Kuinka moni myöntää rehellisesti, että lapsi pilasi oman nuoruuden ja vapauden?

aivan rehellisesti on myönnettävä, että tämä perhe-elämä ei vaan hitto soikoon ole mun juttu. Lapsia toki rakastan toki 110 % ja ne ovat aivan ihania. Oman pääkopan sisällä tämä perhe-elämä onkin sitten se ongelma. Ongelma on tämä perhe-elämän tuoma elämäntyyli ja ennen kaikkea sen RAJOITTAVA voima. Mitään ei voi tehdä spontaanisti, kaikki on suunniteltava ja palaveerattava siipan kanssa että mitäs tehdään, monelta, milloin, missä, kuka hoitaa, mitä syödään ja milloin jne jne jne. Meillä ei vielä tuota turvaverkkoa juurikaan ole niin ei päästä puolison kanssa kahdestaan just koskaan mihinkään. Plus että taloudellisesti perhe-elämä on helvetin huono diili. Olen myös tietynlainen erakkoluonne ja tarvin omaa tilaa ja aikaa, sitähän ei tunnetusti enää ole kuin nimeksi. Ja se ei vaan mulle riitä... Rehellisesti tätä mieltä! Sitten voi varmaan joku kysyä, että "mitäs läksit!" johon vastaan, että tiesin kyllä suurinpiirtein mihin ryhdyn, mutta en arvannut että tästä tulisi minulle näin vaikeaa...

Hyvä hyvä, että joku edes nainen julkisesti kertoo, että perhe-elämä on rankkaa. Ettei mene pelkästään miesten piikkiin. Kun tämä palsta on täynnä julistuksia miten ihania lapset ovat ja perhe on etusijalla jne jne. Eli kuten tuo mamma kirjoitti, lapsiaan voi rakastaa, mutta siitä huolimatta voi kaivata vapauksia ja omaa elämää.

Lisäpohdintaa: Jos on lapset tehty parikymppisenä niin oletan, että "itsekkään" elämän kulta-aikaa olisi 40-50 v aika >>> lapset ovat omillaan, lainat alkaa olla maksettu ja palkat huipussaan ja terveyttä vielä piisaa.

Sitä ennen ehdittiin mieheni kanssa toistakymmentä vuotta reissata ympäri maailmaa, opiskella ulkomailla ja harrastaa, mitä & milloin ikinä mieleen juolahti.



Nyt on tyytyväinen olo. Lasten kanssa matkustelu on jonkin verran rajoittavampaa, mutta esim. vuoden työkeikkoja ulkomaille lapset eivät ole estäneet.



Jos olisin hankkinut lapset jo parikymppisenä olisin luultavasti aivan yhtä onnellinen, koska en edes tietäisi, mistä olen jäänyt paitsi.

oman elämän pilaaminen, se on pienelle ihmiselle aika suuri vastuu ja taakka että on pilannut oman äitinsä/isänsä elämän ihan pyytämättään.

Siis ihan ylipäätänsä että elämänkokemusta hankitaan rahalla, ettei elämä pakolla opeta :)



Me matkusteltiin myös paljon ennen lasta, mutta edelleen matkustellaan! Emme ole ryhtyneet vain vaippoja vaihtaviksi vanhemmiksi, vaan aikaisempi elämä ja uusi elämä lapsen kanssa on nyt hyvässä tasapainossa. Ei se ole niin mustavalkoista, että joko tai, vaippoja tai reppureissuja. Voi olla reppureissuja vaippojen kanssa. Ja itse vielä opiskelenkin! Itse pidän itseäni vielä nuorena ja tykkään puuhta nuorten juttuja, mutta rakastan myös äitiyttä ja nämä kaksi on ihan mahdollista yhdistää! Enkä ole kovin pinko vaikka äiti olenkin :)

Olen myös tietynlainen erakkoluonne ja tarvin omaa tilaa ja aikaa, sitähän ei tunnetusti enää ole kuin nimeksi. Ja se ei vaan mulle riitä...

Rehellisesti tätä mieltä!

Sitten voi varmaan joku kysyä, että "mitäs läksit!" johon vastaan, että tiesin kyllä suurinpiirtein mihin ryhdyn, mutta en arvannut että tästä tulisi minulle näin vaikeaa...

minäkään en tajunnut että tämä olisi henkisesti näin raskasta! Meillä on vain yksi lapsi, mutta yhtälailla se on vietävä ja tuotava ja laitettava nukkumaan eikä häntä voi jättää minuutiksikaan vaan jokainen meno on sovittava jonkun tahon kanssa. Samoin en voinut etukäteen tietää että muut lähipiirissä tulevat sikiämään erittäin runsaasti ja että heille tulee raskaita vastoinkäymisiä ts hoitoapua ei meille liikene minuuttiakaan.

