi - mitä hyvää siinä on?
17.01.2011 |
Meillä on vastasyntynyt vauva ja ilmeisesti jää ainoaksi lapseksi. Olen aina ajatellut, että ainoista lapsista tulee helposti omituisia. Eivät joudu jakamaan kaikkein tärkeintä eli omia vanhempiaan. Itselläni on kaksi sisarusta. Nyt aikuisiällä tuntuu kivalta, että he ovat olemassa.
Eli mitä hyvää on yksilapsisuudessa? Usean lapsen vanhemmat voivat mainita mikä oli helpompaa silloin kun oli vain yksi lapsi.
Kommentit (76)
ainoat lapset ovat usein sosiaalisesti lahjakkaita (on ollut pakko) ja usean tutkimuksen mukaan pärjäävät työelämässä paremmin. Omituisia ainoita en ole sen enempää tavannut kun omituisia kakkosia tai kolmosia, luonne ja kasvatus taitavat painaa pajon enemmän kun sisarusten lukumäärä.
Ainoan lapsen vanhemmat usein jaksavat paremmin kun aina toinen vanhempi voi levätä kun toinen hoitaa. Hoitajia saa muutenkin paljon helpommin yhdelle kun kolmelle. Ainokaisen vanhempana jaksat keskittyä lapsesi juttuihin paremmin kun sulla ei ole kolmet kevätjuhlat ja kehityskeskustelut samalle viikolle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuntuvat leimaavan ainoat lapset kummallisiksi, ei se ettei "ole joutunut jakamaan vanhempiaan" tee ketään kummalliseksi. Minusta tuli ainakin normaali, sosiaalinen ja kyllä, jopa antelias, ehkä jopa siksi kun en koskaan joutunut tappelemaan leluista tai muusta.
Huono puoli omalla kohdallani oli yksinäisyys. Matkustelimme usein tai vietimme aikaa aina jossain mökeillä, siinä kaipasi muiden lasten seuraa.
hyväkin kasvattaja, kun lapsi käyttäytyi hyvin ja hillitysti, oli kohtelias ja kuuliainen. Seuraavat sisarukset sitten romuttivat tämän käsitykseni täydellisesti...
joskus mietin miten ainokainen olisi todella etuoikeutetussa asemassa. Ihan arkitasollakin - olisi enemmän aikaa lapselle, sen kanssa voisi pelailla, harrastaa tai olisi aikaa ihan vain lukea vaikka Risto Räppääjää iltasaduksi koululaiselle. Nämä kaikki on aika mahdotonta meillä. Enkä ole ehtinyt tämän lauman kanssa (tai ilman) edes kirjastoon pitkään aikaan.
Myös lomamatkoja ja kaikenlaisia kyläilyjä olisi varmasti paljon enemmän yhden lapsen kanssa.
Mutta enpä silti näitä yhteen lapseen vaihtaisi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säälittää lapsikatraat joissa sisarukset joutuvat taistelemaan vanhempiensa huomiosta ja väkisinkin joudutaan tekemään kompromisseja esimerkiksi harrastusten suhteen. Ainokainen saa nauttia vanhempiensa jakamattomasta huomiosta ja vähän pienempituloisellakin on varaa tarjota lapselle hyvät lähtökohdat elämään (esimerkiksi aikuistumisvaiheessa).
joskus mietin miten ainokainen olisi todella etuoikeutetussa asemassa. Ihan arkitasollakin - olisi enemmän aikaa lapselle, sen kanssa voisi pelailla, harrastaa tai olisi aikaa ihan vain lukea vaikka Risto Räppääjää iltasaduksi koululaiselle. Nämä kaikki on aika mahdotonta meillä. Enkä ole ehtinyt tämän lauman kanssa (tai ilman) edes kirjastoon pitkään aikaan.
Myös lomamatkoja ja kaikenlaisia kyläilyjä olisi varmasti paljon enemmän yhden lapsen kanssa.
Mutta enpä silti näitä yhteen lapseen vaihtaisi :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olisi itsekkäitä. Lapsilla paljon näitä ainokaisia kavereina. Mukavia lapsia ja osaavat kyllä jakaa.
Se hyvä puoli on, että saavat sitä vanhempien jakamatonta huomiota enemmän kuin lapset tällaisessa katraassa. Meillä taatusti jokainen saa jotain traumaa jos sellaiseen on taipuvainen kun on sisaruskateutta, tappelevat välillä keskenään ja tosiaan, ei aina sitä yksilöllistä aikaa ole yhdelle niin paljoa.
Ajattele, että lapsesi säästyy tältä kaikelta.
Ehkä yksi huono puoli vain tulee mieleen (huono ja huono..hmm) on se, että ainokainen viettää aika paljon aikaa kylässä ja muualla. Ihan sen takia, että kotona ei ole sitä leikkikaveria. Ja ennen kuin joku av.mamma vetää herneen nenään niin sanon, että tämä varmaan on persoonakysymys.
Mutta tuli vain mieleen kun yritin väkisin keksiä jotain huonompaa puolta ainoasta lapsesta ja muuta en keksinyt. Ja tämäkin tuli mieleen siitä kun pojan kaverin äiti sanoi kerran, että hän ei näe poikaansa koskaan kun se on aina meillä kun ei viihdy kotona pelkästään hänen kanssaan.
Eli ison perheen äitinä en keksi yhtään huonoa asiaa, mikä ainokainen joutuisi kärsimään. Rakasta lastasi ja anna hänestä kasvaa sellainen persoona kun hän on. Lapsesi ei joudu kärsimään siitä, että on ainoa lapsi.
hyväkin kasvattaja, kun lapsi käyttäytyi hyvin ja hillitysti, oli kohtelias ja kuuliainen. Seuraavat sisarukset sitten romuttivat tämän käsitykseni täydellisesti...
Oikeasti kuka tahansa meidän lauman lapsista on kuin enkeli YKSINÄÄN, mutta voi kettu, mikä meno, kun on useampi lapsi koolla. Se kaikista kiltein ja järkevinkin voi lopulta lyödä sisarustaan, kun toinen tarpeeksi yllyttää... Yksittäiset enkelit muuttuvat pikku pirulaisiksi :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Säälin niitä, todella!
olen täälläkin lukenut niin monta kirjoitusta siitä kuinka "äiti aina suosi siskoa ja nyt sen lapsetkin saa enmmän kun meidän" jne jne etten niele enää tuota ihanaa kun on sisaruksia jankutusta.
Olen itse ainoa lapsi ja minulla on laaja ystäväverkosto, pidän yhteyttä erittäin paljon vanhempiini ja läheisesti myös miehen vanmhempiin ja molempien sukulaisiin. Olen erittäin antelias (annan pois ilmaiseksi omia ja lasten vaatteita useasti vuodessa), teen hyväntekeväisyystyötä sekä olen 5 lapsen kummitäti eli itsekkyydestä ei voi syyttää.
Olen todella ihmeissäni tästä "sisarus on rikkaus" kun nyt aikuisena tuntuu että joka toinen tappelee sisaruksen kanssa vanhempien hoidosta, perinnöstä tai vastaavasta tai on muuten vaan huonot välit.Ihan turha luoda myyttejä ihanaista sisaruksista tai yksinäisistä ainokaisista kun muut seikat tuntuvat määrittelevät ne asiat.
Säälittää lapsikatraat joissa sisarukset joutuvat taistelemaan vanhempiensa huomiosta ja väkisinkin joudutaan tekemään kompromisseja esimerkiksi harrastusten suhteen. Ainokainen saa nauttia vanhempiensa jakamattomasta huomiosta ja vähän pienempituloisellakin on varaa tarjota lapselle hyvät lähtökohdat elämään (esimerkiksi aikuistumisvaiheessa).
Sekö se on elämässä onnistumisen edellytys, että "pappa betalar"?
Minun mielestäni hyvän elämän edellytykset opitaan kotoa niin että elämässä pärjää itse omillaan ilman että tarvitsee turvautua vanhempien rahalliseen apuun. Se on hyvän kasvatuksen kriteeri, jos lapsi pois kotoa muuttaessaan tulee toimeen omillaan ja osaa elää omaa elämäänsä ilman että vanhempien tarvitsee siihen enää puuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[
Olen todella ihmeissäni tästä "sisarus on rikkaus" kun nyt aikuisena tuntuu että joka toinen tappelee sisaruksen kanssa vanhempien hoidosta, perinnöstä tai vastaavasta tai on muuten vaan huonot välit.Ihan turha luoda myyttejä ihanaista sisaruksista tai yksinäisistä ainokaisista kun muut seikat tuntuvat määrittelevät ne asiat.
No, niillä sisaruksilla on kuitenkin toisensa ja suhteensa toisiinsa, ainokaisella lapsella ei ole vanhempien kuoltua tai sairastuttua ketään, jonka kanssa jakaa huoltaan ja murhettaan.
tai siitä, että olisin saanut vanhempien jakamatonta huomiota ja enemmän harrastuksia ja ulkomaanmatkoja.