Mutta vuosi vuodelta helpottaa ja rakastan lastani yli kaiken :)

Ai niin, ja ollaan me ulkomaillekin lähdössä opintojeni takia. Lapsella on myös isä!

Nyt olen 35v ja lapsetkin kasvavat huimaa vauhtia. Olen saanut matkustaa, bilettää, opiskella, harrastaa tänäkin aikana, joten en voi valittaa

aivan rehellisesti on myönnettävä, että tämä perhe-elämä ei vaan hitto soikoon ole mun juttu. Lapsia toki rakastan toki 110 % ja ne ovat aivan ihania.

Oman pääkopan sisällä tämä perhe-elämä onkin sitten se ongelma. Ongelma on tämä perhe-elämän tuoma elämäntyyli ja ennen kaikkea sen RAJOITTAVA voima. Mitään ei voi tehdä spontaanisti, kaikki on suunniteltava ja palaveerattava siipan kanssa että mitäs tehdään, monelta, milloin, missä, kuka hoitaa, mitä syödään ja milloin jne jne jne. Meillä ei vielä tuota turvaverkkoa juurikaan ole niin ei päästä puolison kanssa kahdestaan just koskaan mihinkään.

Meilläkin lapset tehty aikuisena, esikoinen syntyi ollessani 28-vuotias. Olen ollut aina menevää sorttia ja impulsiivinen ja nämä luonteenpiirteeni ovat kyllä olleet koetuksella.

Onneksi lapsia ei tarvitse tehtailla loputtomiin, meille kaksi riittää ja elämä tuntuu helpottavan kuukausi kuukaudelta. Esikoisen, 4v, kanssa voi tehdä jo kaikenlaista kivaa ihan ex tempore, mutta pienempi ei ihan vielä pysy menossa mukana. Meillä vanhemmuuden taakka on onneksi jaettu minun ja miehen kesken aikalailla tasan ja jonkin verran satunnaista apua saamme äidiltäni.

Lisäpohdintaa: Jos on lapset tehty parikymppisenä niin oletan, että "itsekkään" elämän kulta-aikaa olisi 40-50 v aika >>> lapset ovat omillaan, lainat alkaa olla maksettu ja palkat huipussaan ja terveyttä vielä piisaa.

Joskus se "oma aika taas koittaa", odotan sitä aikaa. Vaikka en mitenkään "sitku"-mielessä kylläkään. Sekin on tullut tässä nähtyä, että elämä voi heitellä (äitini kuoli alle 50 v) enkä uskalla ajatella että 10 vuoden päästä mulla on omaa aikaa. Sitä paitsi, ajattelen yhtaikaa kauhulla myös sitä kun lapset lentävät pesästä.

Lainoisa: meillä on vähän sellainen huono tilanne, että lainoja ei ole - eikä sitä omaa asuntoakaan - niin vuokralla taidetaan mennä tappiin asti, mikä vähän jo nyt himmentää eläkepäivien auvoisuutta.

Ellei sitten voiteta lotossa tai joku tuntematon amerikansukulainen testamenttaa meille omaisuuttaan...

T: tuo äskeinen "avautuja"

Siis ihan ylipäätänsä että elämänkokemusta hankitaan rahalla, ettei elämä pakolla opeta :) Me matkusteltiin myös paljon ennen lasta, mutta edelleen matkustellaan! Emme ole ryhtyneet vain vaippoja vaihtaviksi vanhemmiksi, vaan aikaisempi elämä ja uusi elämä lapsen kanssa on nyt hyvässä tasapainossa. Ei se ole niin mustavalkoista, että joko tai, vaippoja tai reppureissuja. Voi olla reppureissuja vaippojen kanssa. Ja itse vielä opiskelenkin! Itse pidän itseäni vielä nuorena ja tykkään puuhta nuorten juttuja, mutta rakastan myös äitiyttä ja nämä kaksi on ihan mahdollista yhdistää! Enkä ole kovin pinko vaikka äiti olenkin :)

se, mikä sopii toiselle, ei sovikaan toiselle.