On hienoa elää kun tietää, että ei ikinä ole yksin jos jotain sattuu. Minulla on läheisiä ystäviä, mutta kenelläkään heistä ei ole yhteistä historiaa minun kanssani ja ole niin läheinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä todellakin on merkitystä lapsen tulevaisuuden kannalta miten vanhemmat voivat häntä myös taloudellisesti tukea.
Olen huomannut, että pelkästään se, että on sisaruksia, ei ratkaise mitään suuntaan eikä toiseen. Aikuisten sisarusten välit voivat olla läheiset ja lämpimät - tai vastaavasti melko olemattomat: riitoja, kaunaa, kateutta, tai pelkästään sitä että ollaan niin erilaisia ihmisiä, että kanssakäyminen on väkinäistä ja vähäistä.
Olen ainokainen, enkä koe eläneeni millään muotoa puutteellista lapsuutta. Lapsena en kaivannut sisaruksia. Minulla oli paljon kavereita, ja puuhailin mielelläni myös yksin. Tärkeää oli sekin, että vanhempani olivat aina minulle läsnä & halusivat ja jaksoivat tehdä asioita kanssani. Tiiviin perhe-elämän vuoksi välit kotiin ovat aina olleet erinomaiset. Minusta kasvoi sosiaalinen ja empaattinen aikuinen, ja elämässä olen pärjännyt hyvin.
Nyt aikuiseksi ehdittyä sitä joskus miettii - olisi mukava, jos joku jakaisi samaa kokemusmaailmaa menneisyydestä ja olisi mukana hoitamassa vanhempieni asioita, kun heitä tulevaisuudessa alkaa ikä painaa. Mutta kuten alussa kirjoitin, voisi olla niinkin että sisarussuhde olisi kivulias, etäinen tai mikä surullisinta, aika lailla yhdentekevä.
Ainokaisuus tai sisaruksellisuus - kumpikaan ei takaa onnellista elämää, eikä niitä voi mielestäni edes vertailla tyyliin "kummasta saa ne paremmat eväät elämään". Eiköhän se kunnon ihmiseksi kasvaminen riipu joistakin aivan muista asioista. Välillä tuntuu vaan tarpeelliselta muistuttaa, että ainokkikin voi ihan oikeasti olla elämästään nauttiva, tasapainoinen lapsi.
Sekä materiaa että aikaa ja huomiota. Minulla on 3 pientä lasta ja joskus säälittää kuinka paljon he joutuvat jakamaan, jos minulla olisi vain yksi voisin keskittyä häneen niin täydellisesti.
Enemmän huomiota. Näin olen yrittänyt ajatella. Mieheni kuoli kun ainoa lapsemme oli pieni, enkä ole löytänyt mieheni jälkeen uutta kumppania. Toisaalta enpä ole varta vasten sellaista halunnut etsiäkään kun kova ikävä on vielä 6 vuodenkin jälkeen. Nyt on jo itsellä niin paljon ikää (38) että lapsi jää ainoaksi. En halua lukea ilkeilyä siitä kuinka sisarukseton lapsi on onneton ja vanhempien itsekkyyden tulos. Joskus nimittäin voi käydä näinkin.
Kyllä se meillä ainakin ihan hyvä lapsi on.
Lukematta edellisiä, niin sanoisin et yhden lapsen kanssa selviää niiiin paljon halvemmalla ja pitää oman mielenterveyden ja jaksamisen kunnossa.
T. kolmen vilkkaan pienen pojan äiti, jonka pitäisi vielä laittaa pyykit ja tiskit tänään ja kantaa puita aamuksi ja käydä itse suihkussa jne.
sisarukset (kaksoset) syntyivät. Yhden lapsen kanssa elämä oli hiljaista ja rauhallista, varsinkin kun lapsi oli lähes joka toinen viikonloppu jommassakummassa mummolassa yökyläilemässä ihan 1-vuotiaasta lähtien. Hän kun oli ainoa lapsenlapsi kummallakin puolella tuon 7 vuoden ajan, niin isovanhemmat kilvan halusivat häntä hemmotella. Eli elämä oli helppoa, vaivatonta ja hiljaista - kunnes meidän "stereot" alkoi huutaa :-)
Esikoinen oli hyvin varhaiskypsä, oppi lukemaan jo 5-vuotiaana ja keskusteli hyvin pikkuvanhasti aikuisten kanssa, kun oli mummoväen kanssa viettänyt aikaansa niin paljon. Päiväkodissa sitten tutustui muihin lapsiin. Luonteeltaan on ujohko ja hiljainen, harkitseva tyyppi.
Pikkusisarukset ovatkin jo sitten ihan eri lukunsa.