Itse olen vähän mustavalkoisempi ihminen, enkä kahden pienen lapsen äitinä halua lähteä matkalle, kun haluan nauttia joko siitä matkasta tai niistä lapsista. Ollaan tosin käyty Aasiassa kahden pienen lapsen kanssa, joten siitäkin on vähän maistiasia. Mieluummin odottelen nyt lasten kasvamista, jotta pääsee vähän erilaisille reissuille. Riippuu niistä lapsistakin, onnistuuko matkustelu lasten kanssa.

Aika vähällä rahalla ollaan oppimme ja matkamme saatu, myöskin lapsemme.

Mutta mun nuoruuden ja vapauden pilasi oma epäsosiaalisuus, että ei siinä nyt sitten suurta eroa ole että sainko lapsen 22-vuotiaana vai 32-vuotiaana kun jälkimmäisessä tapauksessa olisin kumminkin vaan surrut sitä etten pysty mitään kivaa tekeen kun en uskalla. Siis nyt harmittelen sitä kun en mitään tehnyt kun sain lapsen nuorena vaikka tiedän etten niitä juttuja olisi kumminkaan pystynyt tekemään. Lapsen saaminen nuorena oli mulle tavallaan pakokeino siitä paskasta elämästä mitä tuolloin elin. En ole kuitenkaan nytkään tyytyväinen elämääni ja lapsi tuntuu pelkältä riesalta. Mutta olen oppinut että omat sisäiset tekijäni estävät sen etten voi koskaan olla tyytyväinen vaikka kaikki toiveeni toteutuisivat.

Ulkomailla opiskelut ja parin vuoden työpätkät useamassa maassa. Mikä rikkaus, monessa suhteessa! En olisi lapsen kanssa lähtenyt.

Minäkin sain esikoisen 32-vuotiaana ja itselleni tämä oli paras ja sopivin aika lapsentekoon. Nuoruuteni elin juuri niin kuin halusin ja tämän jälkeen olin valmis perhe-elämään. Varmasti olisi pilannut, jos olisin saanut lapsen aikaisemmin.

Matkustelin ja opiskelin pitkään nuoruudessani ja olin töissä monissa eri paikoissa ja olin niin liikkuvaa lajia, että onneksi älysin lykätä äitiyttä reilusti yli kolmikymppiseksi.

lasten kanssa, en ole huomannut että olisi jotenkin ollut vaikeaa :)

ja rehellisesti voin sanoa, että ei pilannut. Mä olin rellestänyt jo 16 vuotiaasta saakka, olikin jo aika vakiintua.

..aikuinenhan sen lapsen on tehnyt! Eli aikuinen voi "pilata" oman nuoruutensa hankkimalla lapsen.

Ja ikää on nyt 21v. Lapsen saaminen oli suunniteltu kun mieskin rinnalle löytyi. Lapsen saamiseen tähän ikään vaikutti vähäsen se, että mies minua vanhempi ja hän halusi nyt, myös minäkin halusin että lapsen isä ei sit ole täysin ikäloppu jossain vaiheessa ja lapsi kuitenkin vasta teini-ikäinen.



Olen kuitenkin ajatellut että mukavempi tehdä lapset nuorempana, että sitten kun itse on 35-40 on aikaa enemmän itselleen ja ehkä myös varaa tehdä asioita enemmän kuin mitä olisi nyt 20 vuotiaana. Lapset olisi silloin jo paljon itsenäisempiä. Itse en henkilökohtaisesti enään kolmenkympin jälkeen haluaisi lapsia tehdä.

Vietän mukavaa elämää yli kolmikymppisenä, kun toiset nyt vasta hukkuvat vaippavuoriinsa kotona. Ja mikä parasta -olen toipunut nopeasti ja kaikki on sujunut hyvin. :) Olin mielestäni sopivan ikäinen, nuori mutta en liian nuori. Koen saaneeni kaikkea sopivasti: nuoruutta, menemistä, matkustelua, työpaikkoja jne. Ja silti vielä ollut sen verran nuori, että on jaksanut lasten kanssa, kroppa on kestänyt hyvin raskaudet ja toipunut nopeasti. Niinhän nuo väittävät, ettei ikäisekseni uskoisi. Kyllä uskoo, kun lähempää katsoo! :)

Sain lapsen vasta 30-vuotiaana.

Mun nuoruutta ne eivät pilanneet. Sain ekan vasta 34-vuotiaan. Mutta vapauden ne tottakai veivät.